Nerouden lyhyt oppimäärä

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

9 Replies to “Nerouden lyhyt oppimäärä”

  1. Voi että! Kiitos Juha! On meillä kirjahyllyssä William Carlos Williamsia, mutta enpä ole lukenut vuosikausiin.

    Tällaisia postauksia pitää olla. Sait tönityksi etiäpäin (tai oikeastaan taapäin), kun olin unohtanut tämänkin runoilijan. Meillä taitaa olla aika paljon amerikkalaista kirjallisuutta.

    Runous on senkin takia hyvää luettavaa, että se ei tyhjene kerralla, vaan oikeastaan on pakko palata ajat sitten lukemiinsa, että saa runojen kuviin uusia merkityksiä, ja tottakai, lukija on muuttunut vuosien myötä, mutta sanat ovat venyviä ja taipuvat ja sen takia ne ovat nyt taas kuin uusia.

  2. Jep,
    runoja pitää aina välillä lukea. En toki pidä kaikista Williamsin teksteistä, mutta juuri nyt löysin monta runoa, jotka tuntuivat erityisen raikkailta ja turhasta riisutuilta. Ja tuosta kritiikin teosta pitäisi joskus tehdä aivan oma postauksensa. Samoin pidempi juttu amerikkalaisen runouden ”kantaisästä” Walt Whitmanista. Ai niin, pääasia: Kiitos palautteesta!

  3. Anekdootti. Viimeisen kerran Arto Mellerin tavatessamme hän kysyi isännältä (joka on jenkki) että kuka on paras amerikkalainen runoilija. No, tietysti Walt Whitman. Sitten Melleri lisäsi ja nyökkäsi painokkaasti, että Turtiaisen suomennos on hyvä.

    Me että ei tiedetä. Onko se hyvä?

  4. Moi,
    Turtiaisen käännös on hyvä, joskin kirjaa on ollut liki mahdoton saada omaksi, painokset on myyty loppuun ja divareissakin kato käynyt.
    Onneksi Sammakko teki kulttuurityön ja julkaisi uuden Valittujen runojen laitoksen vuonna 2007. Hieno suomennos on Markus Jääskeläisen. Kirja sisältää myös ennen suomentamattomia runoja.

    Sitäpaitsi, klassikkoja tulee kääntää tietyin väliajoin uudelleen, Turtiaisen suomennos on vuodelta 1965. Otetaan yhden runon esimerkki. Ensin Turtiaisen tekstiä, sitten Jääskeläisen.

    ”Ylistän itseäni, laulan itsestäni / ja minkä minä hyväksyn, / sinäkin olet hyväksyvä, / koska jokainen atomi minussa / yhtä hyvin kuuluu sinulle. / Minä kuljeskelen joutilaana / sieluani maanitellen, / minä loikoilen huolettomana / kesäistä ruohon kortta / tarkastellen.”

    ”Minä juhlin itseäni ja laulan itsestäni / ja minkä lausun omakseni / voit sinäkin lausua omaksesi / koska kaikki minulle kuuluva / kuuluu myös sinulle. / Minä lorvailen, / vokottelen sieluani esiin, / makaan ja lorvailen kaikessa rauhassa, / katselen kesässä / kasvavaa ruohonkortta.”

    Vaatimaton esimerkki, mutta noin se menee, Jääskeläisen suomennos on kinesteettisempi, siinä on hieno ilmavuuden ja liikkeen tuntu.

    Whitmann on vaikuttanut länsimaiseen moderniin kirjallisuuteen (sekä lyriikkaan, että proosaan) kenties enemmän kuin kukaan muu. Ehkäpä suurin oivallus oli, ettei kirjallisuuden aiheita tarvitse välttämättä hakea ”omaa napaa” kauempaa. Modernismin useat keskeiset kirjailijat Hemingwaysta lähtien ovat Whitmanille velkaa.

  5. Koska luen pääsasiassa kotimaisia lyyrikoita, niin herra Williams on mulle aivan vieras. Nämä lainaukset ovat niin mainioita, että pakko on tutustua miehen runoihin enemmänkin. Ei tuo keltaisia kaihtimia vasten itseään peilaava tanssiva runoilija kyllä mielestä muuten haihdu tai asetu siististi nojatuoliin istumaan. Kiitos vinkistä!

  6. Vielä
    funtsin Williamsin nerouden iloa ja huomasin miten kaukana se on itsekeskeisestä narsismista. Runossa on lämminhenkistä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ennen kaikkea siinä mainitaan: ”vaimo ja vauva ja Kathleen” Juuri määrättyyn kontekstiin sijoittaminen antaa runolle sen syvemmän tason, jota vasten runoilija ajatuksiaan peilaa.

    Sitten toinen asia. Hesarissa oli tänään (25.4) kulttuurisivun pääjuttuna tarinaa John Keatsista (1795 – 1821) ja kirjasuomennoksesta, joka sisältää runoilijan rakkauskirjeet Fanny Brawnelle. Keatsin runous ei ole minulle tuttua, englantilaisen romantiikan ajan lyriikka ei ole oikein napannut. Mutta täytyihän muutama sumennos tsekata ja varmasti Jane Campionin Fannystä ja Johnista tekemä leffa on käytävä katsomassa.

    Lainaan tähän maistiaisiksi ensimmäiset ja viimeiset säkeet Keatsin pitkästä runosta: Satakielelle. Suomennos Aale Tynnin.
    ”Sydäntä polttaa, mieli turta on, / mehua niinkuin juonut olisin / maljasta katkoyrtin, unikon / ja vaipuisin nyt Lethen aaltoihin: / en ole kade onnestasi tästä, / iloitsen liian paljon itsekin, – / dryadi puiden kevytsiipinen, / kuin pyökkihämärästä, / puut ympärillä oksin varjoisin, / suvea laulat, kurkku helisten.

    Oi kadotettu! Kellona se soi / itseeni kutsuu minut oikeaan. / Hyvästi! haave, etpä pettää voi / minua keijun tapaan kavalaan. / Hyvästi! Häipyy hymni suruinen / ohitse niityn, mäen rintaa päin / ja loittonee taa tyynen virran kalvon. / Nyt laakso hautaa sen: / näkykö? valveillako unta näin? / Vaikeni soitto: – nukunko vai valvon?”

    Hitto – huomaan juuri näitä vanhoja kirjoittaessani, että pitäisi tehdä juttu suomenkielisen, kirjoitetun runouden alkutaipaleesta. Se merkitsee siis A.Kiveä ja erityiseti E.Leinoa. Heitä ennen ei katsottu Suomen kieltä niin sivistyneeksi ja ilmaisuvoimiseksi, että sillä olisi voinut kirjoittaa runoa. Juttu on hautumassa, luvataan viimeistään ennen juhannusta : )

  7. Keatsiä en ole juuri lukenut, Yeatsiä sentään viereiseltä saarelta jonkin verran. Yeatsin yksinkertainen runo Politics esimerkiksi on aivan mainio:
    ” How can I, that girl standing there, / My attention fix / On Roman or on Russian / Or on Spanish politics? / Yet here’s a travelled man that knows / What he talks about, / And there’s a politician / That has read and thought, / And maybe what they say is true / Of war and war’s alarms, / But O that I were young again / And held her in my arms!”

  8. Hei,
    Yeatsin runo hyvä, noin se elämän tärkeysjärjestys menee…

    Leinosta piti sanomani, tuoreemmat tekstit on mulle paremmin sydäntä lähelle, MUTTA joskus on hyvä katsoa taakse, sillä tavoin tietää paremmin mitä edestä löytyy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!