Kategoria: Kirjallinen estetiikka

Kristuksen morsiamen matkassa

by

4.11.2011

14:20

1 kommentti artikkeliin Kristuksen morsiamen matkassa

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, ,

Tässä välissä koukkaus blogin varsinaiseen ytimeen ja unohdettujen runojen klinikalle. Lupasin vastapainoa Walt Whitmanille, josta tein jutun tänne viime jouluksi.

Emily Dickinson (1830–1886) on vuosisatansa merkittävimpiä englanninkielisiä runoilijoita. Häneltä on säilynyt 1775 tekstiä, joista Merja Virolainen on kääntänyt 78 kokoelmaan Golgatan kuningatar. (Tammi 2004)

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar, Tammi 2004

Kliseisen myytin mukaan tosi taidetta syntyy vain kärsimyksestä ja luovien taitelijoiden ”soitto on suruista tehty.” Totta uskomuksesta on usein ollut naistaitelijan osa. Aikanaan, kun meillä ”kultakauden” miesmaalarit keräsivät kunnian, Helene Schjerfbeck oli ”vain maalausta harrastava mamselli.”

Emily Dickinson kirjoitti runonsa Massachusettin viidensadan perheen syvästi uskonnollisessa maanviljelijäyhteisössä. Hänen isänsä oli kongressiedustaja, joka vastusti naisten tasa-arvoa. Äiti kärsi masennuksesta eikä pystynyt hoitamaan tytärtään.

Näistä lähtökohdista syntyivät runot, jotka vasta Dickinsonin kuoleman jälkeen tulivat laajemmin tunnetuksi ja saivat heti lukijoilta hyvän vastaanoton. Kriitikot tosin jaksoivat harata vastaan pitempään.

Dickinsonin teksti on kärsivien ja petettyjen runoutta, mutta ennen kaikkea täyttymystä odottavien runoutta. Niiden, joille ei koskaan suoda sitä mitä he kiihkeimmin tahtovat ja ikuisesti odottavat.

Runoissa maallinen rakkaus kietoutuu taivaalliseen, mutta Jumala nähdään usein sadistisena hahmona, joka pettää lupauksensa: ”Viisaampi olen nyt: pälyilen taivaita / epäillen, olen aina varuillani / kuin lapset, joita kerran on huijattu, / uskovat, että jokainen on huijari.”

Dickinson on vastaparien runoilija. Saman runon sisällä tunne saattaakääntyä nöyryydestä uhmaan tai ylistyksestä häpeään. Kapinallisuus, kysely ja kyseenalaistaminen ovat hänen teemojaan. Täyttymättömät henkilökohtaiset unelmat antavat voimaa ja vimmaa tekstiin.

Emily Dickinson

Ensin säkeet saattavat kertoa alistumisesta, kuin koiran rakkaudesta: ”Mahtava olen siis, jos se on mieleesi, / tai pieni poloinen tai minkä tahansa muun kokoinen, / tismalleen sitä kokoa kuin vain miellyttää sinua.” Seuraavassa hetkessä keinu heilahtaa uhmakkaan itsetietoiseksi: ”Käy ylväästi: maksoit suudelmasta / koko taivasosuutesi.”

Dickinsonin teksteissä maailma nähdään kärsimyksen valossa. Terävimmillään säkeisiin latautuu purevaa sarkasmia, joka kiteytyy runollisen aforistiseksi: ”Veden oppii janosta / ja maan merenkäynnistä, / liidon kivusta, / rauhan pistinraudasta, rakkauden haudasta, / linnut lumesta.”

Runot eivät koskaan kerro täyttymyksestä, vaan sen puutteesta. Dickinson kirjoittaa miten paljon ihanampaa on menettää kuin saada. Kun hänen runoistaan olisi viimein julkaistu kokonainen kirja, hän kieltäytyi.

Rakkauden kaaren runoilija kuvaa kirpeästi muutamalla säkeellä: Rakastuneen sydän tahtoo ensin nauttia, sitten väistää kipua ja lopulta se haluaa lääkettä tuskien turruttajaksi.

Runot on alkuperäistä säejakoa noudattaen suomennettu säemittaan, vaikka määräpituisuudesta on luovuttu. Paikoin huomaa miten englannin kieli helähtäisi pitkää suomea kauniimmin: ”Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan – Bind me, I still can sing.”

Lopuksi järkyttävän tiukka nelisäe:

Päivistä aina jokin

eroaa toisista:

se kun ystävä saapui, ja se

kun hänen oli kuoltava.

……………………………………………………………………

Dickinsonin kirjallisina esikuvia olivat mm. William Shakespeare ja Charlotte ja Emily Brontë. Aineistoa löytyi Raamatusta, vaikutteita esimerkiksi John Keatsilta ja Ralph Waldo Emersonilta.

Elämään mahtui mielenterveysongelmia ja kiihkeitä luomiskausia. Vuosina 1861-1862 hän kirjoitti kuusisataa runoa. Dickinson sulkeutui kotiinsa 32-vuotiaana ja eli siitä lähtien naimattomana erakkona.

Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

by

16.8.2011

15:35

2 kommenttia artikkeliin Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

Esseet, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat

, , ,

Usein käy niin, että asiat ottavat vauhtia toisistaan. Vastaus löytää kysymyksen kuin itsestään. Olin lukemassa vastausta, kun sain sähköpostissa kysymyksen. Lainaan tähän pari riviä anonyymisti ja lähettäjän luvalla:

”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Pallas ja Kentauri, n. 1482/83

Julkaisin kyseisen romaanin neljä vuotta sitten. Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni. Käteen vain sattuu istumaan soppakauha vasaraa luontevammin. Uskon sen näkyvän tekstissä.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

”Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissa Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

Yhden totuuden tragediat

by

26.7.2011

14:25

4 kommenttia artikkeliin Yhden totuuden tragediat

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Usko ja uskonnot

, , , ,

Viime viikkojen lukulistalla muun ohessa on ollut kotimaisia klassikoita: Lehtosta, Lassilaa, Pakkalaa ja Sillanpäätä. Kiven Nummisuutarit on viimein luettu. Siis muutama paikka sivistykseni hiutuneeseen tilkkupeittoon.

Eino Leino ei runoilijana ole ollut minulle henkilökohtaisesti koskettava, mutta nerokas suomen kielen kehittäjä ja ilmaisun uudistaja. Täytyy tunnustaa, että luin vasta ensimmäisen teoksen Leinon pitkää proosaa. Alla kasvon kaikkivallan on erikoinen kirja. Alaotsikkonsa mukaan ”Mystillinen trilogia erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä.”

Kuva: Gustave Doré, Kadotettu paratiisi.

Kirjan alkulehdillä Leino itsekin ihmettelee valitsemaansa aihetta: ”Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talviyössä ja tutkiskelin suhdettani korkeampaan olentoon? Eikö se ollut tuiki naurettavaa?”

Alla kasvon kaikkivallan sisältää esoteerista pohdintaa ja annoksen New Age -liikkeelle tyypillistä henkisen kasvun tavoittelua. Leinon kirjallinen metodi on väite ja vastaväite, kysymykset ja epäily. Tulos on välillä sentimentaalinen, mutta tekstistä vierähtelee myös ehdottomia ja aikaa kestäviä helmiä.

Kiteyttäisin Leinon pohdinnan vanhaan sananlaskuun, joka olisi syytä muuttaa: ”Jumalan pelko on viisauden alku.” Leinon etiikan mukaan se voisi kuulua: ”Jumalan epäily on viisauden alku.”

Leino kieltää itseltään yhden ja ehdottoman Jumalan nimen ja omien totuuksien tyrkyttämisen toisille. Jos joku nyt ajattelee, että vihjaan tällä viime päivien traagisiin tapahtumiin, se pitää paikkansa.

Leinon ajatuksena on, että ihmisen pitäisi vasta omista teoistaan. Ja että kiihkeä oikeassa olemisen tarve ja halu puristaa maailma yhden totuuden muottiin on tuhoisaa. Alla kasvon kaikkivallan julkaistiin 1917. Muutamaa kuukautta ennen kuin sisällissota syttyi ja vaati 37.000 uhria.

…………………….

”Tiedän, että Hän on olemassa. Hän jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille. Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä hyviä nimiä Hänelle. Pääasia että Hän on Hän ja me Hänen nimellään käsitämme Kaiken yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä, ihmeellistä itsetietoista Järkeä ja Järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi. Hän on! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle. En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni. Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassaoloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen. Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain hänen ääntänsä ja kunniaansa. Teen se ilosta enkä velvollisuudesta. /…/

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat jos niin tapahtuisi. Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan. /…/ Itsestäni minä vain todistan.”

”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

by

30.6.2011

14:37

2 kommenttia artikkeliin ”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

, , , ,

Lupasin lisää tietoa edellisessä jutussa mainitsemastani ”Kolmijalkaisesta miehestä”. Mika Waltari kirjoittaa pienoisromaanissaan Neljä päivänlaskua, miten hän päätti hankkia taulun ja lähti Otto Mäkilän kotiin sitä ostamaan.

Antaa kirjailijan itsensä kertoa mikä taulussa saa hänen romaaninsa alter egon rakastumaan maalaukseen. Waltari kirjoittaa tekstiinsä myös taiteilijan repliikin, jonka voi olettaa kuvaavan hyvin Otto Mäkilän ajatuksia oman taiteensa perusteista.

Otto Mäkilä: Kolmijalkainen mies.

”Näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei enää ollut sellaista mihin he olivat tottuneet. Rakastin suuresti tätä taulua heti nähdessäni sen, sillä minulla oli tunne kuin olisin nähnyt sen jo aikaisemmin ja tuntisin sen, niin kuin usein tapahtuu nähdessä jotakin, joka on todella hienoa ja jota voi rakastaa.

Sen tähden minut valtasi omistamisen himo, kuten omistamisen himo aina ennemmin tai myöhemmin valtaa rakastajan, ja iloitsin siitä että minulla oli naulakauppiaana ansaitsemiani varoja vielä jäljellä voidakseni ostaa tämän taulun, vaikka se oli ihmeellisyydessään täydellinen ja virheetön ja siksi pelotti minua, kuten kaikki täydellinen pelottaa ihmistä jonka elämän tähden on pakko tottua vain epätäydelliseen, vajanaiseen ja virheelliseen.

Taiteilija sanoi: Minun taiteeni on luonut ihmisen kosminen yksinäisyys. Minun näkyni puhkeavat keskeltä maailmankaikkeuden jäätävää yksinäisyyttä, eikä koskaan ole paluuta sitä tieltä jolle olen lähtenyt, sillä äärettömyydessä kohtaavat toisensa kaikki samansuuntaiset suorat ja suorinkin viiva kaartuu äärettömyydessä.

Kenties tauluni edustavat orvon ja lohduttoman aikakauden romantiikkaa, ja ihmiset sanovatkin että jäähileet kalisevat pitkin heidän selkäänsä, kun katselevat taulujani. Niin sanovat ne, jotka jotakin ymmärtävät, mutta muut sanovat että olen sekapäinen ja hullu. Mutta jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Futuristirunoilija Vladimir Majakovski sanoi: ”Runous on joka päivä uudelleen rakastettua sanaa.” Waltarin teksti osoittaa miten läheinen suhde hänellä oli myös kuvaan. Kuva ja sana ovat oikeastaan sama asia. Taiteena niillä on yhteinen pyrkimys: läpäistä se turha kuona, jota kertyy syvempien tietoisuuden prosessien päälle.

Maailman kaunein maalaus?

by

8.6.2011

19:53

4 kommenttia artikkeliin Maailman kaunein maalaus?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Maailmankirjallisuus, Sivistys

, , ,

”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”

Jan Vermeer: Näkymä Delftistä 1660-1661.

Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.

Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.

Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.

Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”

Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.

Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.

”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”

Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

by

6.5.2011

13:26

4 kommenttia artikkeliin Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

Kirjallinen estetiikka, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.

C F Staaf: Sven Dufva ja Koljonvirran taistelu

Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.

Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.

Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.

Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.

Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.

Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.

Mitä Jumala tarkoittaa?

by

25.3.2011

13:09

2 kommenttia artikkeliin Mitä Jumala tarkoittaa?

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, , , , ,

Välillä kiusaus on liki voittamaton. Enkä voi väittää, ettenkö olisi joskus sortunut. On pidäteltävä itseäni, etten ala kammeta täällä maailmaa raiteilleen. Voisin valistaa ja varoittaa huonon kirjallisuuden ansiottomasta arvostuksesta. Tai puuttua vähäpätöisempiin seikkoihin ja oikoa homojen ihmisarvon sekä ”uskovien” käsitykset lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan tarkoituksesta.

Veistos Alexander Kosolapov: Hero, Leader, God.

Pidän kuitenkin kiinni 3000 merkin jutuista, joiden perusteet ovat kyseenalaiset. Ja siitä, ettei maailma kaipaa mielipidettäni joka asiaan. ”Jotain sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa.” Enimmäkseen kahta viimeistä. Ja se mikä on lainattua ja vanhaa tulee asiansa osaavilta ihmisiltä.

Alain Bosquet (1919 – 1998) on ”paradoksien kirjailija”. Äärimmäisen vakava ja leikkisä samaan aikaan. Tunnustuksellinen ateisti, joka kirjoittaa: ”Jumala on este jonka pystytän oman itseni ja minun väliin ettei minun tarvitsisi ymmärtää itseäni.”

Runokokoelma Jumalan piina (wsoy) julkaistiin 1996 Sirkka Aulangon suomentamana. Vuosien varrella olen tarttunut Bosquetin kirjaan yhä uudelleen, eikä se ole koskaan jättänyt tekemättä vaikutusta. Bosquet tutkii Beckettin tavoin olemassaolon mielettömyyttä mitä moninaisemmista kulmista. ”Minä ajattelen Jumalaa monikossa varmistuakseni hänen moninaisuudestaan.”

Pentti Holappa on kirjoittanut Jumalan piinan esipuheeseen pienen tiivistelmän kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten ei niistä tässä enempää. Hän on pyytänyt myös Bosquetilta muutaman rivin julkaistavaksi suomalaisille lukijoilleen. Runoilija itse luonnehtii kirjailijanlaatuaan muun muassa näin:

”Olen Graalin ja coca colan lapsi; kaksi tärkeintä tapahtumaa, jotka ovat minut leimanneet, ovat Auschwitz ja Hiroshima. Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Valéryn mutta myös Rilken ja Kafkan oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni hoitaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan. Uskontoni – aina tilapäinen – on kuvitteellisuutta. Runo tarjoaa toisenlaisia näköaloja, toisenlaisen hurmion. Muuten ei paljon merkitse, mitä asiasta sanon: hyvä ystävä, kysykää runoltani, sillä se vastaa aina tekijäänsä paremmin. Jopa haavojen peitteeksi on siveltävä hieman magiaa.”

Bosquetin kokoelman voima on sen moninaisuudessa ja yllättävissä tarkastelukulmissa. Siksi tuntuu erityisen vaikealta valita vain yhtä runoa tähän. Lukekaa koko kirja.

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla on valinnan varaa:

voin olla tammi tai vaikka tiikeri.

Voin muuttua virraksi tai taivaanrannaksi.

Joskus, ovelasti, muutan itseni ajatukseksi,

värähdykseksi, onneksi,

tai, pahankurisesti, yksisarviseksi, joka pureskelee ruusuja.”

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla ei ole koskaan valinnan varaa:

minusta tulee keskelle kirjan sivua

hyvin kuiva sana.”

Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

by

18.3.2011

17:12

3 kommenttia artikkeliin Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Ikonit, Kiinalainen kulttuuri, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kulttuuripolitiikka, Suomennokset, Totalitarismi, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

by

18.2.2011

19:42

6 kommenttia artikkeliin Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

Finlandiapalkinnot, Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjastot, Lukeminen, Romaanin kieli

, , , , , ,

Palaan vielä edellisen juttuni väitteeseen, että syttyisin harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai turhan minäkeskeisiin romaaneihin. Lauseissa oli pientä provosointia. Kuten Fernando Pessoa ilmaisee asian runokokoelmansa nimessä: ”En minä aina ole sama”.

Bo Carpelan. Vuoden lehtikuvat 2005. Vuoden henkilökuva, Katja Lösönen.

Eri ikäkausina luetut kirjat ruokkivat erilaisia kokemusmaailmoja. Bo Carpelanin Urwind, Alkutuuli, ilmestyi 1993 ja palkittiin Finlandialla. Romaani teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Juonitarinaa tekstistä ei löytynyt nimeksikään, mutta esseenomainen päiväkirjaromaani käytti kieltä, jota en ollut aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kokenut. Alkutuuli on velkaa Hermann Hesselle ja Robert Musilille, mutta vain hyvässä mielessä.

Carpelan oli prosaistinakin runoilija, kielen taikuri. Edesmenneen kirjailijan tuotantoa lävistää yksi suuri metafora: talo, oman itsen arkkityyppinen symboli. Alkutuulessa se on kerrostalo, purjehtiva ilmalaiva, jonka hissi voi vajota helvettiin saakka tai kohota katon läpi päin pilviä.

Toinen peruspiirre Carpelanin surrealistisessa maailmassa on hengen omaava materia. Kun toisen Finlandian kaapannut Kesän varjot ilmestyi 2005, pidin sitä sävyltään Alkutuulen toistona, mutta yhä minua viehätti sukukartanon vinttikomero, jonka rojulla ja remuavilla, kuhmuisilla kattiloilla oli oma elämänsä, sielu ja henki.

Kaikesta huolimatta tänään saattaisi käydä niin, etten jaksaisi kahlata mainittuja kirjoja loppuun romaanien ”tapahtumattomuuden”, vaikkakin kielellisen intensiteetin varassa. Joku maneerikin saattaisi pistää silmään: yhdeltä sivulta voi helposti löytyä kymmenen huutomerkkiä!

Yhtä kaikki, Carpelanin runo ja proosa on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen. Kaivoin Alkutuulen esiin katsoakseni, millaisen kiteytyksen kirjailija itse oli valinnut romaanilleen. Alkulehdeltä löytyi Gunnar Björlingin runo kokoelmasta Solgrönt:

”Minä tahdon / että autot, rinnat särkevät itsensä / että talot seisovat katollaan ja maa leijuu ilmassa / että kaikki viivat, muodot viskautuvat ilmaan / kuin sikin sokin, / että värit kiljuvat kaleidoskooppisesti, / äänet särkyvät, että kosken jyminä saa harpunkielen / ja torvi halkeaa ukkosenjyrähdykseen, / että kaikki olisi kuin on / sisän ulkoa. Että me seisomme tasapainossa / avatun kadun kuilun seinillä / ja pidämme taloja ja silmiä koossa.”

Ja niin käy, että Carpelan käyttää 285 sivua muuntaakseen Björlingin runon romaaniksi. Kirjasto on Alkutuulessa tärkeä paikka. Lainaan lopuksi kaksi kolmannesta tekstiä sivulta 68. Sieltä se lukeminen ja uudet maailmat lähtevät, lainaston lastenosastolta. Ja se, ettemme ole aina samoja vaan alati muuttuvia:

”Joka päivä me lakaisemme kasaan tekstejä, jotka lapset ovat levittäneet pitkin lattiaa, savivelliä Mississipiltä, petoeläimiä Afrikasta, melua melukylästä, vilijonkkia ja kätkijöitä, raketteja ja haarniskoja, hopsis, kopsis, poksis, verta lukemattomista tappeluista, siilejä ja hevosia satamäärin! On tekstejä, jotka nämä lapset ovat nielaisseet, joita ei ikipäivinä saada takaisin! Ja mitä luulette löytyvän kortistokorttien välistä? Mitä kummallisimpia viestejä Pikku Myylle, Katto-Kassiselle, Tarzanille ja Julmia de Vilille! Ne elävät täällä jossain, salaa, ja niiden elämän rinnalla teidän kallisarvoinen Danielinne on pikku juttu! Lapset ahmivat kaikkea, kaivelevat kaikkea, elävät mukana kaikessa, juoksevat alas kirjarivien takana, niin ne tekevät, näin ne levittävät kätensä, rivit sortuvat, lapset heittäytyvät lattialle, kiipeilevät joka puolella kuin apinat, jäävät piiloon tänne kun me lähdemme, makaavat taskulamppuineen lukemassa yli puolen yön, sitten ne alkavat vollottaa, sitten niitten kyllä sopisi uneksia itsensä omaan sievään pikku sänkyynsä! Kirjallista sivistystä, kyllä kai! Alkutuulta, alkutuulta ne ovat koko konkkaronkka, jos saan luvan sanoa, jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

Lääkettä ja vastamyrkkyä

by

11.1.2011

20:01

5 kommenttia artikkeliin Lääkettä ja vastamyrkkyä

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Novellit, Romaanin kieli

, , , , , , , , ,

”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.” Lauseet löytyvät Kristina Carlsonin romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Ajatus on helppo laventaa koskemaan koko kirjallisuutta. Niin lukemista kuin kirjoittamistakin, jotka ovat lopulta sama asia.

Tuomas Akvinolainen sanoi pelkäävänsä yhden kirjan lukijaa. Eikä katolisen kirkon keskeisin teologi ja filosofi (s.1225) takuulla tarkoittanut ihmistä, joka on lukenut vain yhden kirjan. Lukiessa ja kirjoittaessa tarvitaan siis lääkettä ja myrkkyä. Vastamyrkkyä.

Kuva: flickr Art Libre

Kesän kantissa lupasin tänne muutaman rivin kahdesta novellistista. Kummatkin ovat myös loistavia romaanikirjailijoita: Annie Proulx ja Carol Shields. Otetaan esimerkki heidän kirjailijanlaadustaan: Shield saattaa kirjoittaa 600-sivuisen romaanin, jonka päähenkilön keskeisin harrastus ja elämän sisältö on tilkkupeittojen teko. Jos epäilette pitääkö mitättömyyden jännite, sitä voi testata romaanilla Sattumankauppaa (Otava 2006). Tai ehkä olisi parempi aloittaa Larryn juhlista.

Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelman takasivulta löytyy ote Allt om Böckerin arviosta: ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa, kyllä siinä vähintään hajulla ollaan. Näkemyksen tueksi voisi lukea novellin Työkokemusta, jossa Proulx puristaa Leeland Leen elämän kahdeksaan sivuun. Kokoelman lopettaa 36-sivuinen Brokeback Mountain, josta Ang Lee teki palkitun leffansa.

Luen usein kahta kirjaa yhtä aikaa, toistensa pareina. Jos meno laajentuu liian metafyysiseksi, voin ottaa vastapainoksi annoksen karkaistua terästä. Lääkettä ja vastamyrkkyä. Tai toisin päin. Tai vaihtaa kirjaa. Nämä moneen kertaan palkitut naiset vain sattuivat yöpöydälleni samaan aikaan.

Shieldsin novellit on koottu yksiin kansiin nimellä Tavallisia ihmeitä. Olin kääntänyt koirankorvan sivulle 494. Siinä kirjailija määrittelee kerrontansa estetiikkaa ja pohtii mikä riittää kirjoittamisen aiheeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi:

”Missä on siis tarkkaan ottaen minun paikkani kerronnan aidatulla kentällä? Tai jos asia imaistaan toisin, miten pieniä voivat fiktiiviset katkelmat olla ilman että ne häviävät kokonaan? Aivan ensiksi pitää unohtaa koko se pesusienimäinen wentworthilainen höttö, jonka mukaan kerronta on liikettä. Kerronta ei ole alituisesti eteenpäin kiitävää indikatiivia, jota vedetään perässä kuin leikkijunaa, vaan se pieni konjunktiivinen mökki tienposkessa. Ei tarvitse muuta kuin avata ovi ja kävellä sisään. Joskus voi käydä niinkin, että huomaa oven olevan raollaan. Hyvä niin. Toisella kertaa taas joutuu kapuamaan sisään ikkunasta.”

Ja juuri tänään tuntuma on sellainen, että intialaisen Aravind Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani Valkoinen Tiikeri on nautittavinta mitä olen miesmuistiin lukenut. En siis sanonut parasta, vaan nautittavinta. Pian sekin asetelma heilahtaa nurin. Toivottavasti.