Kategoria: Kuvataiteilijat

Loman – erityisesti juhannuksen lukusuositus tulee tässä: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua. Luin pienoisromaanin kauan sitten ja kirja katosi ties minne. Löysin uuden kappaleen kirppikseltä. Lukuelämys oli riemastuttava, ja jos mahdollista, vieläkin antoisampi kuin neitseellinen kokemus.

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1949, mutta ei huolta, uusia painoksia on jatkuvasti saatavilla. Nimiölehdelle Waltari on kirjannut millä asenteella faabelia voisi lähestyä: ”Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.”

Kirjailijan mukaan teos on ”valepukuun verhottu sentimentaalinen rakkauskertomus”. Onhan se sitäkin, mutta sadun kaapuun on kätketty myös huima tarina kirjailijantyön taitekohdasta: huoli hulluudesta, alkoholismista ja solmuun sykertyvistä ihmissuhteista.

Tarinan alussa Waltarin alter ego, naulakauppias on kadottanut sydämensä ja löytää sen vaimonsa liinavaatekaapista. Hän menee lääkäriin ja valittaa unettomuutta, masennusta ja ruokahaluttomuutta. Tarkkasilmäinen lääkäri kysyy oitis: ”Millainen on suhteenne juovuttaviin juomiin?”

”Vilpittömästi tunnustan, että suhteeni juovuttaviin juomiin on huono. Joka kerta niitä nautittuani tulen erittäin kipeäksi, kaikki maistuu tuhkalta suussani ja maksani turpoaa.” Lääkäri jatkaa tiedustelemalla avioliiton tilaa. ”Onpa avioliittoni niin onnellinen, että sitä tuskin enää edes huomaa”, kertoja vastaa.

Lääkäri on valmis määräämään ”hormoniruiskeita”, mutta haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön vasta, kun potilas alkaa valittaa egyptiläisistä, jotka ovat ryhtyneet vainoamaan häntä: ”Hyvin lempeästi ja rauhoittavasti hän sanoi minulle: Meillä on aivan uudenlainen ja miellyttävä, mitä hienoimman rauta-aidan ympäröimä sairaskoti, jossa on keskuslämmitys, hyvät vuoteet ja moitteeton ruoka.”

Naulakauppias ei suostu hoitoon. Hän lähtee taulukaupoille ostamaan ”kolmijalkaista miestä”. Hän tapaa myös naimisissa olevan tuttunsa ja rakastuu naiseen niin, että unohtaa sydämensä tämän sängyn alle. Hän jatkaa kesämökilleen ja alkaa kirjoittaa, koska Sinuhe ilmestyy hänelle säännöllisesti ja vaatii tarinansa kertomista.

Waltari ei säästele itseään tarinassa. Rakkaus korventaa, työ ei tahdo sujua ja viimeisessä konjakkipullossa huljuu enää puolikas. Hän päättää terästää juoman ja liottaa siihen kärpässieniä. Kirjailija keskustelee kasvien ja eläinten kanssa – noitien juoma aiheuttaa lopulta hurjia hallusinaatioita ja hän säntää rantaan tavoittelemaan olemattomia neitoja.

”Minut valtasi mieletön halu sulkea syliini joku heistä, sillä kuunvalo ja kärpässieni minussa tekivät kaiken luvalliseksi ja minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei koskaan enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset laukeaisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan.”

Waltari punnitsee kirjassa asennetta lukuisiin avioliitonsa ulkopuolisiin suhteisiin ja ”ymmärtävään” vaimoon. Tätä tarinaa varten hän kehittänyt kokonaan oman kielen. Kevyen kesälukemisen ja sadun alla virtailevat syvät pyörteet ja omantunnon kamppailu. Mutta niinhän se on, että kevyt on usein raskasta painavampaa.

Kuvat jutussani ovat Otto Mäkilän. Hän oli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita ja oman tekstinsä väärti. Kerron siinä paremmin myös tässä mainitusta ”Kolmijalkaisesta miehestä”.