Kategoria: Maailmankirjallisuus

Elämää suurempaa

by

16.11.2011

17:05

2 kommenttia artikkeliin Elämää suurempaa

Antiikin tarut, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , ,

Otsikkoni on viheliäinen klisee, kaksi kuoliaaksi kaluttua sanaa. Jokin voi silti perustellusti olla elämää suurempaa. Ikiaikainen, tuhansia vuosia sukupolvelta toiselle siirtynyt myytti: luomiskertomus, vedenpaisumus, jumaltarut, hirviöt tai demonit, Sisyfos, Kristoforos…

Robinson Crusoe ja Perjantai (alkuperäinen lähde: Life -lehti)

Royalty Free, Life -lehti.

Valtameren saaren yksinäisen asukin tarinoita tunnetaan jo antiikin ajoilta. Vuonna 1719 Daniel Defoe kirjoitti Robinson Crusoen tarinan maailman ensimmäiseksi bestselleriksi. Romaanin suomennos ilmestyi meillä 1847 nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet.

Ranskalainen Michel Tournier päivitti Robinsonin myytistä täysin omaehtoisen teoksen Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli vuonna 1967 ja vastaanotti esikoisteoksestaan Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Luin Eila Kostamon suomennoksen viitisentoista vuotta sitten. Ja juuri uudelleen. Kirjallisen arvostukseni kärkeen nousevat ”ikuisuutta varten” kirjoitetut teokset. Sellaiset romaanit kuin Tournierin Perjantai. Viittaan otsikon kliseeseen, jolle äärimmäisen harvoin löytyy katetta.

Tournierin romaanin voi lukea vastaväitöksenä Defoen Robinsonille, joka taisteli luonnonvoimia vastaan. Uudempi Robinson käy läpi kolme tiedon tasoa sellaisina kuin Spinoza on esittänyt ne Etiikassaan, jota kirjailija pitää merkittävimpänä teoksena sitten evankeliumien.

Romaanin voi nähdä myös laajennettuna kolonialismin kritiikkinä. Se saa ajankohtaisia sävyjä, kun laiton, paperiton ja kasvoton työvoima virtaa tänään Afrikasta Kreikkaan ja muualle Eurooppaan. Tournierin romaanissa asetelma kääntyy ja Robinsonilla on ”halveksittavalta” Perjantailta opittavaa.

Robinsonin saari, Speranza, muuttuu lopulta ”inhimilliseksi” luonnoksi, joka kykenee vuorovaikutteiseen symbioosiin ihmisen kanssa. Ennen muuta Tournierin Perjantai on matka ihmismielen tiedostamattomien prosessien syvimpiin vesiin. ”Normaalit” käyttäytymismallit kääntyvät nurin säkenöivän älykkäässä tekstissä.

Lukeminen on ajattelua ja kyse on siitä millaisten kysymysten kanssa haluamme askarrella. Hyvä kirja haastaa käsityskykyä ja asenteita, jokin siinä vaivaa eikä tahdo antautua. Toisaalta lukiessa vahvistuu koko ajan tietoisuus siitä, että tässä ollaan tekemisissä otsikossa mainittujen kahden sanan kanssa.

Lyhyestä jutustani ei ole arvioksi. Kehu ja suositus se voisi olla. Lopullinen pointtini on itsekäs, jopa perusteettomalla tavalla narsistinen. Luettuaan hyvän kirjan voi tuntea tiettyä ylemmyyttä, ajatella kokeneensa jotain rikastuttavaa. Olkoonkin, että kirjalla on miljoona muutakin lukijaa. Mutta silti. Ja joskus jopa sen vuoksi.

Kristuksen morsiamen matkassa

by

4.11.2011

14:20

1 kommentti artikkeliin Kristuksen morsiamen matkassa

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, ,

Tässä välissä koukkaus blogin varsinaiseen ytimeen ja unohdettujen runojen klinikalle. Lupasin vastapainoa Walt Whitmanille, josta tein jutun tänne viime jouluksi.

Emily Dickinson (1830–1886) on vuosisatansa merkittävimpiä englanninkielisiä runoilijoita. Häneltä on säilynyt 1775 tekstiä, joista Merja Virolainen on kääntänyt 78 kokoelmaan Golgatan kuningatar. (Tammi 2004)

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar, Tammi 2004

Kliseisen myytin mukaan tosi taidetta syntyy vain kärsimyksestä ja luovien taitelijoiden ”soitto on suruista tehty.” Totta uskomuksesta on usein ollut naistaitelijan osa. Aikanaan, kun meillä ”kultakauden” miesmaalarit keräsivät kunnian, Helene Schjerfbeck oli ”vain maalausta harrastava mamselli.”

Emily Dickinson kirjoitti runonsa Massachusettin viidensadan perheen syvästi uskonnollisessa maanviljelijäyhteisössä. Hänen isänsä oli kongressiedustaja, joka vastusti naisten tasa-arvoa. Äiti kärsi masennuksesta eikä pystynyt hoitamaan tytärtään.

Näistä lähtökohdista syntyivät runot, jotka vasta Dickinsonin kuoleman jälkeen tulivat laajemmin tunnetuksi ja saivat heti lukijoilta hyvän vastaanoton. Kriitikot tosin jaksoivat harata vastaan pitempään.

Dickinsonin teksti on kärsivien ja petettyjen runoutta, mutta ennen kaikkea täyttymystä odottavien runoutta. Niiden, joille ei koskaan suoda sitä mitä he kiihkeimmin tahtovat ja ikuisesti odottavat.

Runoissa maallinen rakkaus kietoutuu taivaalliseen, mutta Jumala nähdään usein sadistisena hahmona, joka pettää lupauksensa: ”Viisaampi olen nyt: pälyilen taivaita / epäillen, olen aina varuillani / kuin lapset, joita kerran on huijattu, / uskovat, että jokainen on huijari.”

Dickinson on vastaparien runoilija. Saman runon sisällä tunne saattaakääntyä nöyryydestä uhmaan tai ylistyksestä häpeään. Kapinallisuus, kysely ja kyseenalaistaminen ovat hänen teemojaan. Täyttymättömät henkilökohtaiset unelmat antavat voimaa ja vimmaa tekstiin.

Emily Dickinson

Ensin säkeet saattavat kertoa alistumisesta, kuin koiran rakkaudesta: ”Mahtava olen siis, jos se on mieleesi, / tai pieni poloinen tai minkä tahansa muun kokoinen, / tismalleen sitä kokoa kuin vain miellyttää sinua.” Seuraavassa hetkessä keinu heilahtaa uhmakkaan itsetietoiseksi: ”Käy ylväästi: maksoit suudelmasta / koko taivasosuutesi.”

Dickinsonin teksteissä maailma nähdään kärsimyksen valossa. Terävimmillään säkeisiin latautuu purevaa sarkasmia, joka kiteytyy runollisen aforistiseksi: ”Veden oppii janosta / ja maan merenkäynnistä, / liidon kivusta, / rauhan pistinraudasta, rakkauden haudasta, / linnut lumesta.”

Runot eivät koskaan kerro täyttymyksestä, vaan sen puutteesta. Dickinson kirjoittaa miten paljon ihanampaa on menettää kuin saada. Kun hänen runoistaan olisi viimein julkaistu kokonainen kirja, hän kieltäytyi.

Rakkauden kaaren runoilija kuvaa kirpeästi muutamalla säkeellä: Rakastuneen sydän tahtoo ensin nauttia, sitten väistää kipua ja lopulta se haluaa lääkettä tuskien turruttajaksi.

Runot on alkuperäistä säejakoa noudattaen suomennettu säemittaan, vaikka määräpituisuudesta on luovuttu. Paikoin huomaa miten englannin kieli helähtäisi pitkää suomea kauniimmin: ”Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan – Bind me, I still can sing.”

Lopuksi järkyttävän tiukka nelisäe:

Päivistä aina jokin

eroaa toisista:

se kun ystävä saapui, ja se

kun hänen oli kuoltava.

……………………………………………………………………

Dickinsonin kirjallisina esikuvia olivat mm. William Shakespeare ja Charlotte ja Emily Brontë. Aineistoa löytyi Raamatusta, vaikutteita esimerkiksi John Keatsilta ja Ralph Waldo Emersonilta.

Elämään mahtui mielenterveysongelmia ja kiihkeitä luomiskausia. Vuosina 1861-1862 hän kirjoitti kuusisataa runoa. Dickinson sulkeutui kotiinsa 32-vuotiaana ja eli siitä lähtien naimattomana erakkona.

Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

by

11.10.2011

15:32

1 kommentti artikkeliin Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Runous, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , ,

Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”

Tomas Tranströmer, kuvapohja MTV 3.

Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.

Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:

”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”

Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.

Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.

Englantilaisia saattueensuoja-hävittäjiä.

Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:

”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.

Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.

Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.

Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)

unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.

Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.

Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.

Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!

Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:

”Haluan sanoa vain sen

mikä kimmeltää

ulottumattomissa

kuin panttilainaajan hopea.”

…………………………………………….

Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.

…………………………………………….

Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.

……………………………………………

Nobelisti ja Maailmanlopun sota

by

3.9.2011

19:21

4 kommenttia artikkeliin Nobelisti ja Maailmanlopun sota

Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suosikkikirjat

, , , ,

Ystäväni sanoo, että merkittävän kirjan on oltava tarpeeksi pitkä ja paksu, jotta lukija ehtii elää sen maailmassa. Olen ollut jyrkästi eri mieltä. Olen myös jättänyt väliin, tai heittänyt surutta kesken kirjat, jotka eivät tee heti vaikutusta. Nyt pitää pikkuisen peruuttaa.

Perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa sai Nobelinsa viime vuoden lokakuussa. Ryntäsin heti divariin ja sain käsiini Maailmanlopun sodan, yhden hänen keskeisistä teoksistaan. Luin sen loppuun vasta eilen.

Olin luovuttaa kahdensadan sivun jälkeen. Jarkko Tontti sai jatkamaan, hän kehui kirjaa blogissaan. Puhkuin kaksisataa sivua lisää. Tuli pitkä paussi ja luin välissä metrin korkuisen pinon muuta. Vargas odotti yöpöydällä tyynesti. Pari viikkoa sitten Maailmanlopun sota alkoi uudelleen.

Vargasin romaani on eeppinen, usean päähenkilön ja isojen joukkojen panoraama. Vasta viime sivuillaan stoori alkaa keskittyä henkilöiden välisiin draamallisiin ihmissuhteisiin. Otetaan vastakkainen saman lajityypin esimerkki: Hemingway, Espanjan sisällissota ja romaani Kenelle kellot soivat.

Hemingway, myös nobelisti, on miehiseen uhoonsa piiloutuva nyyhkyromantikko. Jos ette usko, kerratkaa mainitusta kirjasta Robert Jordanin ja Marían rakkauden täyttymys. Vargas sitävastoin tuo henkilökohtaiset suhteet esiin kalpeammin. Emotionaalisuus jää ”outsiderin” tasoon.

Vargasin yli 700 sivun tiiliskivestä olisi helppo sanoa, että se on sodanvastainen romaani, tappamisen hulluuden parodia. Mutta ei jäädä ensimmäiseen ajatukseen, se on liian helppo ja ilmeinen. Maailmanlopun sota on vastaisku ideologioille. Kaikille ideologiolle.

Maailmanlopun sodassa taistelevat hallituksen joukot ja kapinalliset, ateistit ja uskovat. Hyvän Jeesuksen kannattajat ja koirat. Lopputulos on arvattava ja älyttömyydessään hirvittävä. Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.

Vargas ottaa työvoiton, kirjan mitta on tärkeä. Ilman taustoitusta finaali jäisi ohueksi julistukseksi. Epätavallista, että on taisteltava kuusisataa sivua viimeisen sadan sivun valaistumiseen.

Romaanin rakenne on suoraviivainen ja kronologinen, Vargas hyödyntää vain vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa. Haluaisin taitavamman sommittelun, mutta taas pitää tinkiä: Vargasin ratkaisu toimii, ja kirjallisen massan hallinta saattaisi käydä muuten hankalaksi.

Nobelistin kirjasta jää kahtalainen maku: puurtaen luettu ja silti sellainen jälki, joka ei haalistu. Lopun käänteet kehystävät seitsemänsadan sivun ideologian. Ei ihan romaanien top kymppiini, mutta lähelle. Viimeiset rivit Vargakselle sivulta 690:

”Natuban Leijona seuraa kuolinkoreisen naisen katsetta ja näkee aamuauringon punaiseksi värjäämän ruumiin päällä olevat pidot: rottia on kymmeniä, ja ne käyskentelevät ruumiin kasvojen ja vatsan päällä, ruumiin josta on enää mahdoton sanoa onko se ollut mies vai nainen, nuori vai vanha. Niitä tulee joka puolelta tulipaloja pakoon, tai siksi että paholainen on voittanut sodan, nainen sanoo katkonaisesti. Kunpa ne eivät söisi häntä, sillä hän on vielä viaton. Heitä hänet tuleen Leijona kulta, Hyvän Jeesuksen tähden.”

Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

by

29.8.2011

18:40

2 kommenttia artikkeliin Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Dekkarit, Ikonit, Kirjallinen huumori, Kirjoittamisen ideat, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

, , , , ,

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Maailman kaunein maalaus?

by

8.6.2011

19:53

4 kommenttia artikkeliin Maailman kaunein maalaus?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Maailmankirjallisuus, Sivistys

, , ,

”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”

Jan Vermeer: Näkymä Delftistä 1660-1661.

Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.

Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.

Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.

Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”

Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.

Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.

”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”

Mitä Jumala tarkoittaa?

by

25.3.2011

13:09

2 kommenttia artikkeliin Mitä Jumala tarkoittaa?

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, , , , ,

Välillä kiusaus on liki voittamaton. Enkä voi väittää, ettenkö olisi joskus sortunut. On pidäteltävä itseäni, etten ala kammeta täällä maailmaa raiteilleen. Voisin valistaa ja varoittaa huonon kirjallisuuden ansiottomasta arvostuksesta. Tai puuttua vähäpätöisempiin seikkoihin ja oikoa homojen ihmisarvon sekä ”uskovien” käsitykset lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan tarkoituksesta.

Pidän kuitenkin kiinni 3000 merkin jutuista, joiden perusteet ovat kyseenalaiset. Ja siitä, ettei maailma kaipaa mielipidettäni joka asiaan. ”Jotain sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa.” Enimmäkseen kahta viimeistä. Ja se mikä on lainattua ja vanhaa tulee asiansa osaavilta ihmisiltä.

Alain Bosquet (1919 – 1998) on ”paradoksien kirjailija”. Äärimmäisen vakava ja leikkisä samaan aikaan. Tunnustuksellinen ateisti, joka kirjoittaa: ”Jumala on este jonka pystytän oman itseni ja minun väliin ettei minun tarvitsisi ymmärtää itseäni.”

Runokokoelma Jumalan piina (wsoy) julkaistiin 1996 Sirkka Aulangon suomentamana. Vuosien varrella olen tarttunut Bosquetin kirjaan yhä uudelleen, eikä se ole koskaan jättänyt tekemättä vaikutusta. Bosquet tutkii Beckettin tavoin olemassaolon mielettömyyttä mitä moninaisemmista kulmista. ”Minä ajattelen Jumalaa monikossa varmistuakseni hänen moninaisuudestaan.”

Pentti Holappa on kirjoittanut Jumalan piinan esipuheeseen pienen tiivistelmän kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten ei niistä tässä enempää. Hän on pyytänyt myös Bosquetilta muutaman rivin julkaistavaksi suomalaisille lukijoilleen. Runoilija itse luonnehtii kirjailijanlaatuaan muun muassa näin:

”Olen Graalin ja coca colan lapsi; kaksi tärkeintä tapahtumaa, jotka ovat minut leimanneet, ovat Auschwitz ja Hiroshima. Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Valéryn mutta myös Rilken ja Kafkan oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni hoitaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan. Uskontoni – aina tilapäinen – on kuvitteellisuutta. Runo tarjoaa toisenlaisia näköaloja, toisenlaisen hurmion. Muuten ei paljon merkitse, mitä asiasta sanon: hyvä ystävä, kysykää runoltani, sillä se vastaa aina tekijäänsä paremmin. Jopa haavojen peitteeksi on siveltävä hieman magiaa.”

Bosquetin kokoelman voima on sen moninaisuudessa ja yllättävissä tarkastelukulmissa. Siksi tuntuu erityisen vaikealta valita vain yhtä runoa tähän. Lukekaa koko kirja.

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla on valinnan varaa:

voin olla tammi tai vaikka tiikeri.

Voin muuttua virraksi tai taivaanrannaksi.

Joskus, ovelasti, muutan itseni ajatukseksi,

värähdykseksi, onneksi,

tai, pahankurisesti, yksisarviseksi, joka pureskelee ruusuja.”

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla ei ole koskaan valinnan varaa:

minusta tulee keskelle kirjan sivua

hyvin kuiva sana.”

Sadan kirjan kirjava lista

by

28.1.2011

17:10

6 kommenttia artikkeliin Sadan kirjan kirjava lista

Kirjalliset listat, Kirjallisuus, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.

Gustave Doré. Raamatun kuvitus: Ilmestyskirja.

Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:

Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)

Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:

John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.

Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.

Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:

Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.

Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:

Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.

Turhien asioiden vakava tutkija

by

20.10.2010

12:01

6 kommenttia artikkeliin Turhien asioiden vakava tutkija

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

Erämaahan tuomittu voi löytää vettä kahdella tavalla. Joku kaivautuu niin syvälle, että osuu vesisuoneen varmasti. Toinen laukkaa ympäri aavikkoa, kaivaa tuhat kuoppaa ja toivoo parasta. Kuulun jälkimmäiseen heimoon. Hyllyssäni lojuu alleviivattuja ja koirankorville käänneltyjä kirjoja, joihin en halua palata. Kauan sitten kolahtanut teksti ei ehkä tekisi vaikutusta tänään. Lainatakseni Fernando Pessoaa: ”Suonissani virtaavat tulevien maisemien pienimmätkin yksityiskohdat, ja kaikki se minkä joudun näkemään toistamiseen tuntuu jo tuskallisen yksitoikkoiselta.”

Portugalilainen Pessoa (1888-1935) lukeutuu Eurooppalaisen kirjallisuushistorian merkkimiehiin. Hän julkaisi aikanaan vain yhden runoteoksen, mutta kirjoitti laajan tuotannon taiteilijanimillä, joista kasvatti itsenäisiä ja keskenään kiisteleviä sivupersoonia. Vähän samaan tapaan kuin tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard, joka julkaisi kiistakirjoituksia itsensä kanssa ja kritisoi omia kirjojaan.

Kollega Octavio Paz kirjoitti Pessoasta, että hän oli ”anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu – kuka Pessoa?”

Pazin määre kuvaa ristiriitaisen persoonan. Pessoan oma lause: ”En minä aina ole sama”, päätyi Pentti Saaritsan viimeksi suomentaman kokoelman nimeksi. (Otava 2001)

”Levottomuuden kirja” toimitettiin Pessoan valtaisasta jäämistöstä ja julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1982. Andalusialainen koira julkaisi Sanna Pernun suomennoksen ja Priit Pärnin kuvilla varustetun laitoksen 1999. Päätöksiäni uhmaten uskalsin nostaa kirjan yöpöydälle. Teksteissään Pessoa palaa yhä uudelleen mielikuvituksen voimaan ja mitättömyyden filosofiaansa: ”Kykenen kuvittelemaan itseni kaikeksi, koska en ole mitään.”

Kannattaa pitää silmät auki arkiselle, turhalle ja mitättömälle. Annetaan Pessoan kertoa miksi:

”Me voimme ja meidän tulee oppia toisilta ihmisiltä. Se on hyvä elämänohje. Elämässä on vakavia asioita joita voimme oppia huijareilta ja rosvoilta, filosofioita joita jakelevat typerykset, luonteenlujuuden ja lainkuuliaisuuden opetuksia jotka syntyvät sattumalta ja joiden antajat ovat sattumanvaraisia. Kaikki on kaikessa. Joinakin kristallinkirkkaina mietiskelyn hetkinä, esimerkiksi kun vaellan aikaisin iltapäivällä pitkin katuja ja teen huomioita, jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle.”

Elämää isommat ”kliseet”

by

19.7.2010

15:03

4 kommenttia artikkeliin Elämää isommat ”kliseet”

Elokuvat, Esseet, Filosofia, Kirjallinen estetiikka, Kirjallinen huumori, Maailmankirjallisuus, Päiväkirjat, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , , , ,

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Yoshida Kenko, Joutilaan mietteitä n.1330-1331

Kuva kannesta, Joutilaan mietteet.

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”