Dinosaureeni – isälle omistettu esikoinen

Sami Oskari Lahtisen tuore esikoisteos Dinosaureeni (AULA & CO 2024) perkaa autofiktion käsitettä perusteellisesti. Romaani on kirja romaanin kirjoittamisesta ja avoimesti tekijänsä oloinen. Näin teksti vakuuttaa, pohtii perusteluitaan ja kyseenalaistaa silti kaikkea kirjoitettua. 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Takakansi tiivistää teemaa: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Kirjailijanaapurin rohkaisemana hän huomaa pian kirjoittavansa kirjaa isästä, pojasta ja näiden välisestä tilasta.” Aihe sinänsä on ”ikuinen”, mutta Lahtinen käsittelee sitä varsin omaäänisesti.

Novellipohjaista romaanin rakennetta on käyttänyt esikoisessaan esimerkiksi Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinat (Sammakko 2003). Ratkaisu toimii, Lahtisen kohdalla jopa niin, että Dinosaureenin fragmentaarisesta rakenteesta muodostuu kokonaisuutta kuljettava ja jäsentävä tekijä. 

Autofiktio (tai biofiktio) proosan lajityyppinä lienee nykyään kaiken käytetyin. Lahtisen esikoisesta olisi ollut vara karsia muutama tarinan kannalta turha rönsy (esimerkiksi makaronilaatikosta pitävä Felix, joka halusi ateriansa aina ketsupilla) mutta kiteytetään lopputulos näin: Dinosaureeni hyödyntää kliseisen ilmaisun tarinasta sipulin kuorimisen ja kerroksellisuuden vertauksena hienosti ja hallitusti. Kohtaus kohtaukselta tarina syvenee ja saa lisää sävyjä.

Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa poika ripottelee isänsä tuhkat Kymijokeen. Lahtinen pirstaloi kirjan rakenteen nykypäivään, takaumiin ja tulevaan: ”Tiedän nyt, miten kirja päättyy. Samalla minulle selvisi myös, mistä se alkaa. /…/ Minulle on nyt lopultakin yhdentekevää, onko kertomukseni totta. Tärkeää ei ole enää tieto siitä, mikä tosiasioiden joukko minut tähän toi, vaan se, mihin päätän tästä jatkaa.” 

Sami Oskari Lahtinen. Kuva: Pinja Norrlin.

Dinosaureenissa itse teksti on perusteiltaan toimivaa, toisaalta tarinan kuljetuksen sujuvaa ”peruskauraa”, mutta sisältää myös syvempiä aforistisia kiteytyksiä, joita kelpaa lukea ja ajatella toiseenkin kertaan: ”Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. Ja – vielä hetken – hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.” 

Teos on aikalais- ja ihmissuhderomaani. Isän ja pojan suhde – tai paremminkin pojan ja isän, on tarinan ydin, jota kaikki kirjoitettu palvelee. Joku voisi käsitellä kipeää aihetta traumaattisesti, syytösten värittämistä lähtökohdista. Dinosaureenin metodi on: ”Näytä, älä selitä” Kiihkoton, jopa lempeä asenne koituu romaanin suurimmaksi emotionaaliseksi ansioksi.

Vierastin aluksi romaanin nimeä, joka ei avaa sisältöä, mutta tuo mieleen takavuosien telkkasarjojen suosikkinäyttelijän Tenho Sauréenin. Ja nyt, viimeiset sivut luettuani, pitää sanoa, että nimi kuittaa epäilyni ja nousee koko tarinan avainsanaksi. Joskus sytytyslanka palaa pitkään.

Lahtinen pohtii kirjoittamiaan rivejä: ”En löytänyt niistä etsimääni lohtua, eivätkä ne asettaneet elämääni uuteen valoon tai päästäneet minua pahasta. Mutta niillä on ääni, ja niiden kautta myös minulla.” Ja hilkkua ennen viimeisiä sivuja: ”Kirjoitin viimeiset rivit taas, mutta nyt uskoakseni viimeistä kertaa.”

Teoksen lopetus kuittaa tarinan komeasti. Kirjan päättävät repliikit avaavat romaanin ytimen ja emotionaaliset jännitteet vaikuttavan eleettömästi. Viimeisille neljälle sanalle latautuu aivan poikkeuksellinen teho. Perhedynamiikka ja varhainen suhde vanhempiin muokkaa meitä kaikkia. Dinosaureenin tarina ei ole se tavallisin. Vahva lukusuositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Minna Marsh: romaanissa isän ja tyttären rankka suhde

2. Viggo Wallensköld: Neuroosit ja traumat

……………………………..

”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

Arja Tiaisen esikoisrunokokoelma Nukun silmät auki, julkaistiin vuonna 1971. Tuleva kirjailija oli kaksikymmentäneljävuotias. Neljä kuukautta sitten hän täytti seitsemänkymmentä. Vuodenvaihteessa ilmestyi hänen viidestoista kirjansa, Kirjeitä karkailevalle puolisolle (Palladium Kirjat).

Annikin runofestivaali / Arja Tiainen. Kuva Teemu Juutilainen.

Tiainen on kirjoittanut myös kritiikkejä, kuunnelmia, artikkeleita ja antologiatekstejä. Rauli Badding Somerjoen Paratiisi -kappaleen sanoitus on hänen tunnetuin tekstinsä. Se on ollut yhä edelleen useana vuotena radiosoittolistojen kärjessä.

Kokoelma Palava susi ilmestyi 1977. Kun vuosikaudet myöhemmin selasin kirjaa divarissa, säkeet ottivat heti kipinää. Nyttemmin kokoelma on kadonnut jollekin lainauskierrokselleen. Hankin uuden, kun osuu kohdalle. Vai olisiko jollain kustantamolla rohkeutta julkaista Tiaisen Kootut runot?

Kirjailijaan itseensä on liitetty epäkäytännöllisen ihmisen ja sopeutumattoman boheemin maine. No, vaikka ihmisellä ei olisikaan tietokonetta, tai edes kännykkää, kolikolla on puolensa: ”Ihmisen täytyy olla pedantti voidakseen elää boheemia elämää koko ikänsä”, sanoo Arja Tiainen tuoreessa haastattelussaan.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on täsmäkirja niille, jotka väittävät, etteivät ymmärrä runoutta. Helposti lähestyttävää tekstiä, lyriikkaa, jolla on tarinallinen jatkumo ja draaman kaari. Äärimmäisen absurdisti kärjistettynä: kun Karl Ove Knausgård käyttää autobiografiansa setvimiseen kolmetuhatta sivua, Arja Tiainen tiivistys sisältää kahdeksankymmentäneljä ilmavaa sivua.

Tiasen tuore kokoelma on jaettu kolmeen osaan. Alkuun lähdetään perheyhteydestä: ” Olen Kannaksen evakoitten kersa / mutsi synnytti 8 lasta, koki 3 sotaa / 97 muuttoa eikä koskaan valittanut / ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menee modernista maailmasta / mä pärjään.”

Lapsuudesta mennään kronologisesti kakkososaan, jossa ollaan jo legendaarisella Oriveden opistolla vuonna 1972. Siitä pitäen elämää perataan kaikkine käänteineen. Runo puolison kuolemasta yhdistää arjen ja elämää isommat asiat koskettavasti ja kirkkaasti.

”Kun hän siinä teholla niissä letkuissa / ja sitten toisessa kuoleman odotussalissa makasi / ja me heidän vaimonsa yritimme ilahduttaa ja / hoivata, koristella huonetta joulukuntoon / soitin Jussi Björlingiä, luin ääneen / Arto Paasilinnaa, halusivat kuulla / miten juttu jatkuu. / Oma puolisoni nukahti kesken kaiken. / Mäkihyppykilpailu raikasi telkkarissa. / Hain jätesäkissä edesmenneen kamppeet, / aamutakin silmälasit kirjat tossut, / oli jumalattoman kaunis talvipäivä, / lumi kimalsi timantit koivujen oksilla, / sitten istuinkin jo hautaustoimiston autossa / etupenkillä, takana arkku, / sama kaunis talvinen keskipäivä / ruusunpunainen taivas horisontissa.”

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelman viimeisessä osassa ollaan elämän preesensissä. Rakastetaan. Ja raivotaan, kun rakastettu katoaa omille retkilleen. Yhteiskunta jää sivummalle, oman reviirin rajat piirtyvät tarkasti, mutta sittenkin runoilija kiteyttää: ” Muutos on nimesi ihminen.”

Kun ihmisen haluista karsitaan turha pois ja kysytään, mitä elämältä halusit?  kirjailija Raymon Carver päätyy lopulta pariin riviin. ”Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni / rakastetuksi tässä maailmassa.” Tiaisen kiteytys samasta tunteesta on railakkaampi.

Ei voi mitään. Tuota miestä minä rakastan.

Noen tervan kyynelten rahkasammalen

sahanpurun yrttien nuotiosavun tuoksua

minä rakastan. Vittusaatana,

tässä ei ole järkeä!

Hän ainoana tajusi tulla paikalle

kun multa hajos kaikki.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Runon vastapainoksi proosaa ja kirjan reipas aloitus: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin”

2. ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus” Mukana yksi suosikkirunoistani.

………………………..

Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa?

Seuraava romaanini käsittelee hyvän ja pahan problematiikkaa. Aikaperspektiivi avaa kolme ikkunaa: 1923, 1951 ja 2026. Tämä ei ole päivitykseni pointti, vaan haluan nostaa tänne muutaman rivin lukemastani lähdekirjallisuudesta.

Newsweek, Aref Karimi / AFP-Getty Images

Martti Lindqvist (1945 – 2004) oli teologian tohtori, sosiaalietiikan dosentti ja kirjailija. Bibliografiaan ehti kertyä liki kolmekymmentä teosta. Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) tarkastelee pahaa ja sen käsittämättömyyttä sekä haasteena että uhkana ihmisen tulevaisuudelle.

Paha on kaupallistettu, se myy ja tuottaa elämyksiä. Se on kuitenkin todellinen kokemus väkivallasta, kärsimyksestä ja kuolemasta. Lainaan Lindqvistiä sivulta 188. Rivit kestävät lukemisen useaan kertaan. Teologin näkökulmaa sietää punnita. Pahalta ei voi piiloutua, se on kohdattava ja käsiteltävä.

”On tärkeää vastustaa pahaa ja puolustaa hyvää sekä samalla tutkia ja kyseenalaistaa näiden kahden välistä suhdetta. On oltava avoin uudelle ja tietoinen siitä, että sekä hyvä että paha voivat aina yllättää. Me olemme peruuttamattomasti osa molempia tarinoita. On tärkeää myös puolustaa niitä, jotka ovat tehneet pahaa ja osoittautuneet pahoiksi. Siksi pahintakin on kuultava ja puolustettava. On säilytettävä kontakti elämän eri puoliin.

On pelottavaa nähdä, miten tällä hetkellä sekä valtiot että ulkoiseen menestykseen ja hyvinvointiin takertuvat yhteiskuntaluokat täysin silmittömästi ja ongelmattomasti uskovat omaan hyvyyteensä ja oikeassa olemiseensa. Ne näkevät ainoana henkiinjäämisen mahdollisuutena linnoittautua omaan ryhmittymäänsä ja rakentaa sen ympärille niin täydellinen turva, että se olisi sekä todelliselta että kuvitellulta pahalta täysin saavuttamattomissa. Tämä on täydellinen illuusio ja käytännössä toimimaton strategia. Sotaa pahaa vastaan ei voida voittaa. Siksi pahan kanssa on opittava elämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

2. Olen Jumala, tai Paholainen

…………………………………………….

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

Suunnittelin päivitykseen kiteytystä Sujata Masseyn kirjallisista maneereista monikansallisessa Rei Shimura -dekkarisarjassa. Sitkeä influenssa ja jo toinen antibioottikuuri vei kuitenkin voimat lähdetöiden tekoon. Palaan asiaan hamassa tulevaisuudessa.

Kuva: Wikimedia.org
Kuva: Wikimedia.org

Blogi tarjoaa perjantairunon. Ajankohtaiset säkeet löytyvät kokoelmastani Babel (Palladium 2013). Teoksen 365 tekstiä päivittävät maailmantilanteen kaikkineen aikojen alusta viidensadan vuoden päähän Kepler-22b -planeetalle.

On itsestään selvää, että Babel käsittelee myös Suomen itsenäisyyden alkua ja sen katkeraa kääntöpuolta. Tekstin sisältämät neljä riviä on lainattu Viljo Kajavan (1909-1998) vuonna 1966 julkaisemasta kokoelmasta Tampereen runot.

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi
Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Voin kirjoittaa mistä vain – voin jättää kirjoittamatta.

Aika osoittaa kaikki totuudet väistämättä vääriksi,

runo ei ole maailmasta moksiskaan.

Olisi liian helppoa ajatella

että säkeistä jää puuttumaan vain yksi ääni – sinun

mutta ei se niin ole

ajatuksesi on kieli ja kaikukoppa

joka alkaa soida yhä kovempaa ja kovempaa.

Tampereen runoilija Viljo K. kirjoittaa lapsista

jotka tutkivat kaupungin taisteluissa kaatuneitten taskuja.

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:

ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.

Ja luotien iskiessä Mustanlahden kallioon sotilas huusi meille:

Menkää kakarat pois ettei tarvitse ampua lapsia.”

………………………………………………………………

Tänään asun sadan metrin päässä paikasta, josta Kajava kirjoittaa. Näen Mustalahden ja Näsinkallion keittiön ikkunasta. Muistan Tampereen Klassillisen lyseon pienen kirjaston, josta poimin Kajavan kokoelman Ruusuja, lunta. Koin ensimmäisen runollisen kipinän ja tajusin miten elämän ja kuoleman kokoisista asioista voi kirjoittaa äärimmäisen arkisella kielellä.

………………………………………………………………

Ekstralinkit:

1. Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä vihata aina jotakuta?

2. Perjantairunossa henkiin heränneet

……………………………………………………………….

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu
Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi
Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….

Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.

Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters
Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters

Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:

”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”

Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.

Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja

S O T A

Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.

Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”

…………………………………………..

 Ekstralinkki: ”Nobelisti ja maailmanlopun sota”

………………………………………….

Telkka auki vai kirja käteen?

Yle Fem esitti viime viikon keskiviikkona 18.9. ensimmäisen osan norjalaisesta televisiosarjasta Halvbroren, Velipuoli. Kahdeksanosaisen sarjan jokainen jakso keräsi Norjassa noin miljoona katsojaa. Sarja on myyty jo kolmeentoista maahan.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Draama perustuu Lars Saabye Christensenin romaaniin Velipuoli. (suom. Katriina Savolainen) Yhdeksänsataasivuinen sukutarina palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2001. ”Velipuoli on pääteos, jota hahmottelin urani alussa ja kirjoitin kymmenen vuotta”, Christensen kertoo Hesarin haastattelussa.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Christensen (s.1953) on yksi Norjan arvostetuimmista kirjailijoista, jonka bibliografiaan on kertynyt 15 runokokoelmaa sekä 25 romaania ja novellikokoelmaa. Velipuolen sukupolvisaaga liikkuu eri vuosikymmenillä. Tv-sarja starttaa Norjan vapautumisen päivästä 1945. Romaani hakee alkuvauhtia 1980-luvun Berliinin elokuvajuhlilta.

Kiertelin muutama vuosi sitten Kirjatorilla. Christensenin kirjaa kaupattiin viidellä eurolla. Velipuoli vaikutti mielenkiintoiselta joten ostin kaikki jaettavaksi ystäville, muistaakseni toistakymmentä kappaletta. Pokkareita myytiin myöhemmin kympillä kolme, pelastin jäljellä olevat. Tiiliskiviromaaneja postikortin hinnalla.

En analysoi tässä enempää Christensenin romaania, mutta suosittelen sitäkin jyrkemmin. Velipuolessa toteutuu harvinainen yhtälö, kriitikot ja yleisö tykkäävät yhtälailla. Velipuoli on mitä luistavin ja intensiivisin lukuromaani, jonka kirjallista arvoa ei käy kieltäminen. Ja vielä yksi asia: tekstin magiikka kietoo tragedian ja huumorin yhteen ainutlaatuisella tavalla. Tarinan ihmiskuvat on piirretty barokkimaisen runsaalla, mutta syvällä otteella.

Christensen: Velipuoli, Otava 2003

Televisiosarja on tehty isolla rahalla. Ensimmäisestä jaksosta päätellen myös visuaalinen toteutus on tinkimätön ja kaikin osin kohdallaan. Jälki on kelvannut myös USA:ssa, jossa tunnetusti luotetaan omaan osaamiseen.

Summa summarum: itselleni on mielenkiintoisinta katsoa miten kuvien virta eroaa telkkarin ruudulla niistä, joita mielikuvitus pyörittää omassa päässä kirjaa lukiessa. Taidan nostaa romaanin myös yöpöydälle ja kerrata sivun sieltä, toisen täältä. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kummatkin – molempi parempi.

…………………………………………….

Velipuoli -romaanista on maininta myös listallani, jonka tein liki kolme vuotta sitten. Sata vaikutuksen tehnyttä kirjaa on listattu kronologisesti, ”arvojärjestystä” karttaen. Eri kirjat ovat tärkeitä eri elämänvaiheissa. (linkki)

Simpanssin kauneus

Kirjoitin tänne toukokuussa jutun, johon keräsin parikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. (linkki) Joukossa oli selailtu kirja, joka vasta odotti lukuvuoroaan. Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus herätti huomioni Huutonetissä, ja sijoitin romaaniin 8 euroa. Nyt Markku Mannilan kääntämä, 1979 julkaistu kirja on luettu. Kokemus oli painajaismainen ja poikkeuksellisen ahdistava – voin siis suositella.

Simpanssin kauneus, suom. Markku Mannila. Tammi 1979.

Kyseisen kirjan lisäksi Wellershoffilta on suomennettu vain kahden pienoisromaanin tuplapainos: Seireeni & kaskaan huuto Olli Sinivaaran kääntämänä 2010. Palkitun saksalaiskirjailijan bibliografiasta löytyy viitisenkymmentä nimikettä: lyriikkaa, näytelmiä, esseitä ja romaaneja.

Miksi suosittella kirjaa, joka kuvaa ihmisen kamppailun lohdutonta lopputulosta? Syy on kielellinen ja kirjallinen. Camusin Sivulliselle ei hyvin käy, Kafkan maailmassa yksilön pyrkimykset lannistetaan. Jean-Paul Sartren Inhon eksistentialismi ahdistaa, Wellershoff kiristää vieteriä vieläkin tiukemmalle.

Hakeakseni vertailulistaan vielä pari nobelistia, Simpanssin kauneudessa on häive Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan rujoa ja painostavaa seksuaalisuutta. Päähenkilöä ympäröivä todellisuus on ankea kuin Herta Müllerin totalitarismin kuvauksessa Sydäneläin. (linkki)

Wellershoffin romaani on esimerkeistä huolimatta täysin omaehtoinen kuvaus päähenkilönsä Klaus Jungin tappioiden tiestä. Siitä miten elämä kääntyyy sisäänpäin, kuin sukeltaisi ja jäisi pinnan alla verkkoon kiinni. Lopulta väistämättömyyteen ja ahdistukseen alkaa kiertyä synkkää ja outoa kauneutta.

Simpanssin kauneus etenee objektiivisen kertojan näkökulmasta. Kun päähenkilöllä on syytä tyytyväisyyteen, en muista kirjallisuudesta tähän hätään yhtä pienestä leimahtanutta ainoaa lämmön kipinää:

”Jung löysi vain yhden vapaan pikkupöydän automaattioven luota ja tilasi annoksen kahvia. Tuntui hyvältä lausua toivomus ja tietää, että se täytettäisiin.”

…………………………………………..

Dieter Wellershoff (s.1925) opiskeli Bonnin yliopistossa. Kirjallisuustieteen tohtori, työskennellyt myös kustannustoimittajana. ”Luokiteltu” aikanaan Kölnin koulun ja Saksan uuden realismin edustajaksi.

Mikä liikuttaa Karl Ove Knausgårdia?

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -romaanisarjan ensimmäinen osa on luettu. Sarjasta ehkä myöhemmin lisää, nyt nostan esiin vain yhden näkökulman ja poimin tekstistä pienen pointin pinseteillä.

Knausgård kirjoittaa ympäröivästä todellisuudesta äärimmäisen pedantisti. Juttu juoksee kuin ajatus, joka ottaa sivuloikkia kaiken aikaa palatakseen taas aiemmin aloitettuun kertomuksen fragmenttiin. Kaiken keskellä kirjailija pohtii syvempiä ja sisäisempiä kysymyksiä kuin heittäytyisi esseistiksi kesken romaanin.

Julkaistu 2009, suomennos 2010.

Näennäisestä soljuvuudestaan huolimatta tyylilaji on erityisen vaikea. Kun kirjailija pitää ”esitelmän” kesken narratiivisen tekstin, tulos on useimmiten yhtä maistuva kuin viinipulloon liimattu etikettipaperi. Mutta ihme ja kumma, Knausgård selvittää yhtälön ja ujuttaa pohdinnat tekstiin luontevasti.

Kirjailija kertoo opiskelleensa taidehistoriaa, ja kuvataiteen kauneus liikuttaa häntä yhä kyyneliin saakka. Poimin tähän osan kohtauksesta, joka kuvaa yöllistä taidekirjan selailua. Constablen työ on tekstissä tarkoin määritelty, mutta oikean kuvan etsimiseen meni minulta tovi.

Maalauksen kirjallinen kuva on terävöitetty ja dramatisoitu. Niin pitääkin, koska se on syönyt sisäänsä osan katsojan tunnekokemusta.

”Ainoa parametrini kuvataiteessa olivat tunteet joita teokset herättivät. Ehtymättömyyden tunne. Kauneuden tunne. Läsnäolon tunne. Kaikki tiivistettynä niihin akuutteihin hetkiin joissa oli joskus vaikea olla. Ja täysin selittämättömiin. Jos tarkastelin maalausta joka teki voimakkaimman vaikutuksen, pilvimuodostelmaa esittävän öljyluonnoksen joka oli maalattu 6.9.1822, mikään siinä ei olisi näennäisesti voinut selittää tunteideni voimaa. Ylimpänä kaistale sinistä taivasta. Sen alapuolella valkoiseen vivahtavaa sumua. Sitten esiin vyöryviä pilviä, valkoisia siellä missä auringonvalo osui niihin, vaaleanvihreitä kevyempien varjo-osuuksien kohdalta, syvän vihreitä ja lähes mustia siellä missä ne olivat raskaimpia ja missä aurinko oli kauimpana. Sinistä, valkoista, turkoosia, vihreää, mustanvihreää. Siinä kaikki. Kuvan kommentissa sanottiin että Constable oli maalannut sen Hampsteadissa ”at noon” ja että muuan Wilcox oli epäillyt päiväyksen oikeellisuutta, koska eräs toinen luonnos oli maalattu samana päivänä klo 12-13, ja siinä on aivan toinen, sateisempi taivas. Tämä väite kuitenkin kumoutui, sillä Lontoon seudun sääraportit täsmäsivät molemmissa maalauksissa esitettyyn pilvipeitteeseen.” /…/

John Constable 6.9.1822

”Meidän aikamme taide, siis taide jonka olisi periaatteessa luullut olevan minua varten, ei pitänyt taideteoksen synnyttämiä tunteita arvokkaina. Tunteet olivat alempiarvoisia, tai ehkä jopa ei-toivottua sivutuotetta, eräänlaista jätettä, tai parhaassa tapauksessa manipuloitavaa materiaalia. Myöskään naturalistisesti toteutetulla todellisuuskuvalla ei ollut mitään arvoa, sitä kun pidettiin aikansa eläneenä vaiheena. Silloin ei jäänyt paljon mielekkyyttä jäljelle. Mutta samalla hetkellä kun suuntasin katseeni taas kohti maalausta, kaikki perustelut katosivat sisimmästäni kohoavaan voiman ja kauneuden aaltoon.”

………………………………………………………

Knausgårdin Taisteluni I (suom. Katriina Huttunen) oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2010. Vaikean isäsuhteen käsittely nousee kirjan keskeiseksi teemaksi.

John Constable (1776 – 1837) oli brittiläinen kuvataiteilija ja impressionismin airut, joka kiikutti ensimmäisten joukossa maalaustelineensä ateljeesta ulkoilmaan ja teki useat työnsä ”alla prima”, eli laakista valmiiksi.

Marilyn, muisti ja identiteetti

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta viisikymmentä vuotta sitten. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn tuli väistämättä tekstiin mukaan. Kirjan teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Kirjailija Max Frischin mukaan: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Marilyn Monroe, kuva Richard Avedon.

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija.

Marilynin merkkipäivä innosti kaivamaan tähän pari tekstinpätkää. Ja toki suosittelen myös koko kirjaa. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009. Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys:

Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?

Marilyn Monroe + Truman Capote.

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa.

Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

…………………………………………………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”