Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.
Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”
Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.
Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.
Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.
Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”
Minulla on Herta Mülleristä aika samansuuntainen lukukokemus. Hyvä kirjailija mutta ei houkutellut lisälukemiseen.
Noiden mainitsemiesi vainokuvausten rinnalle voisin suositella Etty Hillesumin Päiväkirjaa 1941-1943, joissa kuvataan Hollannin miehitysvuosia.
Etty Hillesum ei ole mulle tuttu, pitääpä pistää nimi mieleen.
Tämän aiheen ääreltä muistui vielä yksi hyvinkin lukemisen arvoinen: ruotsalainen Sam-Sandberg ja hänen romaaninsa Ravensbrück. Omaperäisiä eurooppalaisia naisia käsittelevän sarjan viimeinen osa. Kirja oli aikanaan ehdolla sekä August- että Pohjoismaiden neuvoston palkinoille. Suomennos on vuodelta 2005.
Kirjan päähenkilö on Milena Jesenská, Franz Kafkan kirjetoveri ja kääntäjä. Romaanin nimi tulee Ravensbrückin kekskitysleiristä, jonne koottiin naiset.
Tuota kirjaa olen joskus pyöritellyt käsissäni, pitänee miettiä vakavasti sen lukemista. kiitos vinkistä!