Nahka kiertyy irti kirppiksen kauriinpään kipsikorvasta. Kuono on kärsinyt ja lasisilmän tuikkeesta kiilto kadonnut. Myyjä kiirehtii mainostamaan: ”It´s original.”
Laskevan auringon kajo heijastaa meren ylle taivaallisen valon. Minuutissa se on häipynyt. Dramaattinen kauneus on katoavaista, mutta joskus kamera kulkee repussa oikealla hetkellä.
Seuraavana aamuna nousemme Mijasin kylään. Kuljemme postikortin maisemassa ja astumme sisään Virgen Santa Maria de la Penan kalliokirkkoon, joka on on rakennettu 1586. Nyt otetaan jo yli neljänsadan vuoden loikkia.
Mitä maailmankirjallisuudelle tuolloin kuului? Miguel Cervantes ei ollut vielä julkaissut Don Quijotea, mutta ehtinyt 39 ikävuoteensa kerätä kokemuksia tiukoista paikoista ja taisteluista.
Shakespeare oli nainut Anne Hathawayn 18-vuotiaana, täyttänyt jo 22 ja kulki näyttelijänä teatteriseurueen mukana. Hän keräsi pääomaa tuleviin teksteihinsä, joita tultaisiin kääntämään maailman eri kielille enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan.
Mikä näitä kahta kirjailijaa yhdistää? He kuolivat samana vuonna 1616. On siinä runon paikka. Annetaan Cervantesille pääosa, koska päivitykseni tulee hänen kotimaastaan.
Lähes 400 vuotta sitten kadonnutta hautaa
lähdetään jäljittämään
madridilaisesta nunnaluostarista
– Miguel C. halutaan viimein löytää.
Luostari remontoitiin yli kolmesataa vuotta sitten
ja vainajien luut sekoittuivat.
Tutkijat haluavat vastauksia Don Quijoten luojan
elämää koskeviin arvoituksiin.
Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n
joka haavoittui vasempaan käsivarteen
ja sai hakapyssystä rintakehäänsä
Lepanton meritaistelussa 1571.
Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi
ja orjaksi Algeriaan, hän työskenteli
veronkerääjänä ja vakoojana,
kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.
Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein
rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.
Ja niin C. palaisi itse oman kuolemansa
maailmanlaajuisiin juhliin
yhdessä William S:n kanssa
vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta
on kulunut neljäsataa vuotta.
Olipa hieno postaus.
Kadehdin sinua koko sydämeni syvyydestä, senkin taivaallisen valon viskoja!!! 400 vuoden loikkiakin vielä!
Meillä tuli telkkarissa muutama viikko sitten fiktiodokkari Pessoan ja Kavafiksen tapaamisesta Amerikkaan menevässä laivassa. Joku olisi löytänyt asiasta kolmannen osapuolen päiväkirjan, ihan tavallisen emigrantin kuvauksen. En vieläkään tiedä mikä filmissä oli totta ja mikä ei, mutta nyt luen Pessoaa kuumeessa, flunssaisena.
Tajunnantila on vissiin muuttunut, koska teksti uppoaa kuin kuuma veitsi. Mikä tyyppi! Varsinainen kameleontti!
Pidä hauskaa. Kuvat olivat upeita! Niin myös nuo toisen postauksen autot, olen nähnyt noita pyrstösulin varustettuja Ameriikassa 60-luvulla.
Kiitos palautteesta!
Pessoan Levottomuuden kirja on kotihyllyssä.
Tuli ihan sellainen fiilis, että pitää kaivaa se esiin täältä palattua.