Kategoria: Ikonit

Lupasin kirjoittaa Eino Leinosta jotain ennen juhannusta. Henkilökohtaisesti hänen runonsa eivät ole olleet minulle merkittäviä, historiallisesti kylläkin. Tiukkaan tiivistetty kertaus suomenkielisen modernin runouden perusteista tulee siis tässä: kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J.V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla Suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä Ruotsin kielen rinnalle. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella Suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi.

Kun Lönnrot (s.1802) työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti samalla myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat suomalaisen runouden pohjan, eikä silloin nerouden kentillä tungosta ollut. ”Kansallisrunoilija” Runeberg syntyi 1804, Aleksis Kivi 1834 ja Eino Leino 1878.

Toivo Haapanen kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalaisista runomittateorioista 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan, ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.

Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä sekä Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Ennen julkaisua hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.

Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta?  Nimimerkki R. R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta ”semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niissä tapaa…”

Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämää ja universaalia rakkautta. Puhtaita tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.”

Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.

Kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevän Apollon uusintapainokseen (Otava 2003) muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän toteaa: ”Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.”