Pikapäivitys

Blogin pikapäivitys tulee Gran Canarialta. Saari on kierretty, nyt taas päivä paistaa Las Palmasissa. Jutun anti jää muutaman kuvan varaan, mutta tänään sopii tuikata loppuun linkki, jossa ennustelin muutama kuukausi sitten varmaa Finlandia-ehdokasta.

Tulolennolla luin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä Haruki Murakamin pokkaria Norwegian Wood. (suom. Aleksi Milonoff) En ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Mietin kuitenkin, ettei Nobel-veikkausten kestosuosikkia saata sivuuttaa. Nyt tuntuu, että Murakamin romaani on ”huonointa”, mitä pitkään aikaan olen lukenut. Palaan asiaan perusteellisesti myöhemmin.

Kirjailijan fiktio ei ole yhtä hänen mielipiteidensä kanssa. Tai aivan päinvastoin – hän voi luoda henkilön vastavoimaksi ajatuksilleen. Vai miten on? Joskus saattaa tulla tunne, että tekijä tarvitsee henkisiä kainalokeppejä, tekstin tukea mielipiteilleen. Loppuun lainaus Norwegian Woodista.

”Kyse ei ole siitä, etten uskoisi nykykirjallisuuteen”, hän lisäsi. ”En vain halua haaskata aikaa tekstiin, jolla ei ole taattua ikuisuusarvoa. Elämä on liian lyhyt.”

”Mistä kirjallisuudesta sinä sitten pidät?” kysyin kunnioittavaan sävyyn, koska hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. ”Balzacista, Dantesta, Joseph Conradista, Dickensistä”, hän vastasi epäröimättä.

”He eivät ole kovin muodikkaita kirjailijoita.”

”Siksi minä luenkin heidän teoksiaan. Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset. Kunnon ihmisiä sellainen vain hävettää.”

…………………………………………….

Ennakko-odotukset kaventavat ajattelua. Sama selviää alkuun mainitsemastani LINKISTÄ.

…………………………………………….

Onko apinan tilanne todellisempi kuin minun?

Apina istuu Fuengirolan Bioparkin kuolleen puun oksanhaarukassa ja ratkoo kiperää kysymystä. Ei ilmeestä ilo paista. Minä mietin kotiinpaluuta kuukauden reissun jälkeen. Onko remontti valmis, solahtaako vesi viemäriputkeen vaaratta?

En ole pystynyt ratkaisemaan onko apinan tilanne todellisempi kuin minun. Tai toisin päin. Elämme kummatkin maailmassa, joka ei ole hitustakaan suurempi kuin oma mielikuvituksemme antaa myöten.

Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014
Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014

Ennen tätä pallohöpinää maa oli litteä levy, jonka reunalta tipahti tyhjyyteen. Sittemmin maailmankaikkeutemme keskusta kiersivät aurinko ja muut taivaankappaleet. Epäilijöille kasattiin oma kokko, ja he haihtuivat savuna ilmaan. Aineen häviämättömyyden laki jätti jäljelle vain pari kourallista tuhkaa.

Vankeudessa varttunut apina ei osaa uneksia viidakosta. Minäkään en omia kuvitelmiani paremmasta tiedä. Turvaan kuolleeseen tietoon, en tulevaan. Aurinkoon ja lämpöön ehdittyäni mietin työhuoneeni rauhaa, sinne palattuani kaipaan kohta jonnekin muualle.

Koetin kirjoittaa täällä – vaihtelevalla menestyksellä. Mutta miksi pyrkiä elämän selkeyteen? Kiitollisuuden voisi muistaa joka aamu. Ja toiveen siitä, että oikeus ja kohtuus osattaisiin palollamme jakaa tasaisemmin.

Virginia Woolf on kiteyttänyt kirjoittamisen epävarmuudesta muutaman rivin. Olen ne joskus lukenut, mutta törmättyäni niihin ”naamakirjassa”, nappasin ne myös tähän. En halua korostaa kirjoitustyötä, teksti pätee elämään yleisemmin. Ehkä myös apinan todellisuuteen, jossa kieli vastaa tunteiden abstraktioita.

”Kenellekään, joka kohtuullisessa määrin tuntee kirjoitustyön vaatimukset, ei tarvitse kertoa tätä tarinaa yksityiskohdittain; kuinka hän kirjoitti ja tulos näytti hyvältä; luki sen ja se näytti kauhealta; korjasi ja repi; leikkasi; siirsi väliin; oli hurmostilassa; oli epätoivoinen eli hyvät yönsä ja huonot aamunsa; tarttui ideoihin ja kadotti ne; näki kirjansa selkeästi edessään ja se hävisi; näytteli henkilöittensä osia syödessään; laususkeli niitä kävellessään; toisinaan itki; toisinaan nauroi; horjui milloin tämän, milloin tuon tyylin välissä; yhdessä hetkessä suosi eeppistä ja juhlavaa tyyliä, seuraavassa eleetöntä ja yksinkertaista… eikä hän pystynyt päättämään, oliko hän maailman jumalaisin nero vai maailman suurin tyhmyri.”

VIRGINIA WOOLF

………………………………………..

Tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Espanjassa vietetään parhaillaan Semana Santaa, pyhää viikkoa. Maan 44 miljoonasta asukkaasta yli 90 prosenttia on katolisia. Samaa kristittyjen porukkaa meidän kanssa, vaikka muutama M. Lutherin esiin nostama pikkuseikka on hiertänyt kirkkojen välejä viisisataa vuotta.

No, usko on suhteellista, maallistuneessa Espanjassa alkaa olla pulaa papeista ja pyhäkoulun opettajista. Tasa-arvo on meitä paremmissa kantimissa, samaa sukupuolta olevien avioliitto on ollut laillista vuodesta 2005. Katolista kirkkoa asia närästää yhä.

Santa Semana on kuitenkin iso, kaikkia yhdistävä juttu. Meidän joulu. Täällä Jeesuksen syntymä on vähäisempi tapahtuma kuin kuolema ja ylösnousemus. Kristuksia ja nimikkopyhimyksiä kanniskellaan joka kaupungissa ja kylässä koko viikon, musiikki pelaa ja rummut kumajaa.

Kuvat napsin keskiviikkoiltana. Perjantairunoksi ehdin luvata Erzébet Tóthin tekstin Kotiinpaluu. Riveillä on ajankohtaisia yhtymäkohtia, säkeissä mainitaan pääsiäinen ja tuleva toukokuu. Keskeislyyrinen runo on otteeltaan ”perinteistä modernismia”, mutta jokaisella lukukerralla uutta avaava ja tyhjentymätön. Unkarilainen Tóth on alkanut kiinnostaa minua runoilijana yhä enemmän. Palaan aiheeseen aikanaan.

Teksti on julkaistu antologiassa Valolieriön alla. Olen maininnut täällä Hannu Launosen ja Béla Jávorzkin toimittamasta kokoelmasta aiemminkin. Suomennos kelpaa minulle, alkukieltä taitamattomalle, mutta olisi mielenkiinoista keskustella kääntäjien kanssa muutamista sanavalinnoista. Runo on hieno ja reissussa kopiona mukana. Mitään turhaa ei kanneta, vain se mitä reppuun mahtuu.

Uudet rakkaudet eivät enää ulotu veräjään saakka,

mutta minä istun tässä huoneessa

itse takomani ristin alla, ihanassa anarkiassa,

kuvitellut kasvoni hallitsevat vielä täällä,

rauhoittavat, sijaavat vuoteen, panevat minut levolle, anelevat:

lepää pois kultasunnuntain riekaleet,

ne ammuskelevat minua linnuillaan,

lennättävät minut keinussa pääsiäispensaiden ylle,

ne lupaavat sateita, niin että minä eläisin,

ne lupaavat minulle Äitini kynnyksen, niin että voisin

katsella puita kukoistuksesta riisuutumiseen,

saattaakseni marmoripöydät häpeään

minä palautan ruusun terälehdillä täytetyt ohukaiset

ja syön lounasta polviltani niin kuin leikkuumiehet,

ja jos tähdet ikävystyvät

selkärangattomassa autiomaan hiljaisuudessa

niin kuin lihavan kenraalin kunniamerkit

ja valkoisten keppien kärsivällisyys, varovaisuus kysyy:

miksi pitäisi nähdä?

minä kokoan murskatut timantit,

ja vaikka käteni ovat heikentyneet paperiröntgenissä,

minä piirrän mustilla luilla itseni

vaihdettavissa olevien elämäkertojen sijaan,

tiedän, että täytyy kasvaa salaa, sillä talvi ja kesä ovat kavalia,

sillä murhaaja kylpee ensin hiuksissamme,

petkuttaa meiltä ensin toukokuun tuoksut,

mutta minulla ei ole toista peitettä, vain silmäripsieni suoja,

hillitsen siis töminää

ja kuolleen runoilijan tapaan kysyn teiltä kaikessa rauhassa:

tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Pulpoo pukkaa

Alkuviikon päivitys jää kuvien varaan. Maanantaina aamu lähti vielä virkeesti, mutta kalareissun jälkeen alkoi kuume nousta, horkkaa ja hikee vuoron perään. Nukuttuani 14 tuntia putkeen olo alkaa kohentua, mutta väsy painaa yhä.

Merestä nousi makitaa, doradaa, sardiinia ja yksi kuvan pulpo. Jotain voinnista kertoo, etten ottanut saalista mukaan. Olisi nuo ollut hauska fileiksi vetäistä ja pannulle pistää.

 

Mikä mahdollistaa olemassaolomme?

Perjantairuno tulee vuoden takaisesta kokoelmastani Babel. Kannettavan muistissa ei muuta ole, eikä matkan päällä uusia säkeitä tehdä. Aamut uhrataan romaanikäsiksen jatkolle.

Repussani seuraa vain ruttuinen kopio unkarilaisen Erzsébeth Tóthin runosta Kotiinpaluu. Ikään kuin turvaksi ja muistutukseksi siitä, millaiseen kauneuteen ja lohtuun runous kykenee. OK, voitte pitää ajatusta pateettisena, pistän silti runon tänne ensi perjantaina.

Babelin runot toimivat parina, jälkimmäinen kuittaa edellisen. 356 tekstin kokoelmasta ne löytyvät numeroilla 56 ja 57. Ensimmäinen kuva on edellisessä postauksessa mainitusta Malagan modernin taiteen museosta, tekijän nimen olen harmikseni hukannut. Toisen nappasin junan ikkunasta jossain Punta Negran paikkeilla.

Omassa universumissamme vaikuttavat

fysiikan lait, jotka mahdollistavat olemassaolomme.

Toisissa todellisuuksissa ei ole ilmansuuntia

ei aikamuotoja arvoituksia salasanoja

salalokeroita saalistajia synkkiä myrskyöitä

ei ihmissusia lasihaarukoita myyntimiehiä

hullujen huoneita kylmää kaurapuuroa

ei muskeliveneitä mainostauluja marionetteja

valtakirjoja tilinumeroita pankkitunnuksia

ei virkapukuja epoletteja epäilyksiä

oikeudenkäyntejä tuomioita takuusummia

ei tappioita voittoja turhanpäiväisyyksiä

alistettuja anteeksipyyntöjä asiattomuuksia

ei alennuksia erikoistarjouksia kampanjakylttejä

ilveilyä epäilyä uskottomuutta pilkkaa

ei ismejä instansseja reseptejä rajoituksia

serpentiinejä shampanjabrunsseja paperipainoja

ei lukkoja lautamiehiä aivotrustien innovaatioita

vyökiristystä hapen puutetta hengen salpautumista

ei rautaesirippua rajavartioita metalliverhousta

viisumia voitelua valhetta yllätystarkastuksia

ei kartelleja korruptiota kyttiä kaavoja käskyvaltaa

kauppasaartoa lehtokurpan lentokieltoa

ei aihetodisteita alimiehitystä aliarviointia

hulabaloota halveksuntaa häpäisyä hirvivaaraa

ei siirappia sokeutta salatiedettä alkemiaa

kruunajaisia kaikkivaltiaita valuvirheitä visioita

ei eräpäiviä erioikeuksia eläintarhan elefanttia

salajuonia suojakelmuja pilkkakirveitä giljotiineja

ei palomuureja piilokameraa baarikärpäsiä ei

liian suurta ei liian pientä numeroa.

………………………………………………

Henkilö M, jota kutsuttiin usein puhumaan julkisista

ja yksityisistä asioista, alkoi vastata välinpitämättömästi:

”Kasvatan joka päivä luetteloani asioista, joista en puhu;

suurin filosofi on se, jolla on pisin luettelo.”

……………………………………………….

Ablaatio, kivittäminen, ruoskinta, amputaatio, ¡ kaipaan erotiikkaa!

Malagan keskustassa, Renfen päätepysäkiltä noustessa, maisemaa hallitsee kaksi kerrostalon kokoista maalausta. Ne on tehty aivan CAC:n, Malagan modernin taiteen museon taakse.

Huomiota kannattaa hakea, sillä museossa on esillä kovan luokan kattaus. Pieni keskussali esittelee jenkkitaiteilija KAWSin. Nimimerkin takaa löytyy Brian Donelly, joka tunnetaan kuvanveistäjänä, kuvataiteilijana, graafikkona sekä lelujen ja vaatteiden suunnittelijana. Näyttelyn Mikki Hiiren serkut ovat mustaksi petsattua puuta, suurimmalla korkeutta kuusi metriä. Vaikuttavaa.

KAWS, CAC, Malaga, hutikuu 2014.
KAWS, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Eniten tilaa saa espanjalainen El Roto, hän on kuuluisa satiirisista kuvistaan, joita julkaistaan lehdissä ja kootaan kirjoiksi. Näyttelysalien seinät täyttyvät sadoista oivalluksista, jotka liittyvät kokonaisuuden nimeen: ”Apocalipsis”. Osa piirroksista on maalattu seinän kokoiseksi burkhaan puetun naisen tapaan. Tekstin suomennos on otsikossa. Ablaation ymmärtäisin tässä tapauksessa merkitsevän silpomista.

El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Loput saleista on täytetty eri tekijöiden töillä. Nappaan esimerkiksi malagalaissyntyisen Dadi Dreucolin. Suoraan seinään maalatut työt ovat hänen ensimmäinen varsinainen näyttelynsä. Ennen museoprojektia hän on ollut tuntematon katutaiteilija, joka on toteuttanut varhaisimmat työnsä jo 11 vuotiaana.

Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Dreucol liityy persoonallisesti ”urbaaniartistien” ketjuun, jonka keulakuvana on esiintynyt brittitaiteilija Banksy. (Hänen kuviaan muutaman kuukauden takaisessa jutussa: linkki) Lopuksi valistunut veikkaukseni: ”urbaanitaiteen” eri muodoista, variaatioista ja johdannaisista tulee kehittymään lähivuosikymmeninä visuaalisen taiteen kasvukärki ja kovin juttu.

Dreucolin mies, joka esiintyy näyttelyn töissä, nosti hymynkaretta huuleen. Partaheppuhan on aivan ilmetty Esko Valtaoja.

Väärin säästetty

Perjantairunon paikalla on pätkä proosaa. Rivit on napattu tekeillä olevasta romaanikäsiksestä, eivätkä liity mitenkään meneillään olevaan matkaan. Lentämiseen ne liittyvät.

Lähtiessäni reissuun maksoin junamatkasta Tampereelta Helsinkiin päälle 40 euroa. ”Joustavasta ekstraluokasta ” olisi pitänyt pulittaa 52 euroa. Jatkoksi hain lennon Helsinki – Pariisi – Malaga. Hinta 175 euroa, kahvit ja sämpylät tykö tarjottuna. Hinta ei ollut läheskään vertailuni halvin, mutta halusin lentää päivällä ja välttää liian pitkiä vaihtoja.

Kuuden ja puolen tunnin kuluttua ostin Malagan kentältä lipun paikallisjunaan. Vajaan tunnin matka Fuengirolaan kustansi kahdelta hengeltä reilut 5 euroa. Johtopäätös: kumpikin hinnoittelu on pielessä. Junaliput Suomessa sikamaisen kalliita, lentely ympäri Eurooppaa liian halpaa. Ei pitäisi valittaa jälkimmäisen osalta, mutta puhu siinä sitten hiilijalanjäljistä, energiasta ja ilmastonmuutoksesta.

Päätteeksi pätkä fiktiota käsiksen kohtauksesta, jossa väistämätön alkaa tapahtua. Sattumat päättävät puolestamme silloin, kun emme itse osaa. Ja useimmiten myös silloin, kun kuvittelemme, että ohjat ovat tiukasti omissa käsissämme.

”Lentokone lähtee laskeutumiskiitoon kohti Los Angelesin kansainvälistä kenttää, aamuyön taivaalla vasen siipi painuu alemmas, kone kaartaa jyrkästi ja avaa ikkunaan tuikkivan ja elävän valomaton, yhtä aikaa kauniin ja pelottavan: mustaan maisemaan piirtyvät pilvenpiirtäjien säihkyvät neulat, korttelit ja loputtomiin jatkuvat kaupunginosat, joita vilkkuvat valtatiet ja hiljaisempina hehkuvat kadut halkovat.

Turvavöiden vihreät kyltit syttyvät, valot himmenevät ja lentoemäntä pukee jakkupuvun takin ylleen uudelleen, hän korjaa sinisen silkkihuivinsa solmua ja kulkee käytävällä tarkistamassa, että matkatavarahyllyjen luukut ovat kunnolla suljettuina, että istuinten selkänojat on nostettu ja niiden vyöt asianmukaisesti kiinnitetty. Naisen katseet puolelta toiselle, pään hillityt nyökkäykset ja hymyt, koneen kallistelut maan lähestyessä ja moottorien ajoittaiset kiihdytykset kertovat, että peruuttamaton tapahtuu, pitkä liuku kohti kenttää on alkanut eikä pääty ennen kuin pyörät tapaavat kiitoradan, kone huojahtaa ja vapisee omasta painostaan, siipien nostovoima on kadonnut ja jarrusiivekkeet vähentävät vauhtia.

Väistämätön voi toteutua monin tavoin, niin kuin pahat asiat saattavat alkaa mitättömästä, ketjuuntua ja kulkea toistensa kannoilla, ja niistä johtuvat valinnat, olivat ne sitten oikeita tai vääriä, karsivat vaihtoehtoja kunnes jäljelle jää vain yksi. Jollain tavoin se on myös lohdullista. Asioiden saamat käänteet ja tapahtumat pakottavat päätöksiin.”

Kolme kaunotarta ja kotitossut

Menköön maanantain päivitys muutamalla kuvalla. Fuengirolan kalastajat kiertävät rantaa heti auringon noustua. Sataman altaassa uivat minulle tuntemattomat kalat ja kalamarit kaupan altaassa laulavat kuin muotokuvan kolme outoa kaunotarta.

F.4

Teen töitä romaanikäsiksen kanssa, rannalla potkitaan palloa. Otan vielä kuvan ideologiani todisteeksi: joka reissuun voi lähteä kevein kantamuksin. Kuukauden kamat mahtuvat reppuun ja tilaakin jää. Kaikki kannattaa hankkia perillä – hammasharjoista lähtien. Täällä riittää paistetta päivän, mutta kivilattiat ovat kylmät. Kuvan kotitossut kiinalaisten kaupasta. Hinta kaksi ja puoli euroa.

Mistä kana kusee Krimillä?

Suuren ja pienen yhteisön käytöksessä ei välttämättä eroja ole. Maailmanmahti tai koululuokka, sama logiikka. Muistathan sen luokkasi tyypin, joka ei välttämättä ollut penaalin terävin kynä, mutta halusi näyttää valtaansa – ehkä juuri edellämainitusta syystä.

Helsingin Sanomien verkkosivut 3.3.2014

Kun kaveri veti nahkatakkinsa povesta rautaketjun ja tempaisi sillä pulpetin kanteen ikuiset jäljet, hiljaisempi ymmärsi heti niellä vastaväitteensä. Jos terrorista olisikin tehnyt mieli vihjata opettajalle, vain vilkaisu pulpettiin sai miettimään miltä montut näyttäisivät omassa naamassa.

Mielivalta synnyttää aina hännystelijöiden joukon. Toiset liittyvät siihen silkasta ihailusta, toisten pontimena on pelko. Näin jakautuu muutaman ihmisen yhteisö tai kokonainen valtio.

Diktaattorin valta on tajuamisen puutetta. Kaikkien kohtalo on silti sama, ensiavuksi tarjoan Salvatore Quasimodon kuuluisimman kolmisäkeen: ”Jokainen seisoo yksinään maan sydämellä, / hänet lävistää auringon säde, / ja äkkiä on ilta.”

Quasimodo syntyi Sisiliassa 1901, kuoli Milanossa 1968. Hän kirjoitti fasismin vuosina sanottavansa rivien väliin, myöhemmin, poliittisen vapauden myötä, hän toi sanomansa suoremmin esiin. Nobel ojennettiin vuonna 1959. Italialaisten reaktio oli kahtalainen: ihastus tai vihastus.

Blogi tuomitsee Venäjän toimet Krimillä. Neuvottelujen tie on ainoa mahdollisuus. Mutta mistä neuvoteltaisiin? Putin tietää mitä haluaa. Vaikka muu ei merkitsekään, blogi tarjoaa hänelle ennen seuraavaa siirtoa punnittavaksi Quasimodon kymmenen säkeen runon:

Krimin Semferpol / Genya Savilov / AFP / Lehtikuva.

Ja kuinka me saatoimme koskaan laulaa,

sydämellämme muukalaisen jalka,

toreilla vainajat hyljättyinä

jäähileiseen nurmeen, ja kuullen, kuinka

soi karitsan-valitus lasten, ja äidin

raju musta huuto vierellä pojan,

joka ristiinnaulittiin lennätinpaaluun?

Pajunoksissa riippuivat meidänkin kanteleemme,

ripustettuina uhrilahjoiksi, hiljaa

ne liikkuivat tuulessa surullisessa.

……………………………………..

Kuvat: Helsingin Sanomien verkkosivut 3.3.2014 ja Krimin Semferpol / Genya Savilov / AFP / Lehtikuva.

Quasimodon säkeet, suomennos Aale Tynni.

Blogin lisäjuttu Nobelistista ja diktatuurista vuodelta 2009. (linkki)

Bordellissa valtion piikkiin

Päivän Hesari (27.2.) aloittaa sarjan ”Kirjeitä maailmalta”, joka kertoo lehden kirjeenvaihtajien silmin maailman myllerryksistä vuodesta 1889 nykypäiviin. Ensimmäinen, aukeaman juttu on otsikoitu: ”Täällä Juhani Aho, Pariisi”. Blogin Perjantairuno ei voi olla tarttumatta aiheeseen.

Hesari 27.2.2014

Ingressi kertoo, että Hesarin edeltäjän Päivälehden ensimmäinen kirjeenvaihtaja oli kirjailija Juhani Aho. No, olkoon ja menköön. Tosiasiassa Aho sai valtion kirjailija-apurahan ja lähti haistelemaan suuren maailman tuulia Pariisiin. Matkaltaan hän pisti muutaman kirjeen kotimaahan ja kertoi vaikutelmistaan kirjailijan vapaudella.

Pariisissa Aho teki töitä ahkerasti ja julkaisi myöhemmin romaaninsa Yksin. Ja kuten Hesarinkin jutussaan kertoo, romaanista seurasi kirjallinen skandaali. Tarinan päähenkilö viettää jouluyön pariisilaisen prostutioidun kanssa. Ahoa vaadittiin palauttamaan apurahansa. Tällaista saastaa kehdattiin julkaista ja vielä valtion rahoilla!

Julkaisin vuosi sitten runoteoksen Babel. Yksi sen 365 runosta kertoo Ahon matkasta. Kirjailija löysi sisäistä rauhaa kansalliskirjastosta ja kirjoitti myös siitä kotiväelleen. Oikeastaan innostukseni tekstiin lähti, kun löysin verkosta kirjaston Salle Ovalen esittelyn. Liitän tähän LINKIN. Jos avaat sen, klikkaa ”lecture” niin kuulet esittelyn, siirrä kursori kuvan päälle, niin saat vauhtia salin panoraamaan.

Pariisin kansalliskirjasto

Juhani A. saa apurahan ja matkustaa Pariisiin vuonna 1899,

asuu Montmartren Rue Ménéssierillä – kadulla, jota ei enää ole.

Kirjailija katselee Trokaderon palatsin holvien alta Marskentälle

ja vertaa maailmannäyttelyn Eifel-tornia kukkalatva korpikuuseen.

Hän harhailee Moulin Rougeen punaisten lyhtyjen kujille,

päätyy prostituoitujen pariin ja bordelliin,

kirjoittaa kaupungin kiihkosta ja hajuvesillä höystetystä hiestä:

”… niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien

inhimillisten intohimojen uunista.”

Hän postittaa kirjeitä kotiin ja tekee muistiinpanoja romaaniinsa,

jonka päähenkilö haluaa hukata ahdistuksensa kansalliskirjastoon:

”Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo,

aina tasainen ja suloisen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet,

mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset

– ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä,

eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan.”

Haluatko nähdä saman lukusalin, Salle Ovalen

kirjahyllyt kolmessa kerroksessa ja avaruuslaivan kokoisen

lasikaton, jota pyöreät ikkunoiden planeetat kiertävät?

Seitsemässä sekunnissa Visite virtuelle alkaa pyörittää panoraamaa

lukupulpetit, pöydät, lukulamppujen vihreät lasikuvut,

kannettavat tietokoneet, ihmiset kuulokkeineen, kello

tammitiskin takana, tuolinselkämyksillä roikkuvat takit,

kirjat, kirjat kirjat kirjat kirjat kirjat kirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjat

yhä vinhemmin pyörii panoraaman ympyrä näytöllä

hiiri hävittää satakaksitoista vuotta ja lisää vauhtia vain

…………………………………………………………………………

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) 1861 – 1921. Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja intohimoinen kalamies, josta kesällä 2009 kirjoittamani juttu löytyy linkistä.