Hyvikset ja pahikset

Tarinan toteutusta voi analysoida arkkityyppisenä kaavana. Eikä niitä monta ole. Sormet riittävät laskemiseen hyvin. Hollywoodin westernit hyödynsivät aikanaan menestyksellä odotusarvon kaavaa, jossa hyvän ja pahan kamppailua taustoitettiin elokuvan mitalta. Vasta viime metreillä sankarit astuivat saluunasta pihalle ja kaksintaistelu laukaisi päätepisteen jännitteelle.

Moraalikoodisto mutkistui Don Siegelin elokuvassa Dirty Harry (1979). Säännöistä piittaamaton poliisi tempaisi esiin Smith & Wesson Magnuminsa ja kähisi: ”Do you feel lucky? Well, do ya punk?” Tarinan asetelma pysyi silti samana. Hyvän ja pahan balanssi oli järkkynyt ja ongelma piti RATKAISTA tavalla tai toisella.

Jean-Luc Godard: Laittomat (alkuperäinen pressikuva)

Kuvani on Jean-Luc Godardin leffasta Laittomat, koska ohjaaja itse kutsui sitä ”lähiöwesterniksi”. Seuraavat simppelit ja yksioikoiset kappaleet jutussani käsittelevät Ian McEwanin romaania Lauantai. Se, jos mikä on kirjallinen ja hollywoodilainen lähiölänkkäri. Hyviksenä neurokirurgi Henry Perowne, pahiksena Huntingtonin tautia sairastava pikkurikollinen.

McEwanin esikoinen, Sementtipuutarha oli heti menestys, ohut mutta pirullisen raskas kirja. Booker napsahti romaanista Amsterdam. Vuonna 2001 julkaistu Sovitus oli myyntimenestys, josta tehtiin elokuva. Lauantai on brittikirjailijan yhdeksäs suomennettu romaani. Hienoista arvosteluista huolimatta ei tekijän parhaisiin arvioitu, mutta tärkeä kirja minulle.

Pidän kirjan rakenteesta. Siitä, miten suoraviivainen ja takautumiaan hyödyntävä kerronta jyrää kohti väistämätöntä loppuratkaisua. Tarinan kaava on kirkas, mutta silti kirjallisen mehukkaasti rönsyävä. Leppoisasti alkaneesta lauantaista kehkeytyy parinkymmenen tunnin piina, jonka imuun kiertyvät myös Henry Perownen läheiset.

McEwanin teksteissä on psykologinen ote. Tapahtumat taustoitetaan perusteellisesti ihmisen oman mielen liikkeillä. Uskottavuuden illuusio syntyy pitävälle pohjalle. Kirjallisina detaljeina olen lisäksi kiinnostunut lääketieteellisistä faktoista, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme. Niissäkin McEwan tekee perusteellista lähdetyötä. Käsikirjoitusta tarkistaneiden asiantuntijoiden kiitoslista lopussa on pitkä. Sytyn harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai liikaa oman navan sisään kiertyviin romaaneihin. Niitäkin löytyy, ehkä seuraavan jutun aiheeksi asti. Katsotaan.

Legendan mukaan elokuvakäsistään Hollywoodin pampuille myyvän käsikirjoittajan pitää pystyä kysyttäessä tiivistämään tarina viiteen lauseeseen. McEwanin romaanin kohdalla minulle riittää kolme:

Omassa yltäkylläisyydessään kelluva aivokirurgi törmää arvaamatta todellisuutensa kääntöpuoleen. Raastava loppuratkaisu muistuttaa tv-uutista katastrofista jossa on ollut itse osallisena. Jälkeenpäin tapahtumia saattaa katsoa kuin hidastettua nauhoitusta.

Lisäksi romaani rikkoo edellisen jutun kommenteissa sivuttuja kirjallisen genren rajoja. Ei rajusti, mutta kuitenkin. Minulle maistuu Lauantai dekkarin sijaan.

2 Replies to “Hyvikset ja pahikset”

  1. Hollywood yrittää tehdä todellisuuden kuvausta Dirty Harryssä, mutta Godard tekee näytelmää. Tuo kuva on todella osuva otos Godardista. Godard ei ole amerikkalainen.

    McEwan on skottinimi, mutta onko hän eurooppalainen vai amerikkalainen. En ole koskaan lukenut, koska muutama selailu ei ole saanut minua kiinnostamaan. On mahdollista että tämän sanoessani myönnän mieluusti panevani pääni pensaaseen tarpeen tullen.

  2. Tuosta Godardin Laittomista (1964) mulla on laihat mielikuvat jostain tv-uusinnasta. Ehkä jotain enemmän muistan leffasta Viimeiseen hengenvetoon. (1960) Se oli Godardin eka pitkä elokuva. Truffaut oli tehnyt juuri 400 keppostansa ja kaverukset sysäsivät liikkeelle ranskalaisen elokuvan uuden aallon.

    McEwania kyllä uskallan suosittella, hän on psykologisesti äärimmäisen tarkkaa työtä tekevä kirjailija. Useimmiten koko romaani on alisteinen hienovaraisille mielen liikkeille. Meinasin sanoa jotain ”fiksua” romaanista Rannalla, mutta se on karannut työhuoneen hyllystä jonnekin. Siinäkin pieni väärinymmärrys hääyötään viettävän parin kommunikoinnisssa johtaa peruuttamattomaan lopputulokseen.

    McEwan on britti, joka on asunut Aasiassa, Saksassa ja Pohjois-Afrikassa. Mielenkiintoista, miten komeata jälkeä nämä ”maailmankansalaiset” tekevät. Esimerkkejä on paljon, äkkiä tulee mieleen vaikkapa Khalid Hosseini, jonka Leijapojasta tein edellisen jutun. Ja Michael Ondaatje, Monica Ali, Jhumpa Lahiri…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!