Luulin, ettei kiinnosta – olin väärässä

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys tarttui reissukirjastoon ennakkoluulojen saattelemana: sukupolviromaani, pitäjänkätilö, avioton tytär, sotasankari, epäonninen avioliitto ja vaikeat perhesuhteet. Loppuun kaluttua luuta, ei kiinnosta.

Varsinainen tarina lähtee vuodesta 1895 ja kulkee vuoteen 1980. Prologi ja epilogi kiristävät kertomuksen ympyrän umpeen vuonna 1996. Prologi on kiinnostava, elliptinen ja lukuhalua herättävä. Sivulta 21 alkava neljäntoista sivun kohtaus onkin sitten niin väkevää draamaa, että kirjasta on enää vaikea pyristellä irti.

Kinnusen romaani kulkee neljän sukupolven matkan. Ei eeppisyyttä tai suurella pensselillä maalailua, vaan fokusointia yksityiskohtiin ja tarkkanäköistä tunnetilojen kuvausta. Äänessä on objektiivinen, kaikkitietävä kertoja, joka kuljettaa kuvaustaan neljän henkilön kautta: pitäjänkätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Muut henkilöt ovat tarinan statisteja.

Neljäntienristeyksen kieli on huomaamattoman luettavaa ja luistavaa. Kinnusen metodina on paisuttaa avainkohtauksia tasaisin välein muita syvemmiksi ja dramaattisemmiksi. Tällaisiin tihentymiin syntyy myös enemmän kielellistä briljanssia. Kaikkiaan kerronnan kielessä on erinomainen rytmi, joka yltää lopulta kattamaan koko rakennetta.

Pelkoni sukupolviromaanin puuduttavuudesta karisee alkulehdiltä lähtien. Jännite säilyy komeasti koko 334 sivun mitan. Jos joku haluaisi sanoa, että tässä on lähihistorian ”Suuri kertomus” yhdeltä kantilta kuvattuna, en väittäisi vastaan. Sitä vastoin veikkaisin Neljäntienristeystä syksyn Finlandia-listalle. En sen elämyksellisyyden tai luettavuuden tähden, vaan siksi, että romaani tuo lajityyppiinsä jotain aivan uutta ja tuoretta: Kinnunen näyttää miten pitkä kaari kuvataan lyhyesti.

Tommi Kinnusen taikatemppu kulkee näin: hän kirjoittaa yhden henkilön kertomuksen, johon tuleva alkaa kiertyä mukaan. Nyanssien vastapainoksi itse tarina on vielä epätarkka ja aukkoinen, ei haittaa, eteenpäin saa loikkia suurilla saappailla. Seuraavan henkilön näkökulma tarttuu edellä sivuttuihin asioihin ja tarkentaa kokonaiskuvaa. Lukija synnyttää tarinaa yhdessä kirjailijan kanssa. Neljäntienristeyksen ”cliffhangerit” toimivat romaanin rakenteen kautta. Jännite on tasaisesti sekoitettu koko soppaan.

Tommi Kinnunen tekee komean avauksen proosaan. Kyllä tätä suositella kelpaa. Jos lähiaikojen lukukokemuksista pitäisi hakea peiliksi jotain vertailukohtaa, mieleen nousee Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää, Finlandia-voittaja vuodelta 2012.

Linkki arviooni

……………………………………………

Reissukuvassa ylhäällä myös Selma Siro, 5 kk.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!