Puiden graafisuus, raha ja muita tärkeitä asioita

Muutama rivi ennen kuin päästään kuvaan ja sanaan. Valmisteilla oleva laki taidehallinnon uudistuksesta on vielä pahasti levällään. Lukiessani taidetoimikunnan esityslistoja tunnen itseni välillä tyhmäksi. Totta, mutta syy ei ole täällä maakunnallisella tasolla, vaan ristiriitaisessa informaatiossa, jota tulee ”pääkallonpaikalta” useista eri lähteistä.

Kaksi esimerkkiä: Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää Kankaanpään taidekoulun ja Lahden taideinstituutin lakkauttamista. Syy: liian pienet ja korkeakouluyhteisöstä erillään olevat yksiköt.

Sauli Iso-Lähteenmäki, Luontokirja 2011

Taidetoimikuntien lukumäärää ollaan supistamassa (ehkä) ja niiden vertaisarviointiin perustuva päätöksentekovalta valtionavustusten jaossa ollaan siirtämässä valtakunnalliselle tasolle (ehkä). Kumpaakin ajatusta leimaa taiteen ja kulttuurin päätäntävallan entistä suurempi virkamiesmäisyys ja ”helsinkikeskeisyys”.

Viestini siis puolustaa alueellista päätöksentekovaltaa ja asiantuntemusta. Taide ei ole pykäliä ja numeroita, vaan sisältöä, joka tunnetaan parhaiten siellä missä sitä tehdään.

Hesari teki kaksi näyttävää juttua taidetoimikuntien jakamista apurahoista (9. ja 11.12.) Ensimmäisessä kritisoitiin sitä, että keskimääräinen apuraha ei jakaannu suuruudeltaan tasa-arvoisesti. Muuten jutut olivat hyvin positiivisia ja vailla edellisen, Kuukausiliitteen artikkelin provosointia.

Hesarin jälkimmäisessä artikkelissa taidetoimikuntien rahoittamat taiteilijat esitettiin ahkerina puurtajina. Pirkanmaan taidetoimikunnassa ollaan ylpeitä maakunnan taiteilijoista ja apurahan saajat ovat taiteenalansa kentässä vakuuttavia tekijöitä.

Olemme siis päässeet jutun kuvaan ja sanaan. Kuvituksena on kuvataiteen puolivuotisen työskentelyapurahan saaneen Sauli Iso-Lähteenmäen teos Luontokirja (syväpainovedos ja öljy puulle 2011).

Runon tarjoaa Kristiina Wallin, joka sai kirjallisuuden kokovuotisen työskentelyapurahan. Tämä lienee tekstin ”maailman-ensi-ilta” sillä Wallinin kokoelma Kaikki metrit ja puut ilmestyy helmikuussa 2012.

Tutkielmia ruumiista 2

Solmuja ja kankaita

Ruumiinsa voi sitoa monella tavalla. Ehkä kauneinta on verhoutua silkkiin tai villaan, lampaanhajuiseen karheaan. Raajat voi pakottaa liikkeeseen, joka on jatkuvaa kukkaan puhkeamista, kohoamista. Iho on valkoinen, hedelmän maitomainen sisus. Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. Vieläkään en usko ajan lineaariseen muotoon, en kuutioiden muotoon, muodon järkähtämättömään päättäväisyyteen.

Pysyvää on: kontrastinen valo, puiden graafisuus ja veteen unohtunut laituri, sen hidas hajoaminen.

………………………………………….

Kaikki Pirkanmaan taidetoimikunnan taidealakohtaiset apurahat täällä.

HUOM! Niille joita taidehalinnon uudistuksen tila kiinostaa tarkemmin: Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajan Pertti Timosen artikkeli Aamulehdessä 20.12. luettavissa täältä.

Tästä se lähtee?

Pieni välihuuto!

En yritä täällä kammeta maailmaa jengoilleen. Tuskin edes kirjallisuutta. Niihin puuhiin riittää innokkaita. Nyt jo arveluttaa palata apuraha-asioihin. Teen sen kuitenkin Pirkanmaan taidetoimikunnan jäsenen roolissa.

Nappasin tähän kuvaleikkeen Taiteen keskustoimikunnan juuri saapuneesta kirjeestä. Siihen on kirjattu ”checklist” kaikkien taiteenalojen työskentelyapurahojen jakoa varten. Ehkä kokonaisuudistuksen alku on tässä. Mihin se sitten johtaakaan.

Taiteen keskustoimikunta

Muutama muistutus: Tämä koskee siis alueellisia taidetoimikuntia. Rahaa jakavat monet muutkin tahot, valtio ja yksityiset säätiöt. Hesarin kuukausiliitteen taannoisesta provosoivasta artikkelista huolimatta totean, että Taiteen keskustoimikunnan kirjastokorvausapurahat on jaettu täysin voimassaolevan lain mukaisesti.

Jutusta syntyneessä kohussa osapuolet ovat puhuneet jatkuvasti toistensa ohi. Siitä, että kirjallisuuden apurahat on nostettava edes pohjoismaiselle tasolle, ei liene erimielisyyttä. Työskentelyedellytysten turvaamiseen tarkoitetun rahan jakamisesta on. Jatketaanko satojatuhansia vuodessa tienaavien tukemista? Ydinkysymykseen harva on ottanut selkeästi kantaa.

Lopuksi neljä lenseään syksyyn sopivaa säettä Claes Anderssonin kokoelmasta Ajan meno. (suom. Jyrki Kiiskinen)

Vähemmästäkin voi mennä maltti, muttei

mene

Leikitään että sataa ja avataan

sateenvarjot

Rahaa jaossa!

Tuore Hesarin Kuukausiliite teki jutun kirjastoapurahoista. Olen odottanut koska taideapurahojen jako nousee puheenaiheeksi laajemmin. Tein asiasta jutun tähän blogiin jo 18.9.2009.

Pointtini kiteytyy tämän kirjoituksen loppuun, mutta sitä ennen oikaisuja virheellisiin käsityksiin. Kuukausiliitteen artikkelista saa kohtalaisen käsityksen kirjastoapurahojen jaosta. Mutta ainoastaan siitä. Jos lukee vain tämän aamuisen jutun Hesarin pääkirjoitussivulta, on syytä hieman tarkentaa.

Carl Spitzweg: The Poor Poet

Kirjastokorvausapurahaa ei jaeta ”korvauksena tulonmenetyksestä, joka aiheutuu, kun teoksia lainataan ilmaiseksi kirjastoista.” Se ei siis ole korvausperuste. Lainauskorvaus on. Jaosta ei pitäisi olla erimielisyyttä, se on 3,5 senttiä per laina.

Kirjastoapuraha – hölmöstä nimestään huolimatta on aina työskentelyapuraha. Näin sen pitäisi olla myös verottajan käsittelyssä. Hakemus edellyttää tietoja tuotannosta, aiemmista apurahoista sekä suunnitelmaa tulevista hankkeista. Hyvässä apurahahakemuksessa on rahoitussuunnitelma, julkaisun tavoiteaikataulu ja työsuunnitelma, josta selviää myös miksi hanke on niin tähdellinen, että sitä kannattaa rahoittaa.

Mainitun rahan lisäksi Taiteen keskustoimikunta jakaa kirjailijoille 0,5 – 5 vuotisia työskentelyapurahoja samoin kriteerein. Myös alueelliset taidetoimikunnat, joiden summat ovat pieniä, mutta ainakin Pirkanmaalla on pyritty turvaamaan vuosittain yhdelle kirjailijalle kokovuotinen apuraha.

Kirjailijat voivat saada myös säätiöiden työskentelyapurahoja. Suurin jakaja on Suomen Kulttuurirahasto. Lisäksi esim. Kordelinin- ja Wihurin säätiöt. Kenttä on siis laaja ja ”yksityinen sektori” paikkaa, kun valtiolliset järjestelmät jakavat rahaa siihen tapaan kuin Kuukausiliitteen jutussa kerrotaan:

”Vanhemman polven kynäilijöillä ei tunnu olevan mitään moraalisia esteitä nostaa kirjastoapurahaa joka ikinen vuosi, viis siitä, syntyykö tekstiä tai ei”, lehti väittää. Ja todisteiden mukaan näin on. Viittaan siihen mitä juuri kirjoitin hyvästä apurahahakemuksesta. Jotkut jakajista eivät siis itse aina liene moraalisesti tehtäviensä tasalla.

Apurahajärjestelmä ei ole sidottu kirjailijan ansioihin. Oudoimmissakin päätöksissä siis säännöt täyttyvät, tarkoitus ei. Esimerkki 2.10. Aamulehdestä, jossa Jari Tervoa haastatellaan: ”Pari vuotta sitten 430.000 euron verotettavat vuositulot kerännyt Tervo ei pelkää lamaa…”

Ja vielä tieto saman artikkelin faktoista: ”Saanut eniten kirjastoapurahoja Suomessa 2004–2010. Nyt meneillään viisivuotinen valtion taiteilija-apuraha vuoteen 2014 asti.”

Tervo on älykäs mies ja erinomainen kirjailija. Se vain ei istu siihen, että apurahat on tarkoitettu ”kirjallisten työskentelyedellytysten turvaamiseen”. Kun edellisen kerran ihmettelin tätä, sain privaatisti tylyä palautetta. Ehkä avoimuuden aika alkaa olla nyt kypsä, kun kansanedustajien ilmaiset lounaatkin listataan.

Mervi Kantokorpi sanoo Kuukausiliitteen jutussa ehdottaneensa apurahanhakijoille tulorajaa ja saaneensa aina vastauksen ettei käy, koska se vaatisi lainmuutosta. ”No sitten sitä lakia on muutettava! Mä toivon, että Paavo Arhinmäki tarttuisi tähän.”

Lupasin loppuun pointin ja kiteytyksen:

Muutos on jo alkanut. Nyt ei kannata jämähtää puolustamaan vanhoja asemia vaan miettiä yhdessä miten asiat tehdään avoimemmin ja paremmin.

……………………………………………

Jutun kirjoittaja on Pirkanmaan taidetoimikunnan jäsen.

Kuva: Carl Spitzweg (1808–1885) The Poor Poet.