Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kuva Wikipedia.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.

Saat itkun ja naurun samassa paketissa

Ostin ystävän suosituksesta romaanin Valkoinen kuningas. Kirja on useille kielille käännetty ja palkittu unkarilaisen György Dragománin esikoisteos, joka julkaistiin meillä 2008. Outi Hassi palkittiin käännöksestä. Luin romaanin eilen loppuun ja hain kirjakaupan tarjouksesta kaikki jäljelläolevat: kuusi kirjaa yhteensä 30 eurolla – romaani postikortin hinnalla. Kirjan pudotus alekoriin käy kiihtyvällä vauhdilla.

György Dragomán: Valkoinen kuningas, The white king.

Valkoinen kuningas on vaikuttava kirja, metaromaaniksi kasvava traaginen kertomus totalitaarisesta valtiosta, jossa ihmisten kontrolli ja persoonan riistäminen ylettyy kaikkien arkeen. Tarinat kertoo yksitoistavuotias poika, jonka näkökulma antaa mahdollisuuden myös sysimustaan huumoriin. Romaanin rakenne koostuu novellimaisista katkelmista, nopeat leikkaukset ja episodimaisuus estävät rankkaa aihetta kääntymästä liian osoittelevaksi ja yksioikoiseksi.

Dragomán käyttää selkeää ja tarkkaa lausetta, mutta virkkeet saattavat kasvaa parin sivun mittaisiksi. Kun kielestä on riisuttu koukerot pois, tarina on silti nopealukuista ja tempaa hienosti imuunsa. Romaania on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Analogia ei toimi, Dragománin maailmassa jo olemassaoleva yhteiskunta on kieroutunut ja aikuiset ovat sitä ylläpitäviä pahiksia. Olennaisimpana erona on Dragománin kirjallinen hyperbola (liioittelu), joka saa absurdit mittasuhteet rikkomatta silti uskottavuuden illuusiota. Jos ideologiasta riisuttu kerronnallinen sukulainen pitäisi hakea, se olisi Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä.

Valkoisen kuninkaan englanninkielisessä kannessa on maininta Sándor Márai -palkinnosta. Se ilahduttaa minua suuresti. Kävi nimittäin näin: Márai itse julkaisi teoksensa A gyertyák csonkig égnek vuonna 1948. Sosialismin aikainen kritiikki ei siitä pitänyt ja muuallakin romaani luokiteltiin välityöksi. Uinuttuaan viisikymmentä vuotta romaani nousi kuolleista ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena teki kulttuurityön julkaistesaan sen suomeksi 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Kirja on klassisen romaanitaiteen helmi. Sellaisia eivät vuodet himmennä.

LOPUKSI TARJOUS: kahdelle ensimmäiselle, jotka pistävät toimitusosoitteen sähköpostiini (juha@juhasiro.fi), lähtee Dragománin kirja. Kuittaan kommenttiosioon, kun ne on postitettu ja tarjous päättynyt.

Kirjallisuuden Nobel 2009

Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.

Herta Müller, nobelisti 2009

Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”

Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.

Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.

Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”