Blogi omistaa Perjantairunon kulttuuriministerille

Blogin Perjantairuno jatkaa alkuviikon päivitystä. Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen haastattelu Hesarissa 5.5. laukaisi hänen taiteentuntemustaan vähättelevien ja ylimielisten kommenttien vyöryn.

Viime vuosikymmenien aikana kulttuuriministerien kurmoottamisesta on kehkeytynyt perinne, jolta on säästynyt vain Claes Andersson (ministerikausi 1995 – 1998). Jos riisutaan mielikuvat ja katsotaan asioita rahan ja numeroiden valossa, esimerkiksi entinen alusvaatemalli Tanja Karpela selvisi pestistään kirkkaasti paremmin.

Marc Chagall
Marc Chagall

Missä määrin kulttuuriministerin pitää olla perillä taiteista? Onko poliittisen päätöksenteon tunteminen, delegointi ja oman hallinnonalan budjettien puolustaminen tärkeämpää? Onko näiden yhteensovittaminen mahdollista? Yhtä hyvin voisi kysyä pitääkö keihäänheittäjän valmentajan olla liikuntalääketieteen tohtori, kirurgi, fysioterapeutti, psykologi, mentaalivalmentaja ja valmennettavaansa parempi urheilija samassa persoonassa.

Miksei kukaan tarttunut Hesarin haastattelun ingressiin: ”Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd) haluaa lopettaa taidelajien vastakkainasettelun. Hän kutsuu kulttuuripiirit pohtimaan, miten taide selviää, kun tuet kuihtuvat.”

Yhteinen keskustelu on aina hyvä lähtökohta. Blogi ja Perjantairuno ei väistä vastuutaan ja tarjoaa ensihätään pari vinkkiä. Ministeri kaipaa seinälleen kissataulua. Jos Valtion taideostotoimikunnan rahat riittävät, suosittelen Marc Chagallin teosta Paris Through My Window (1913). Ministeri ilmoitti pitävänsä impressoinisteista. Chagall syventää lähtökohtaa surrealismin ja fauvismin suuntaan. Teos on saatavissa nettikaupasta myös julisteena hintaan 160 usd.

Frans Toikkanen
Frans Toikkanen

Kissataulun pariksi kissakirjallisuutta. Runoja, joita kiireinen ministeri voi nauttia palan kerrallaan. Otan esimerkiksi kaksi maailmanluokan kirjailijaa. T.S. Eliot ja Old Possum’s Book of Practical Cats. Ja sitä mukailevan Eeva-Liisa Mannerin teoksen Kamala kissa (Tammi 1985), josta poimin esimerkiksi muutaman tilanteeseen sopivan säkeen. Mannerin teoksen on kuvittanut Frans Toikkanen. Myös hänen mainiot mezzotinto-vedoksensa voisivat tyydyttää kulttuuriministerin makua. Ja meidän muiden.

……………………………………….

Roosa oli suora sosialistinen kissa,

Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.

Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,

ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.

Hän luki Manifestit ja Kapitaalit,

ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit.

………………………………………

Hän on entinen Kuningas Oidipus,

mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.

Hän tuuraa näyttämön rappujen alla

ja viettää päivänsä luuraamalla,

tuo monitaituri estradien,

kavaljeeri Suurien Diivojen.

………………………………………

Tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Espanjassa vietetään parhaillaan Semana Santaa, pyhää viikkoa. Maan 44 miljoonasta asukkaasta yli 90 prosenttia on katolisia. Samaa kristittyjen porukkaa meidän kanssa, vaikka muutama M. Lutherin esiin nostama pikkuseikka on hiertänyt kirkkojen välejä viisisataa vuotta.

No, usko on suhteellista, maallistuneessa Espanjassa alkaa olla pulaa papeista ja pyhäkoulun opettajista. Tasa-arvo on meitä paremmissa kantimissa, samaa sukupuolta olevien avioliitto on ollut laillista vuodesta 2005. Katolista kirkkoa asia närästää yhä.

Santa Semana on kuitenkin iso, kaikkia yhdistävä juttu. Meidän joulu. Täällä Jeesuksen syntymä on vähäisempi tapahtuma kuin kuolema ja ylösnousemus. Kristuksia ja nimikkopyhimyksiä kanniskellaan joka kaupungissa ja kylässä koko viikon, musiikki pelaa ja rummut kumajaa.

Kuvat napsin keskiviikkoiltana. Perjantairunoksi ehdin luvata Erzébet Tóthin tekstin Kotiinpaluu. Riveillä on ajankohtaisia yhtymäkohtia, säkeissä mainitaan pääsiäinen ja tuleva toukokuu. Keskeislyyrinen runo on otteeltaan ”perinteistä modernismia”, mutta jokaisella lukukerralla uutta avaava ja tyhjentymätön. Unkarilainen Tóth on alkanut kiinnostaa minua runoilijana yhä enemmän. Palaan aiheeseen aikanaan.

Teksti on julkaistu antologiassa Valolieriön alla. Olen maininnut täällä Hannu Launosen ja Béla Jávorzkin toimittamasta kokoelmasta aiemminkin. Suomennos kelpaa minulle, alkukieltä taitamattomalle, mutta olisi mielenkiinoista keskustella kääntäjien kanssa muutamista sanavalinnoista. Runo on hieno ja reissussa kopiona mukana. Mitään turhaa ei kanneta, vain se mitä reppuun mahtuu.

Uudet rakkaudet eivät enää ulotu veräjään saakka,

mutta minä istun tässä huoneessa

itse takomani ristin alla, ihanassa anarkiassa,

kuvitellut kasvoni hallitsevat vielä täällä,

rauhoittavat, sijaavat vuoteen, panevat minut levolle, anelevat:

lepää pois kultasunnuntain riekaleet,

ne ammuskelevat minua linnuillaan,

lennättävät minut keinussa pääsiäispensaiden ylle,

ne lupaavat sateita, niin että minä eläisin,

ne lupaavat minulle Äitini kynnyksen, niin että voisin

katsella puita kukoistuksesta riisuutumiseen,

saattaakseni marmoripöydät häpeään

minä palautan ruusun terälehdillä täytetyt ohukaiset

ja syön lounasta polviltani niin kuin leikkuumiehet,

ja jos tähdet ikävystyvät

selkärangattomassa autiomaan hiljaisuudessa

niin kuin lihavan kenraalin kunniamerkit

ja valkoisten keppien kärsivällisyys, varovaisuus kysyy:

miksi pitäisi nähdä?

minä kokoan murskatut timantit,

ja vaikka käteni ovat heikentyneet paperiröntgenissä,

minä piirrän mustilla luilla itseni

vaihdettavissa olevien elämäkertojen sijaan,

tiedän, että täytyy kasvaa salaa, sillä talvi ja kesä ovat kavalia,

sillä murhaaja kylpee ensin hiuksissamme,

petkuttaa meiltä ensin toukokuun tuoksut,

mutta minulla ei ole toista peitettä, vain silmäripsieni suoja,

hillitsen siis töminää

ja kuolleen runoilijan tapaan kysyn teiltä kaikessa rauhassa:

tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Mikä mahdollistaa olemassaolomme?

Perjantairuno tulee vuoden takaisesta kokoelmastani Babel. Kannettavan muistissa ei muuta ole, eikä matkan päällä uusia säkeitä tehdä. Aamut uhrataan romaanikäsiksen jatkolle.

Repussani seuraa vain ruttuinen kopio unkarilaisen Erzsébeth Tóthin runosta Kotiinpaluu. Ikään kuin turvaksi ja muistutukseksi siitä, millaiseen kauneuteen ja lohtuun runous kykenee. OK, voitte pitää ajatusta pateettisena, pistän silti runon tänne ensi perjantaina.

Babelin runot toimivat parina, jälkimmäinen kuittaa edellisen. 356 tekstin kokoelmasta ne löytyvät numeroilla 56 ja 57. Ensimmäinen kuva on edellisessä postauksessa mainitusta Malagan modernin taiteen museosta, tekijän nimen olen harmikseni hukannut. Toisen nappasin junan ikkunasta jossain Punta Negran paikkeilla.

Omassa universumissamme vaikuttavat

fysiikan lait, jotka mahdollistavat olemassaolomme.

Toisissa todellisuuksissa ei ole ilmansuuntia

ei aikamuotoja arvoituksia salasanoja

salalokeroita saalistajia synkkiä myrskyöitä

ei ihmissusia lasihaarukoita myyntimiehiä

hullujen huoneita kylmää kaurapuuroa

ei muskeliveneitä mainostauluja marionetteja

valtakirjoja tilinumeroita pankkitunnuksia

ei virkapukuja epoletteja epäilyksiä

oikeudenkäyntejä tuomioita takuusummia

ei tappioita voittoja turhanpäiväisyyksiä

alistettuja anteeksipyyntöjä asiattomuuksia

ei alennuksia erikoistarjouksia kampanjakylttejä

ilveilyä epäilyä uskottomuutta pilkkaa

ei ismejä instansseja reseptejä rajoituksia

serpentiinejä shampanjabrunsseja paperipainoja

ei lukkoja lautamiehiä aivotrustien innovaatioita

vyökiristystä hapen puutetta hengen salpautumista

ei rautaesirippua rajavartioita metalliverhousta

viisumia voitelua valhetta yllätystarkastuksia

ei kartelleja korruptiota kyttiä kaavoja käskyvaltaa

kauppasaartoa lehtokurpan lentokieltoa

ei aihetodisteita alimiehitystä aliarviointia

hulabaloota halveksuntaa häpäisyä hirvivaaraa

ei siirappia sokeutta salatiedettä alkemiaa

kruunajaisia kaikkivaltiaita valuvirheitä visioita

ei eräpäiviä erioikeuksia eläintarhan elefanttia

salajuonia suojakelmuja pilkkakirveitä giljotiineja

ei palomuureja piilokameraa baarikärpäsiä ei

liian suurta ei liian pientä numeroa.

………………………………………………

Henkilö M, jota kutsuttiin usein puhumaan julkisista

ja yksityisistä asioista, alkoi vastata välinpitämättömästi:

”Kasvatan joka päivä luetteloani asioista, joista en puhu;

suurin filosofi on se, jolla on pisin luettelo.”

……………………………………………….

Väärin säästetty

Perjantairunon paikalla on pätkä proosaa. Rivit on napattu tekeillä olevasta romaanikäsiksestä, eivätkä liity mitenkään meneillään olevaan matkaan. Lentämiseen ne liittyvät.

Lähtiessäni reissuun maksoin junamatkasta Tampereelta Helsinkiin päälle 40 euroa. ”Joustavasta ekstraluokasta ” olisi pitänyt pulittaa 52 euroa. Jatkoksi hain lennon Helsinki – Pariisi – Malaga. Hinta 175 euroa, kahvit ja sämpylät tykö tarjottuna. Hinta ei ollut läheskään vertailuni halvin, mutta halusin lentää päivällä ja välttää liian pitkiä vaihtoja.

Kuuden ja puolen tunnin kuluttua ostin Malagan kentältä lipun paikallisjunaan. Vajaan tunnin matka Fuengirolaan kustansi kahdelta hengeltä reilut 5 euroa. Johtopäätös: kumpikin hinnoittelu on pielessä. Junaliput Suomessa sikamaisen kalliita, lentely ympäri Eurooppaa liian halpaa. Ei pitäisi valittaa jälkimmäisen osalta, mutta puhu siinä sitten hiilijalanjäljistä, energiasta ja ilmastonmuutoksesta.

Päätteeksi pätkä fiktiota käsiksen kohtauksesta, jossa väistämätön alkaa tapahtua. Sattumat päättävät puolestamme silloin, kun emme itse osaa. Ja useimmiten myös silloin, kun kuvittelemme, että ohjat ovat tiukasti omissa käsissämme.

”Lentokone lähtee laskeutumiskiitoon kohti Los Angelesin kansainvälistä kenttää, aamuyön taivaalla vasen siipi painuu alemmas, kone kaartaa jyrkästi ja avaa ikkunaan tuikkivan ja elävän valomaton, yhtä aikaa kauniin ja pelottavan: mustaan maisemaan piirtyvät pilvenpiirtäjien säihkyvät neulat, korttelit ja loputtomiin jatkuvat kaupunginosat, joita vilkkuvat valtatiet ja hiljaisempina hehkuvat kadut halkovat.

Turvavöiden vihreät kyltit syttyvät, valot himmenevät ja lentoemäntä pukee jakkupuvun takin ylleen uudelleen, hän korjaa sinisen silkkihuivinsa solmua ja kulkee käytävällä tarkistamassa, että matkatavarahyllyjen luukut ovat kunnolla suljettuina, että istuinten selkänojat on nostettu ja niiden vyöt asianmukaisesti kiinnitetty. Naisen katseet puolelta toiselle, pään hillityt nyökkäykset ja hymyt, koneen kallistelut maan lähestyessä ja moottorien ajoittaiset kiihdytykset kertovat, että peruuttamaton tapahtuu, pitkä liuku kohti kenttää on alkanut eikä pääty ennen kuin pyörät tapaavat kiitoradan, kone huojahtaa ja vapisee omasta painostaan, siipien nostovoima on kadonnut ja jarrusiivekkeet vähentävät vauhtia.

Väistämätön voi toteutua monin tavoin, niin kuin pahat asiat saattavat alkaa mitättömästä, ketjuuntua ja kulkea toistensa kannoilla, ja niistä johtuvat valinnat, olivat ne sitten oikeita tai vääriä, karsivat vaihtoehtoja kunnes jäljelle jää vain yksi. Jollain tavoin se on myös lohdullista. Asioiden saamat käänteet ja tapahtumat pakottavat päätöksiin.”

Vastasyntynyt ja Villapipa

Lupasin päivitykseen arkisen aiheen. Aivan niin ei tainnut käydä, mutta pistetään Perjantairuno blogiin, jotta päästään reissuun. Huomenna Hesaan, sieltä sunnuntai-aamuna lento Malagaan. Pakon edessä mennään. Kun kotona alkaa viemäriremontti, vedettömässä ja vessattomassa kämpässä on hankalaa.

Viime sunnuntaina pojan perheen nuorin ristittiin. Kirjoitin elämäänsä aloittavalle runon, sieltä ne nimet löytyvät. Ja huomatkaa pieni yksityiskohta. Missä tahansa muualla synnytyskertomukseen merkittäisiin, että lapsen päässä on villamyssy. Tampereella kirjataan Villapipa.

Helmikuun lämpötilat enteilevät jo kevään lukemia.

Kahdeskymmenesensimmäinen päivä on perjantai,

aamun kajo hiipii harmaana,

lehdet kertovat levottomuuksista Ukrainassa,

eduskunnan istunnossa on pohdittu tasa-arvoista avioliittolakia.

Ruotsin prinsessa Madeleinelle ja hänen puolisolleen

syntyy aamuyön tunteina tytär.

Aamutelevision ykköskanava lähettää uutisia

Sotshin talviolympialaisista,

kakkosella Muumilaakson tarinat ovat päättyneet –

on alkamassa ”Veljesten seikkailuvene”.

 

Tampereen yliopistollisen sairaalan synnytyssalissa

valmistaudutaan vastaanottamaan uutta elämää

ja niin maailma pidättää hetken hengitystään

 

kestää kuusi minuuttia, kun lapsi tekee elämänsä matkan

äidin kohdusta meidän maailmaamme.

Synnytyskertomukseen merkitään: 21.2.2014 09:08

tyttö, syntyi elävänä, paino 2775 g, pituus 46 cm.

Lapsen vointi hyvä.

Ensi-imetys 21 min iässä.

Alkuun hamuilee, sitten napakka, kestävä imu.

Lisätietoa: Villapipa ja geelipussi, kapalossa.

 

Tänään on Marian ilmestyspäivä ja tyttö saa nimen.

Hänestä tulee Selma Sointu Amanda.

Jo antiikin viisaus tietää, että nimi on enne, ehkä se on

Topeliuksen runosta poimittu ”Selma, kukkani sorea”

tai nobelistikaimasi Selma Lagerlöfin omasta elämästään

kertovan tarinan ensi rivit:

”Olipa kerran satu, joka halusi kerrottuna päästä maailmalle.

Eikä suotta, tiesihän se olevansa melkein valmis.”

 

Niin totta se on – melkein valmis merkitsee, että elämäsi

jokainen hetki tulee olemaan uuden luomistyön alku.

Matkallesi saat meidän kaikkien siunauksen, sillä

kolmannen nimesi mukaan olet Amanda – rakastettu,

aivan samoin kuin vanhempi sisaresi, jonka ristiäisissä

pappi kertoi meille, miten läheisten ja isovanhempien

tärkein tehtävä on liittyä lasten elämään, jakaa eteenpäin se,

missä he ovat kokeneet onnistuneensa.

 

Ja niin me odotamme Selman kanssa vietetyistä hetkistä

rakkautta ja iloa, joka meidän kaikkien jakamana

moninkertaistuu.

……………………………………………….

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Krimillä ”kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut”

Kuva Iltasanomat
Kuva Iltasanomat

Perjantairuno pointtaa vielä Krimiä. Pakkohan se on.

1. Jukka Mallinen aloittaa esseekokoelmansa Varastettua ilmaa (Savukeidas 2007) esipuheen näin: Pari vuotta sitten, kun pahat vibraatiot tuntuivat taas kerääntyvän Venäjän ylle, kirjoitin heikkona hetkenä proosarunon. Se päättyi näin: ”Rakkaat ystäväni, jotka ovat vasta ehtineet tottua puhtaaseen happeen, läähättävät nyt astmaatikkoina.”

Neuvostoliiton hajotessa piti raikkaan ilman virrata jylisten sisään. Nopeasti kaikki alkoi kuitenkin kääntyä vanhaksi kunnon gogoliksi. Ystävät kertoivat: ”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut.”

2. Runo tulee unkarilaiselta Ottó Orbánilta. Unkarin kansannousun aikaan hän oli 20-vuotias, näki mielenosoitukset ja todisti miten neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin. Variaatiot vanhoista kaavoista toistuvat. Rivit kokoelmasta Valolieriön alla, 157. Sonetti:

Runouden rajamailla, jos vaivoin olemme päässeet sinne asti,

hatarassa puutalossa, jossa anniskellaan katkerien uutisten pisaroita

sotilaiden, vakoojien, huorien ja muiden kunnon vieraiden laseihin,

siellä meidän raskas päämme töin tuskin tajuaa, että

tämä kaikki oli turhuuksien turhuus,

turhuutta seikkailu ja uhkarohkeus, kuolemanhyppy ilman

verkkoa, päivittäin,

toisin sanoen elämämme – timanteille ei löydy ostajaa.

Kukapa tietää, mitä on tulossa, maailma ajattelee kierosti,

tämähän on siirtymävaihe…

Sopii kysyä, kenen aika ei olisi ollut siirtymävaihe.

Sullan? Galigulan? Hitlerin?

Vain Calibanin työpaikka on varma tässä maailmassa,

jokainen järjestelmä tarvitsee kirjarovioiden sytyttäjiä,

lopullisena ratkaisuna –

kenet se nostaisi esiin, jos vaikka Pyhä Perhe tahtoisi

luopua pääkirjasta, kun taikatemput

on käytetty loppuun arvopaperimarkkinoilla?

Iltasanomat / Sergey Dolzhenko
Iltasanomat / Sergey Dolzhenko

3. Kirjoitin vuoden takaiseen kokoelmaani Babel: ”Sodat syttyvät aina menneisyydessä / kun satojen vuosien takainen koura tarraa / nykyhetken hartioihin.” Lopuksi muutama vuosiluku Krimin lähihistoriasta:

Nykyisen, Krimin autonomisen tasavallan edeltäjä oli 1921 perustettu Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.

Vuonna 1944 natsimiehitys päättyi Krimillä. Tataareita, bulgaareita, armenialaisia ja kreikkalaisia syytettiin natsiyhteistyöstä ja karkotettiin maasta.

Vuonna 1954 Krim liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan Nikita Hrushtshevin päätöksellä.

Vuonna 1991 Krimin kommunistit järjestivät kansanäänestyksen ja alueelle palautettiin autonomisen neuvostotasavallan asema. Kannatus 93,26%.

Neuvostoliiton hajottua ja Ukrainan julistauduttua itsenäiseksi syntyi Krimin tasavalta, joka julistautui itsenäiseksi 5.5.1992.

Vuonna 1995 Ukraina rajoitti lailla Krimin hallituksen itsenäisyyttä. Ukrainan uusi peruslaki 1998 muutti alueen nykyiseksi Krimin autonomiseksi tasavallaksi. Ja niin edelleen…

…………………………………………………..

Viiden unkarilaisrunoilijan kokoelma Valolieriön alla (wsoy 2000) suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Runossa mainittu Caliban oli Prosperon orja Shakespearen näytelmässä Myrsky.

Perjantairuno kuoleman kintereillä: Unkarin kansannoususta parin vuoden takaisessa postauksessa. (linkki)

”Tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä”

Perjantairunon paikka annetaan Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija. Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita.

Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 144 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Seitsemän veljestä. Julkaistu 1870.

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

………………………………………………….

Aiemmin blogissa: nobelisti ja Maailmanlopun sota. ”Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.” (linkki)

Bordellissa valtion piikkiin

Päivän Hesari (27.2.) aloittaa sarjan ”Kirjeitä maailmalta”, joka kertoo lehden kirjeenvaihtajien silmin maailman myllerryksistä vuodesta 1889 nykypäiviin. Ensimmäinen, aukeaman juttu on otsikoitu: ”Täällä Juhani Aho, Pariisi”. Blogin Perjantairuno ei voi olla tarttumatta aiheeseen.

Hesari 27.2.2014

Ingressi kertoo, että Hesarin edeltäjän Päivälehden ensimmäinen kirjeenvaihtaja oli kirjailija Juhani Aho. No, olkoon ja menköön. Tosiasiassa Aho sai valtion kirjailija-apurahan ja lähti haistelemaan suuren maailman tuulia Pariisiin. Matkaltaan hän pisti muutaman kirjeen kotimaahan ja kertoi vaikutelmistaan kirjailijan vapaudella.

Pariisissa Aho teki töitä ahkerasti ja julkaisi myöhemmin romaaninsa Yksin. Ja kuten Hesarinkin jutussaan kertoo, romaanista seurasi kirjallinen skandaali. Tarinan päähenkilö viettää jouluyön pariisilaisen prostutioidun kanssa. Ahoa vaadittiin palauttamaan apurahansa. Tällaista saastaa kehdattiin julkaista ja vielä valtion rahoilla!

Julkaisin vuosi sitten runoteoksen Babel. Yksi sen 365 runosta kertoo Ahon matkasta. Kirjailija löysi sisäistä rauhaa kansalliskirjastosta ja kirjoitti myös siitä kotiväelleen. Oikeastaan innostukseni tekstiin lähti, kun löysin verkosta kirjaston Salle Ovalen esittelyn. Liitän tähän LINKIN. Jos avaat sen, klikkaa ”lecture” niin kuulet esittelyn, siirrä kursori kuvan päälle, niin saat vauhtia salin panoraamaan.

Pariisin kansalliskirjasto

Juhani A. saa apurahan ja matkustaa Pariisiin vuonna 1899,

asuu Montmartren Rue Ménéssierillä – kadulla, jota ei enää ole.

Kirjailija katselee Trokaderon palatsin holvien alta Marskentälle

ja vertaa maailmannäyttelyn Eifel-tornia kukkalatva korpikuuseen.

Hän harhailee Moulin Rougeen punaisten lyhtyjen kujille,

päätyy prostituoitujen pariin ja bordelliin,

kirjoittaa kaupungin kiihkosta ja hajuvesillä höystetystä hiestä:

”… niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien

inhimillisten intohimojen uunista.”

Hän postittaa kirjeitä kotiin ja tekee muistiinpanoja romaaniinsa,

jonka päähenkilö haluaa hukata ahdistuksensa kansalliskirjastoon:

”Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo,

aina tasainen ja suloisen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet,

mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset

– ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä,

eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan.”

Haluatko nähdä saman lukusalin, Salle Ovalen

kirjahyllyt kolmessa kerroksessa ja avaruuslaivan kokoisen

lasikaton, jota pyöreät ikkunoiden planeetat kiertävät?

Seitsemässä sekunnissa Visite virtuelle alkaa pyörittää panoraamaa

lukupulpetit, pöydät, lukulamppujen vihreät lasikuvut,

kannettavat tietokoneet, ihmiset kuulokkeineen, kello

tammitiskin takana, tuolinselkämyksillä roikkuvat takit,

kirjat, kirjat kirjat kirjat kirjat kirjat kirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjat

yhä vinhemmin pyörii panoraaman ympyrä näytöllä

hiiri hävittää satakaksitoista vuotta ja lisää vauhtia vain

…………………………………………………………………………

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) 1861 – 1921. Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja intohimoinen kalamies, josta kesällä 2009 kirjoittamani juttu löytyy linkistä.

”Kamelia voisilmään”

Perjantairuno poimii blogiin kaksi tekstiä tuoreelta nettisivustolta. Jälkiruokarunot tarjoaa ”Huolellisesti valikoituja ja kirjain kerrallaan aseteltuja runoherkkuja.”

Idea on vallan mainio. Tekstien pohjana toimii vanha kahvilan käytöstä poistettu hinnastotaulu ja kasetillinen irtokirjaimia. Kyllä latautuu teksteihin tyyliä ja hienoa henkeä. Sivut sekä tekstien ja toteutuksen tarkemmat tiedot löydät tästä linkistä.

Jälkiruokarunot

Jälkiruokarunot

…………………………………………………………

Vielä linkki reilun kahden vuoden taakse. Sanasta ja kuvasta – joskin erityyppisestä – siinäkin on kysymys.