Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

WINNIE THE POOH

Winnie The Pooh, harrastajablogi. Ei yhteyttä Disneybrändiin.

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin,  25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa.

Nalle Puh -hahmojen julkaisuoikeuksista käytiin pitkä ja vaiheikas taistelu, joka päätyi siihen, että Disney maksaa rojaltit kaikesta tulevasta käytöstä perikunnalle. Asia kiinnosti minua, mutta ei tässä siitä enempää. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

Winnie The Pooh

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät –”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä -?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………………

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’.

………………………………………………

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

………………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

Perjantairuno: Ehkä tärkeintä onkin jakaa omastaan muille

Göran Schildt julkaisi matkaromaaninsa Önskeresan 1950. Toivematkasta tuli kansainvälinen bestseller, joka vastasi miljoonien sodanjälkeisten ihmisten haaveisiin vapauden huumasta.

Kirja kertoo purjehduksesta Pohjanmereltä Englannin kanaaliin, sitten Seinelle ja Ranskan kanavia myöten Välimeren maisemiin. Toivematka ratkaisi myös kirjailijan oman elämän suunnan. Näin Schildt kirjoittaa uudistetun painoksen esipuheessa:

 

”Toivematkasta tuli myyntimenestys, josta vuoden aikana otettiin kahdeksan ruotsinkielistä painosta, minkä lisäksi tulivat käännökset kuuteen muuhun kieleen. Vielä suuremman menestyksen sai I Odysseus kölvatten, joka ilmestyi 1951 ja kertoi Daphnen ensimmäisestä purjehduksesta Kreikkaan. Se levisi jättipainoksina kahdeksalla kielellä Yhdysvaltoja myöten.

Kirjalla olin ratkaissut toimeentulo-ongelmani lopuksi ikää. Minun ei tarvinnut koskaan alistua yhdenkään työnantajan käskyläiseksi. Sodan utooppinen vapaudenhaave oli odottamatta tuonut minulle todellisen vapauden, jollainen meidän leveysasteillamme suodaan ani harvoille kirjailijoille.”

Luin kirjan kauan sitten, mutta sen ikoninen unelma nousi mieleeni uutta kokoelmaa kirjoittaessa. Mietin miten haaveet ruokkivat elämänhalua ja tulevaisuuden toiveita riippumatta siitä toteutuvatko ne vai eivät.

Ja niinkin saattaa käydä, että toteutumaton työ on voimakkain elämää ohjaava tekijä. Se pitää vain Fellinin tapaan oivaltaa. Tekstileike numero 125 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

…………………………………………………………………………………

Talvisota oli viedä Göran S:n hengen.

Selvittyään sotasairaalan painajaisten kautta

elinikäiseen invaliditeettiin, hän päätti toteuttaa haaveensa

ja purjehtia omalla veneellä Välimerelle.

Kirjailija kertoo miten haasteet kirvoittivat uutta elämänhalua,

ja löydettyään hyvin rakennetun ja kauniin kitsin, Daphnen,

päätös oli edennyt pisteeseen, josta ei ollut paluuta.

Göran S. purjehti ja kirjoitti, ehkä hän yritti todistaa itselleen

että unelmien toteuttaminen on kuolemanpilkkaa,

ehkä tärkeimmäksi kasvoikin jakaa omastaan muille.

Kun kirjailija ei kyennyt enää purjehtimaan

hän alkoi suunnitella veneensä upottamista Leroksen rantaan.

Lopulta Daphnen elämä jatkui museoituna, se voisi olla

kuin käänteinen kertomus Fellinin tarinasta:

”Ensimmäistä elokuvaani en päässyt edes alkamaan.

Aihe oli kummitellut mielessäni, mutta aina aloin tehdä

toista tarinaa. Tekemätön elokuva on kuin uponnut

laivan hylky joka pohjasta lähettää

radioaktiivisia säteitään ja on sieltä päätynyt ravitsemaan

kaikkia muita tekemiäni elokuvia.”

Perjantairuno: Virtsaan upotettu Vapahtaja

Aloitin tänne sarjan otsikolla Runo viikonvaihteeksi. Ensimmäisen julkaisun jälkeen sain palautteena paremman nimen: Perjantairuno. Päivän poikkitaiteellinen juttuni esittelee ensin muutamin sanoin tekstiin liittyvän taiteilijan.

Anders Serrano, Piss Christ.

Amerikkalainen Andres Serrano (1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut suurimman kohun. Kun työ oli aikanaan esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun kymmenen vuotta sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissa-Kristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Muistan miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava?

Luin lentokenttäpokkarina Hanif Kureishin romaanin Esikaupunkien Buddha. Kirjailija kuittasi monikulttuurisella esikoisellaan Whitebread-palkinnon 1990. BBC teki käsikirjoituksen pohjalta myös tv-sarjan, johon David Bowie sävelsi musiikin.

Khaled Hosseinin menestysromaani Leijapoika (2003) on Kureishin kirjan velipoika. Samaan sukuun kuuluvat myös  Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeli (1996) György Dragománin Valkoinen kuningas (2005) ja Booker-voittaja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008). Esikoisia kaikki… ja aivan mainioita lukuromaaneja.

Ilmaisu lukuromaani tässä yhteydessä mitä suurimmalla arvostuksella. Jos lajin intensiteettiä ja kirjallista arvostusta tästä nostaa, pitää lukea Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, kirjailijan Bookerilla palkittu esikoisteos vuodelta 1997. Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinassa Roy käyttää tekstin rihmastoituvuutta ja toistoa aivan originellilla tavallaan. Antiikinaikaisen tragedian kaari hyödynnetään hienosti ja viimeistä pisaraa myöten.

Kureishin romaani linkittyy selkeästi sukulaisiinsa, joista nostin tähän ensimmäisenä mieleen pulpahtavat. Kaikki ovat kehitysromaaneja, jotka kuvaavat ihmisen kasvua sekä psykologista, moraalista ja yhteiskunnallista muotoutumista.

Rakenteessa on myös samankaltaisuutta, joka on mainitsemilleni lukuromaaneille yhtäläistä. Olen kuvannut sitä usein ”tarinankerronnan vuorikiipeilyksi”. Kirjoittaja iskee tekstinsä hakun yläpuolelleen, ja kun hän hilaa itseään sitä kohti, seuraava etappi isketään jo odottamaan tarinan kulkua. Siitä se kertomuksen imu ja dynamiikka syntyy.

Tv-sarja/Esikaupunkien buddha. Kuva: bfi.org.uk

Kuva TV-sarjasta, Esikaupunkien buddha.

Juttuni on lyhykäisyydessään mitätön analyysi. Lukusuositus se voisi olla. Näin Kureishi ottaa tarinan haltuun ja lataa odotuksia Esikaupunkien buddhan ensimmäisessä kappaleessa:

”Nimeni on Karim Amis ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esikaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa. Mutta miksi syynätä syntyjä syviä, riittää kun sanon, että minä haeskelin harmeja, mitä tahansa liikettä, toimintaa ja seksuaaliseikkailua, koska perheessämme kaikki oli niin ankeaa, niin hidasta ja raskasta, en tiedä miksi. Suoraan sanoen minua tympi ja olin valmis mihin tahansa.”

Intiasta voi tilata ammattijournalistien juttuja aiheesta kuin aiheesta muutaman euron kappalehintaan. Tekstirobotit ovat jo täysin päteviä tekemään uutisaiheisia juttuja perustietojen pohjalta. Koska menestysromaanien rakenne puretaan biteiksi ja luodaan ensimmäinen kokonaan tietokoneen tuottama kirja. Ehkä niin on jo tehty?

Kadonnut pääkallo ja muita harhapolkuja

Matkavalmistelut käyvät kohdaltani vartissa. Läppäri reppuun, pari paitaa, vaihtosukkia ja kalsareita. Jotain pientä verenpaineeseen. Hammasharjoja ja deodorantteja löytyy periltä. Lentokentältä pokkari päällimmäiseksi. Tällä kertaa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha.

Mijasin kylä 22.2.2021

Kolikon kääntöpuoli on, etten aina ole tarkoin selvillä minne mennään. Joillain on kuulemma tapana tutkia matkakohteen kuvauksia etukäteen. Mutta käy se näinkin: perillä voi kartuttaa tietoja sitä mukaa kun kokemukset lisääntyvät.

Mijas 22.2.2012

Parin päivän takaiselle kävelylenkille kertyi mittaa viitisentoista kilometriä. Tuli käytyä myös Fuengirolan Castillo Sohalissa. Vuonna 956 Córdoban kalifi Abderrahman III piti rakennustyöt alulle. Hallitsijat vaihtuivat useaan otteeseen ja kanuunat saatiin muureille 1500-luvulla. Fuengirolan kaupunki aloitti kunnostustyöt 1998 ja hommat jatkuvat edelleen.

Sohalin linna, Fuengirola, 2012

Historiasta ei enempää, netistä löytyy tietoa niille, joita kiinnostaa. Mainitsemastani pokkarista sen sijaan kirjoitan joskus myöhemmin. Ilmiö ansaitsee oman juttunsa. Kirja liittyy niihin hienoihin lukuromaaneihin, jotka kykenevät singahtamaan maailmanlaajuisiksi menestyksiksi ensi yrittämällä.

Fuengirola, helmikuu 2012.

Lopuksi hyvää ja pahaa. Netistä lähdetietoja hakiessa eksyy ties minne. Ei se mikään ”tiedon valtatie” ole, vaan loputon rihmasto. Se on mielenkiintoista, mutta syö aikaa, jota kuvittelin käyttäväni aivan toiseen kirjoitusprojektiin. Mutta on se hyväksyttävä. Kaikki aikanaan. Harhapoluilta syntyi aivan oma tekstinsä, josta viimeisten rivien intertekstuaalisuus tekee runon.

Kuningatar Kristiina kutsui Descartesin opettajakseen Tukholmaan 1649

jo seuraavana vuonna filosofi kuoli.

Ranskalaiset halusivat ruumiin takaisin ja hauta avattiin

kuusitoista vuotta myöhemmin.

Kun luut siirrettiin seuraavalla vuosisadalla Petits-Augustinsin luostariin,

pääkallo oli kadonnut. Kuten kaikki, se oli ollut vaihdon väline

ja löytyi lopulta huutokaupan jäljiltä.

Descartesin pään anasti Tukholman kaartin komentaja

joka valvoi hänen hautansa avaamista.

Kapteenin kuoltua velkojat myivät kallon ja se kiersi kahdeksalla eri omistajalla.

Nyt löydät sen Pariisin Musée de l´hommen vitriinistä,

Jivaro intiaanien ja roisto Cartouchen kallojen seurasta.

Maapallon akseli lävistää meidät kaikki,

jotka vasta aloittelevat Jumalan toimessa – sinutkin.

Ylösnousemusta odotellessa

Nahka kiertyy irti kirppiksen kauriinpään kipsikorvasta. Kuono on kärsinyt ja lasisilmän tuikkeesta kiilto kadonnut. Myyjä kiirehtii mainostamaan: ”It´s original.”

Fuengirolan kirppis, helmikuu 2012

Laskevan auringon kajo heijastaa meren ylle taivaallisen valon. Minuutissa se on häipynyt. Dramaattinen kauneus on katoavaista, mutta joskus kamera kulkee repussa oikealla hetkellä.

Los Boliches, helmikuu 2012

Seuraavana aamuna nousemme Mijasin kylään. Kuljemme postikortin maisemassa ja astumme sisään Virgen Santa Maria de la Penan kalliokirkkoon, joka on on rakennettu 1586. Nyt otetaan jo yli neljänsadan vuoden loikkia.

Mijas, Santa Maria de la Pena, helmikuu 2012

Mitä maailmankirjallisuudelle tuolloin kuului? Miguel Cervantes ei ollut vielä julkaissut Don Quijotea, mutta ehtinyt 39 ikävuoteensa kerätä kokemuksia tiukoista paikoista ja taisteluista.

Shakespeare oli nainut Anne Hathawayn 18-vuotiaana, täyttänyt jo 22 ja kulki näyttelijänä teatteriseurueen mukana. Hän keräsi pääomaa tuleviin teksteihinsä, joita tultaisiin kääntämään maailman eri kielille enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan.

Mikä näitä kahta kirjailijaa yhdistää? He kuolivat samana vuonna 1616. On siinä runon paikka. Annetaan Cervantesille pääosa, koska päivitykseni tulee hänen kotimaastaan.

Lähes 400 vuotta sitten kadonnutta hautaa

lähdetään jäljittämään

madridilaisesta nunnaluostarista

– Miguel C. halutaan viimein löytää.

Luostari remontoitiin yli kolmesataa vuotta sitten

ja vainajien luut sekoittuivat.

Tutkijat haluavat vastauksia Don Quijoten luojan

elämää koskeviin arvoituksiin.

Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n

joka haavoittui vasempaan käsivarteen

ja sai hakapyssystä rintakehäänsä

Lepanton meritaistelussa 1571.

Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi

ja orjaksi Algeriaan, hän työskenteli

veronkerääjänä ja vakoojana,

kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.

Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein

rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.

Ja niin C. palaisi itse oman kuolemansa

maailmanlaajuisiin juhliin

yhdessä William S:n kanssa

vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta

on kulunut neljäsataa vuotta.

Córdoba. Kaukana ja yksin.

En ymmärtänyt miten lähellä aurinkorannikon kylät ovat toisiaan. Los Bolichesista Torreblancaan kävelee vartissa. Colina Blanca, Carvajal, Mi Jardin, Torremar, Cabana, Serrezuela… pieniä kyliä kasvamassa toisiinsa kiinni. Vuoret ja meri.

Torreblanca 9.2.12

Kämpiltä Cordobaan kertyy 188,5 km. Puhelimeni näyttää, että sen kävelisi 38 tunnissa. Bussi lähtisi puolilta päivin ja Granadan kautta kiepattuaan olisi perillä ennen auringonlaskua klo 17.40.

Tyydyn Federico García Lorcaan. Kokoelma Mustalaisromansseja ilmestyi Kirsi Kunnaksen suomentamana 1999. Lorcan runot ovat laulullisia, runoilija aloitti uransa koluamalla pieniä kyliä kitara kainalossa. ”On Taamar lintuja täynnä / kuun alla uneksimassa, / kun sitrat ja rummut soivat / valon kylmässä hopeassa.”

Carvajal, helmikuu 2012

Edes maailmanlyyriikan mitassa kenenkään muun teksti ei solmi niin lujaa liittoa rakkauden ja kuoleman kanssa. Lorcan tunnetta tihkuva teksti kykenee nousemaan oman patetiansa yläpuolelle. Herkkyydestä kasvaa jylhää komeutta.

Mustalaisromanssien lopusta löytyy Kunnaksen aikanaan Parnassoon kirjoittama pieni essee ja uutta suomennosta varten päivitetyt Jälkisanat. Jos Lorca kiinnostaa kokoelma on ohittamaton.

Pääsemme viimein henkilökohtaiseen näkökulmaan. Haen tähän yhden Lorcan runon. Askeettisuudessaan se ei ole kaikkein tyypillisin. Tiukoista säkeistä kasvaa elämänkokoinen metafora. Ihmisen unelmat pistetään säkeiden pakettiin ja jäljelle jää vain yksi kysymys. Kumpi ehtii ensin toiveiden täyttymys vai kuolema?

Fuengirola, helmikuu 2012

Vuosia sitten, liki toisessa elämässä tuli vastaan paha paikka. Mietin miten elämästä voisi poistua tyylikkäästi takaoven kautta. Kun vaaka alkoi kallistua valon puolelle, sain lohtua ja voimaa erityisesti Lorcan Córdoba-runosta. Kliseistä ja niin totta:

Córdoba.

Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi miten rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.

Elämä. Henk. koht.

Lupasin tänne jotain hyvin henkilökohtaista.

Äiti täyttää ensi viikolla 83 vuotta.

Omin avuin liikkuminen on välillä hidasta, mutta onnistuu. Pää pelaa kirkkaasti ja tämän päivän asiat ovat yhtä hyvässä muistissa kuin lapsuuden kuvat. Turhien tavaroiden hamstraushalu on yhä lisääntynyt. Sairaalakäynneiltä ei ole vältytty ja sydämentahdistin asennettiin pari kuukautta sitten.

Kaarina Siro, 83 vuotta 3.2.2012

Äitini on aina kirjoitellut asioita ylös. Ei niitä päiväkirjoina voi pitää, muistivihkoja ja paperilappuja lojuu siellä sun täällä. Katkelmia kaikesta mitä kuvitella saattaa. Mutta sellaista on elämäkin. Ei mikään kaunis ja hiottu kaari, vaan sisäisen minän tuottamaa sekalaista ajatussilppua josta kokonaisuutta kasaillaan.

Kokosin yhdestä äidin vihkosta runon. Erimielisyytemme koski ensimmäistä riviä. Pitäisikö siinä mainita henkilö nimeltä. Sovimme että Netanjehu saa edustaa tässä kaikkia kaltaisiaan, jotka ajattelevat ”Si vis pacem, para bellum.” (Jos haluat rauhaa, hanki sotaa)

Jaan tähän runon kaikkien kanssa. Ensi viikolla olen jo Malagan kupeessa, viivyn helmikuun yli kirjoittelen siellä (ja sieltä) aivan uusia asioita.

”Israelin pääministeri Netanjahullekin sellaiset terveiset,

että kointähti hänen sydämessään koittaisi ja hänestä tulisi

niin heikko lenkki, että sotahuurut päästä hälvenisi.”


Sairaalan vihko on tekstiä täynnä, muistissa

päivän tapahtumat pienintä murua myöten ja

vailla viimeistä käyttöpäivää – asiat vain

ottavat loikkia seitsemän peninkulman saappailla:

”vuonna neljäkymmentä sai kauppahallista ostaa tiskin alta

sodassa kuolleiden hevosten lihaa ja rasvaa

jatkosodan aikaan, kun kaikki oli kortilla mustan pörssin kauppiaat

varastivat pienikokoiset koirat ja myivät jäniksen lihana

yhdessä Tammelan yleisen saunan porstuassa

emme me kaikki kuolemassa nuku

vaan kaikki me muutumme – siunaa Herra meitä ja ehtoollista

vaikka se kannibalismia muistuttaakin

huomenna haluaisin lähteä tälläämään itselleni talvihattua

käytäisiin kirpputorilla ja sitä ennen voisi miettiä

sitä johdatustähtee ja kuunnella linnunlaulua –

ollaan vaan helläsydämiset toisiamme kohtaan

se peittää syntien paljouden, näin sanotaan sanassa

ihanteellisia oltiin viime vuosisatojen kirjallisuudessa

vaikka Aleksis K. käytti kansan kieltä… ja viinaakin

kuinkahan mitäänsanomaton olisi ollut Väinö L.

ellei hän olisi pysynyt niin tiukasti totuudessa

minua Herra on kurittanut, vaan ei ole vielä ottanut hengiltä

kuinka tyytyväinen saan olla, että vielä välillä jaksan ulos

ja aika armoton palvelija olen, kun näitä töherryksiäni teen

vaikka toiset raataa töissä iltansakin

lempeni ruusut ne kukkivat varhain

tuoksunsa maailman tuulet jo vei, armaani ainut

mun haaveeni parhain, mua enää koskaan hän muistele ei

säilytä Jumalan sinulle antama persoonallisuus

älä ole kenenkään varjo tai matkija

voimakkaita ihmisiä ovat ne, joita on häiritty

estetty ja ahdistettu.”

Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka!

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan aikakäsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan ”lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, runoilija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle aikaan ja paikkaan – Gangesin rannalta Pyynikille ja pyykinpesulle:

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2068

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5112

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2555

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1432

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2012

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta –

runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit Siwan tarjouksessa,

rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin aamu, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen rukoushetkeä

…………………………………………………………………………….

Toivotan mitä mainiointa tulevaisuutta kaikille ystäville ja yhteistyökumppaneille!

Kuva: Rajesh Kumar Singh/AP/Lehtikuva (Suomen Kuvalehti)

Tylsän tyypin Tallinnan-joulu

Jotkut meistä ovat joulu-ihmisiä ja saattavat pitää muistakin pyhistä. Toiset arvostavat arkea. Kuulun jälkimmäisiin. Eikä sillä ole mitään tekemistä elämää isompien vakaumusten tai arvostusten kanssa.

Joillekin juhlan tuttu kulku tuo turvallisuuden tunnetta. Minulle ennustettava ja itseään toistava kaava aiheuttaa ahdistusta. Ei kiitos kuuselle, kaupoille, glögille, kinkulle, kalkkunalle, konvehdeille, kakuille, pukille ja tontuille. Porkkanalaatikko on hyvää, mutta sopii syötäväksi juhannuksena. Lahjat on lapsia varten, veisaan viis tuhannet kerrat kuulluista joululauluista.

Tallinnan satama 2011.

Halusin tylsän joulun Tallinnassa ja sain mitä tilasin: roiman vesisateen ja myrskyn, suljetut taidemuseot, vanhan kaupungin joulutorin villatumppuineen, pahaa siideriä ja kohtuullista viiniä, ensimmäisen kerroksen hotellihuoneen, jonka ikkunasta näkyi kivimuuri. Kuudella kympillä sekin korjattiin ja näköala parani.

Pikk Jalgin kujan päässä, Aleksanteri Nevskin kappelissa syttyivät tuohukset. Käsittääkseni siellä voi katua syntejään ja pyrkiä tasapainoon yhtä hyvin kuin muissakin temppeleissä.

Pakolliset joululaulut soivat hotellin aamupalalla, sitä vastoin paprika-porkkana-sipulimössö oli hyvää. Jouluaaton illalliseksi löytyi tarjouslohta sitruunakastikkeessa – aivan ok. Täysimittainen uima-allas oli myös mieleeni.

Ja sitten jotain, mitä ei meiltä löydy, mutta Tallinnan Rimin kylmätiskistä kyllä. Paikallisella kielellä Silmud, englanniksi Lamprey, suomeksi Nahkiainen. Tiedättehän sen raadonsyöjäkalan – säilykkeenä etikkahyytelössä. Nam!

Tallinnan kokemukseni ulottuu syvälle neuvostovuosiin saakka. Silloin tuttavaperheelle kuskattiin tuliaisiksi vaatteita, Chifonetin siivousrättejä, pussikeittoja, pastaa ja ennen kaikkea kahvia. Perhe Hääl epäili, etteivät he koskaan pääsisi porukalla vastavierailulle Suomeen. Toisin kävi.

Viru-keskuksen kirjakauppa 2011.

Joulureissulla piti toki käydä kirjakaupassa. Viru-kadun mainio myymälä on lopettanut. Ostoskeskuksen yläkerrasta löytyi sen sijaan jotain korvaavaa. Kirjoja voi istahtaa selaamaan rennosti. Ja kyllä, kuvan perällä on baari täysin anniskeluoikeuksin.

Edelliset kokemukset ja puheet antoivat pohjaa, kun kirjoitin runon kokoelmaani Satakieli! (2008). Näin lyhyessä ajassa ei meno ole muuttunut:

Jos nimistä voisi päätellä, länsisataman laivat haaveilevat

suurista seikkailuista: Amur, Arctica, South Star, My Dream.

Elämä on ohutta todellisuutta, vanha nainen painaa kätensä

ikkunalasin huuruun ja pyyhkäisee näkyviin

kämmenenleveyden Tallinnan rantaa.

Entisinä aikoina epäiltiin kaikkien olevan syyllisiä johonkin,

kertoo Virve H. Ei puhelimeen nimellä vastattu – sanottiin vain ”Da”.

”Ja minä ostin Suomeen palatessa kukkia itselleni”, vastaa mies.

Ikään kuin ystävät olisivat ne antaneet,

perhetutut eivät ole salakuljettajia. Heidän laukuistaan ei löydy

jumalatonta elämää, ikoneja – tsaarin pöytähopeista puhumattakaan.

Nyt kaupunki kasvaa teräksen ja lasin panssaria,

kaduilla jälkeesi sylkäistään, mutta eri syystä kuin ennen.

Rahamiehen maine on karissut, täällä rokataan ja räpätään

itsekunnioituksen biittejä: kuka sinä olet?

stydi stara vai presidentti? Pikku juttu. Kaikkihan siihen pystyvät.

Parempaankin.