Perjantairuno kuoleman kintereillä

Lainasin edellisen perjantain tekstiin laulun sanoja siitä miten jätkälle ei romantiikka sovi. Ystävä Facebookissa kysyi teenkö siis ”jätkille” oman ja karumman tekstin?

Budapest 1956.

Lupasin ainakin jotain erilaista. Unkarin kansannousu leimahti ja tukahdutettiin 1956. Albert Camus ja Jean-Paul Sartre olivat aikalaistodistajia. Itse ehdin Budapestiin vasta muistopäivänä viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Budapest 1956.

Päivän tekstit tulevat ensi tammikuussa julkaistavasta kokoelmasta Babel. Kirjan kaikkialle haarova rihmasto ottaa maailman haltuunsa ja puristaa sen yksien kansien väliin. Tässä tekstit 86 ja 87. Ei romantiikkaa. Vain havaittava hippu melodraamaa.

…………………………………………………………………………..

Camus epäili Jean-Paul S:n tavoin

olemassaolon tarkoitusta – että se on tarkoituksetonta.

S. kirjoitti romaanissaan: ”Juuri se minua ärsyttikin,

maailman, tuon juosta jolkottavan toukan

olemassaoloon ei ollut minkäänlaista syytä.”

…………………………………………………………………………..

Entä Unkarin kansanousu

lähes kuusikymmentä vuotta sitten, reikäliput

joiden keskeltä vallankumoukselliset olivat leikanneet

kommunistisen puolueen vaakunat,

100.000 puna-armeijan sotilasta

kaduilla kirskuvat panssarivaunujen telaketjut

liki neljätuhatta kuollutta ja kaksisataatuhatta

kotimaastaan paennutta,

kaksikymmentäviisituhatta vankilassa viruvaa

ja kaksisataakolmekymmentä

kuolemantuomiota.

Maailman toukka on hengissä yhä,

ilman syytä – tai hyvästä syystä.

Epäilemättä jälkimmäisen tähden. Elämän arvo

on niin kovaa valuuttaa, että toiset ovat valmiita

vaihtamaan sen kuolemaan.

………………………………………………………………………….

Kuvat: Militaryphotos.net

P.S. Tein blogiin rakkauden ja romantiikan lähettiläistä päivityksen 8.7.2010. Jutussa arvioidaan Juice Leskisen ja Tommy Tabermanin koottujen runojen kokoelmat. Linkki tästä.

……………………………………………………………………

One Reply to “Perjantairuno kuoleman kintereillä”

  1. Muistan kansannousun hyvin.

    Olin juuri ollut äidin kanssa katsomassa jotain operettia jommassakummassa isossa teatterissa Tampereella. Siinä lauloi virolainen Milvi Laid, joka sitten esitti viimeisessä vierailuesityksessään jonkinlaisen protestin.

    En saanut selvää siitä, mikä se protesti oli, mutta Aamulehdessä sanottiin että kaikki itkivät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!