Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.
Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.
Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.
Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.
Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.
Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.
