Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.

Iloiset päiväni helvetissä

Perjantairunon paikan saa runoilijan ja prosaistin teos. Lupasin viime maanantaina kirjoittaa unkarilaisen György Faludyn teoksesta Iloiset päiväni helvetissä. Hesari ehti julkaista oman arvionsa keskiviikkona 28.5. Lavennan hieman tarkastelukulmaa.

Faludy syntyi Budapestissa 1910 ja kuoli samassa kaupungissa 96 vuoden ikään ehtineenä. Hänen bibliografiaansa mahtuu yli kaksikymmentä teosta, käännöstöitä ja artikkeleita. Erityistä mainetta hän saavutti kotimaassaan François Villonin runokäännöksillä.

700-sivuinen omaelmäkerrallinen romaanijärkäle Iloiset päiväni helvetissä nosti Faludyn maailmanmaineeseen. Teos ilmestyi englanninkielisenä 1962. Palladium Kirjat julkaisi Juha Valkeapään mainion suomennoksen aivan äskettäin.

Otetaan laaja kaari ja romaanin yhteenveto heti alkuun: holokaustiin verrattavat kärsimykset eivät loppuneet toisen maailmansodan päättyessä. Ties kuinka monelle tuhannelle vankiloihin ja työleireille passitetuille sodan loppu merkitsi vasta kärsimysten alkua ja kuolemaa. Totalitaristiset järjestelmät eivät vastustajia murskatessaan tarvinneet poliittisia syitä tai tutkintaa, silkka mielivalta riitti.

Maailmansodan aattona Falydy pakeni Ranskan ja Afrikan kautta Yhdysvaltoihin, taisteli sen joukoissa ”demokratian puolesta” ja sai maan kansalaisuuden. Faludy oli tietoinen vaaroista ja perusteli paluunsa Unkariin monin tavoin. Vastaanotto oli tyly: ”Tekö olette György Faludy? Joka palasi Amerikasta kotiin hirtettäväksi?”

Iloiset päiväni helvetissä ei ole tiukan dokumentaarista tai faktista tekstiä. Työ- ja kuolemanleirijaksojen äärimmäisistä raakuuksistakin kirjoittaessaan Faludyn ote on kaunokirjallinen. Stalinistisen turvallisuuspoliisin ÁVO:n kuulusteluihin hän lataa myös rankkaa huumoria. Kirjailija paljastaa ”imperialististien kätyreitä” ja henkilökuvaukset lähetetään rajanylityspaikoille, ”jotta turvallisuuspoliisit tunnistaisivat Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin, kun he tulisivat pirun (Beelzebub) kanssa Unkariin vakoilemaan.”

Kun Faludy yritetään tappaa nälkään vankilan 300 kalorin päiväannoksilla ja ruokaa jakava vankitoveri onnistuu huijaamaan, kuulustelija hämmästyy: ”Vieläkö te olette hengissä.” No, vangin voi tietysti hakata veriroiskeille harva se päivä.

Faludyn romaani osoittaa kirjoittajansa uskomattoman laajan sivistyksen, maailmanhistoria on muistissa antiikin ajoista lähtien. Sellissä hän ”kirjoittaa” runoja ulkomuistiinsa. Työleiriltä hän selviää hengissä muutaman toverinsa kanssa huijauksilla, joilla he pystyvät rajoittamaan energiaa kuluttavan työnteon minimiin. Järki säilyy yöllisten ”sivistysluentojen” ansiosta, joita hän pitää kohtalotovereilleen.

Lopuksi kirjan ironinen kuvaus stalinistisesta valtioideaalista: ”Esimerkiksi, Jónás selitti lempeästi, valtio on asettanut haudankaivajan eteen haudankaivajan esikuvan. Tällainen haudankaivaja tekee töitä kilpaillen. Hänellä ei ole aikaa vitsailuun kuten Hamletissa ja Yorickin kallon hän on myynyt aikaa sitten askista tupakkaa. Hänen suurin tavoitteensa on ansaita ’tasavallan parhaan haudankaivajan’ tunnustus. Hän ei vietä vapaa-aikaansa kapakoissa eikä juokse naisten perässä vaan pohtii, kuinka hautajaiset voisi hoitaa nopeammin ja halvemmin. Hautaa kaivaessaan hän ajattelee Stalinia.”

Iloiset päiväni helvetissä on ”sivistävä suositukseni kesäromaaniksi”. Faludy selvisi hengissä työleiriltä 1953, Imre Nagyn noustua Unkarin pääministeriksi. Nagy vapautti poliittisia vankeja ja lakkautti internointileirejä. Vapaammat tuulet tukahdutettiin nopeasti. 1956 Neuvostoliitto murskasi Unkarin kansannousun ja Faludy suuntasi takaisin länteen.

Aihetta sivuavia extralinkkejä blogihistoriasta:

1. Nobelisti ja Romanian diktatuuri. linkki

2. François Villon ja Veijo Meren runosuomennokset. linkki

3. Perjantairuno ja Unkarin kansannousu 1956. linkki

Bordellissa valtion piikkiin

Päivän Hesari (27.2.) aloittaa sarjan ”Kirjeitä maailmalta”, joka kertoo lehden kirjeenvaihtajien silmin maailman myllerryksistä vuodesta 1889 nykypäiviin. Ensimmäinen, aukeaman juttu on otsikoitu: ”Täällä Juhani Aho, Pariisi”. Blogin Perjantairuno ei voi olla tarttumatta aiheeseen.

Hesari 27.2.2014

Ingressi kertoo, että Hesarin edeltäjän Päivälehden ensimmäinen kirjeenvaihtaja oli kirjailija Juhani Aho. No, olkoon ja menköön. Tosiasiassa Aho sai valtion kirjailija-apurahan ja lähti haistelemaan suuren maailman tuulia Pariisiin. Matkaltaan hän pisti muutaman kirjeen kotimaahan ja kertoi vaikutelmistaan kirjailijan vapaudella.

Pariisissa Aho teki töitä ahkerasti ja julkaisi myöhemmin romaaninsa Yksin. Ja kuten Hesarinkin jutussaan kertoo, romaanista seurasi kirjallinen skandaali. Tarinan päähenkilö viettää jouluyön pariisilaisen prostutioidun kanssa. Ahoa vaadittiin palauttamaan apurahansa. Tällaista saastaa kehdattiin julkaista ja vielä valtion rahoilla!

Julkaisin vuosi sitten runoteoksen Babel. Yksi sen 365 runosta kertoo Ahon matkasta. Kirjailija löysi sisäistä rauhaa kansalliskirjastosta ja kirjoitti myös siitä kotiväelleen. Oikeastaan innostukseni tekstiin lähti, kun löysin verkosta kirjaston Salle Ovalen esittelyn. Liitän tähän LINKIN. Jos avaat sen, klikkaa ”lecture” niin kuulet esittelyn, siirrä kursori kuvan päälle, niin saat vauhtia salin panoraamaan.

Pariisin kansalliskirjasto

Juhani A. saa apurahan ja matkustaa Pariisiin vuonna 1899,

asuu Montmartren Rue Ménéssierillä – kadulla, jota ei enää ole.

Kirjailija katselee Trokaderon palatsin holvien alta Marskentälle

ja vertaa maailmannäyttelyn Eifel-tornia kukkalatva korpikuuseen.

Hän harhailee Moulin Rougeen punaisten lyhtyjen kujille,

päätyy prostituoitujen pariin ja bordelliin,

kirjoittaa kaupungin kiihkosta ja hajuvesillä höystetystä hiestä:

”… niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien

inhimillisten intohimojen uunista.”

Hän postittaa kirjeitä kotiin ja tekee muistiinpanoja romaaniinsa,

jonka päähenkilö haluaa hukata ahdistuksensa kansalliskirjastoon:

”Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo,

aina tasainen ja suloisen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet,

mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset

– ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä,

eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan.”

Haluatko nähdä saman lukusalin, Salle Ovalen

kirjahyllyt kolmessa kerroksessa ja avaruuslaivan kokoisen

lasikaton, jota pyöreät ikkunoiden planeetat kiertävät?

Seitsemässä sekunnissa Visite virtuelle alkaa pyörittää panoraamaa

lukupulpetit, pöydät, lukulamppujen vihreät lasikuvut,

kannettavat tietokoneet, ihmiset kuulokkeineen, kello

tammitiskin takana, tuolinselkämyksillä roikkuvat takit,

kirjat, kirjat kirjat kirjat kirjat kirjat kirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjat

yhä vinhemmin pyörii panoraaman ympyrä näytöllä

hiiri hävittää satakaksitoista vuotta ja lisää vauhtia vain

…………………………………………………………………………

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) 1861 – 1921. Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja intohimoinen kalamies, josta kesällä 2009 kirjoittamani juttu löytyy linkistä.

Helvetin käkikello

Blogi nostaa ajankohtaisten aiheiden oheen myös mennyttä ja merkittävää. Tuhat vuotta on täällä pikku juttu, mutta tänään loikataan vain reilut viisikymmentä vuotta taaksepäin. Kurt Vonnegut (1922 – 2007) julkaisi romaaninsa Mother Night 1961. Matti Santalahden ja Marjatta Kaparin suomennos Äiti yö ilmestyi meillä 1977.

Kuva sivustolta writers-write-creative blog.

Äiti yötä voisi pitää alkusoittona Vonnegutin pääteokselle Teurastamo 5, jonka hän julkaisi 1969. Teurastamo on sodan kuvauksena realistisempi, Äiti yö leikittelee ideologioilla, kieputtaa niitä hurjaan tahtiin ja vetää koko ajan mattoa lukijan alta.

Kummatkin kirjat syntyivät toisen maailmansodan jälkeiseen moraalityhjiöön, jonka pohdinnoissa Vonnegut käyttää täysin omanlaistaan satiirista otetta ja mustaa huumoria.

Äiti Yön esipuheessa Vonnegut kirjoittaa: ”helmikuun 13. päivän iltana 1945, tätä kirjoittaessani lähes kaksikymmentä vuota sitten, amerikkalaiset ja brittiläiset koneet pudottivat napalmia Dresdeniin. Pommeilla ei ollut ihmeempiä kohteita. Ne oli tarkoitettu sytykkeiksi ja pakottamaan palokuntalaiset maan alle.

Ja sitten kylvettiin satojatuhansia pienoisia palopommeja sytykkeille, kuin siemeniä vastakäännettyyn savikkoon. Pudotettiin lisää pommeja, jotta palomiehet pysyisivät koloissaan, ja kaikki pikkupalot kasvoivat, liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhtenäisen ilmestyksenomaisen liekkimeren. Ja käden käänteessä: tulimyrsky. Se oli sattumoisin Euroopan historian suurin joukkoteurastus. Entä sitten?”

Dresden 13.2.1945, kuva Life.

Vonnegut selvisi teurastamon alle rakennetussa lihojen jäähdytyshuoneessa. Sotakokemukset jättivät lähtemättömät jäljet hänen teksteihinsä, mutta hän oli myös yhteiskuntakriitikko, joka vastusti kaikkia ideologioita. Idässä häntä pidettiin kapitalismin kriitikkona, lännessä hänestä tehtiin kommunismin vastustaja.

Tämänkertainen juttu ei pyri olemaan esittely saatikka arvio Äiti yöstä. Lukusuositus se on. Vonnegut kirjoittaa nasevaa ja hienosti hengittävää proosaa, kirja on hänen parhaitaan. 45 lyhyttä lukua, sivuja vain 223. Tässä tapauksessa niukkuus ja tiukkuus on mitä suurin ansio.

Äiti yö, alkuperäisjulkaisu 1961.

Vielä yksi huomio. Tein tänne kolme vuotta sitten jutun, jossa tarkastelin ideologisia yhtäläisyyksiä Jean Genetin ja Albert Camusin romaanien välillä. (linkki) Jos luette Äiti yön, tai kertaatte viimeisen sivun, huomaatte miten tiukasti lopun moraalinen ratkaisu liittyy Camus´n Sivullisen päätökseen.

Lopuksi lyhyt lainaus Äiti yön päähenkilön Howard W. Campbell jr:n totalitarismia kuvaavista ajatuksista: ”Ikinä minulle ei ole täydellisemmin havainnollistunut, miten totalitaarinen mieli toimii, mieli jota voisi verrata hammasrattaistoon josta on summanmutikassa viilailtu hampaita pois. Sellainen harvahampainen ajattelukone, normaalin tai normaalia heikommankin libidon pyörittämänä, käy nykien, äänekkäästi, rämäkästi päin seiniä kuin helvetin käkikello.”

……………………………………….

Vonnegutin laajaan tuotantoon sisältyy 16 romaania, kaikki on suomennettu.

Kirjailijan kuva: Writers Write Creative Blog.

13.2.2014 Dresdenin pommituksesta 69 vuotta. Kuva Life.

……………………………………….

Vika on minussa eikä Finlandia-voittajassa?

”Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.”

Finlandia-voittaja 2013

Kappaleen lainaus on Riikka Pelon Finlandia-voittajasta Jokapäiväinen elämämme. (Teos 2013) Yli viisisataasivuiseen romaaniin mahtuu toki avainrivejä, mutta viimeisen lauseen intertekstuaalisuus laajentaa tässä ajatusta. Viite johtaa Boris Pasternakin runoon Hamlet, jonka viime säkeisiin kiteytyy Pelon romaaninkin vääjäämätön suunta: ”Mutta kaikki valmiiksi on suunniteltu / ja väistämätön edessä on matkan pää, / olen yksin, tekopyhään vilppiin kaikki hukkuu. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Jos kirja etsisi lukijaa, ennakko-odotusten mukaan Pelon romaani olisi lukuhetkieni täydellinen kumppani: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva tuntuu fiktiivisen tarinan mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Hänen tyttärensä Ariadna Efronin suhde äitiinsä on monelta kantilta kuvattu ja lataa jännitteitä sisäänsä. Kirjallisina näyttämöinä Praha, Pariisi, Moskova, Vorkutan työileiri ja Tataarian Jelabuga. Vääjäämättä hajoava perhe, jo kytevä toinen maailmansota, Neuvostoliiton salainen poliisi ja Stalinin vainot.

Teksti ei ole juonivetoista, vaan etenee keskeisten henkilöidensä sisäisen maailman kautta. Asko Sarkola sanoi voittajan julkistuspuheessaan: ”Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä vaikuttavaa, pysähdyttävää ja koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta.” Kirjailija itse kertoo tehneensä käsikirjoitusta yli viisi vuotta.

Jokapäiväinen elämämme on ilman epäilyksiä hyvää ja viimeisteltyä ”korkeakirjallisuutta”. Ja kuitenkin, tämä on lukemisen päätteeksi sanottava hiukan häpeillen: en syttynyt kirjaan lainkaan. Teki mieli heittää lukeminen silleen. Vasta viimeiset, reilut sata sivua nostivat romaanin mielessäni jollain tavoin merkittävien teosten joukkoon. Ja siinäkin sivujuonne, työleirin raakuudet ja raiskaukset arvattavina ja päälle liimatun tuntuisina ”efekteinä”.

Varmasti on niin, että kirja on hyvä, ja jos se ei maistu, kannattaa katsoa peiliin. Ja toisaalta, olisi kammottavaa jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista – edes siitä yhdestä, joka on palkinnolla parhaaksi auktorisoitu.

Saattaa myös olla, että sain yliannostuksen neuvostorealismia ja vankileirikuvauksia luettuani pohjiksi Katja Ketun Kätilön ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kielellisesti Kettu on ilmeikkäin ja antoisin. Liksom maalaa neuvostoyhteiskummasta karun kuvan, mutta välttää synkistelyn painolastin.

Marina Tsvetajeva ja Sergei Efron. Lapset Georgi ja Ariadna.

Riikka Pelo kirjoittaa kielellä, joka muuntuu välillä silkaksi runoksi. Lavea ja eeppisenä virtaava teksti jää paikoin tyhjäkäynnille ja toisteiseksi. Kliseisiä sanontojakin kiilaa riveille. Joidenkin vertausten välittämä kuva jää kumman ristiriitaiseksi: ”Ilmoitustaululla pyörivät numerot ja kirjaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas”.

Jatkuvasti toistuvat johtolauseiden alleviivaukset ja selitykset alkavat nousta esiin ärsyttävinä: tivasi ankarasti – selitti kärsivällisesti – luennoi kärsivällisesti – ilmoitti reippaasti – läiski tarmokkaasti – kuvaili vauhdikkaasti – lisäsi pessimistisesti… Mutta kuten sanottu, tekstin ote napakoituu loppua kohti.

Pelo rikkoo romaanin rakenteen leikkaamalla kirjalliset näyttämöt erilleen. Saman hän tekee kronologialle. Tapahtumien kuukausi on elokuu, vuodet 1923  ja 1939 sekä 1941 vuorottelevat. Maltillisempi rakenteen pirstominen olisi riittänyt. Hesarin haastattelusta käy ilmi, että ajatus taustoittavasta henkilöluettelosta teoksen loppuun olisi kelvannut kirjailijalle: ”Se olisi varmaan auttanut lukijaa.”

Pelo käyttää Tsvetajevan tyttären osuuksissa subjektiivista minäkertojaa. Muuten tekstiä vie eteenpäin kaikkitietävä, objektiivinen ääni. Yhtälössä alkaa olla niin monta muuttujaa ja hahmoaan hakevaa henkilöä, että romaanin ”tarinaa” on vaikea seurata. Suuret linjat, tajunnanvirta sekä ajan ja paikan sekoitettu pakka pistävät lukijan pinnistelemään. Ongelma ei ollut itselleni ylittämätön, en kaipaa rautalankaa tekstiä kehystämään, itse kieli on tärkeämpi.

Jokapäiväinen elämämme oli ristiriitainen lukukokemus. Hienot ja huonot hetket sekaisin. Romaanissa on jotain samaa kaarta ja kerronnallista henkeä kuin viime vuoden Finlandia-palkitussa Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää. Tapahtumien aikakin on pääosin sama, vaikka niin erilaisissa ympäristöissä liikutaankin. Kiinnostuneet voivat lukea arvioni kirjasta (linkki). Ehkä Jään tekemää vaikutusta voisi peilata tuoreeseen lukukokemukseen?

……………………….

Perhekuva: Marina Tsvetajeva (1892-1941), Sergei Efron (1893-1941), Irina (ei kuvassa 1917-1920), poika Georgi (1925-1944), Ariadna (1912-1975).

Saatana tarjoaa sapuskaa

Klassikkokirjojen lukulistassani on ammottavia aukkoja. Paikkailen niitä ilman isompia paineita. Luen kun kohdalle sattuu. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kiinnosti, mutta ehti odottaa vuoroaan vuosikymmeniä.

Vaan vitkaan kulki kirjankin. Bulgakov (1891-1940) hioi romaaninsa käsikirjoitusta 12 vuotta, kuolemaansa saakka. Kirjailijan vaimo viimeisteli teoksen ja neuvostoviranomaiset sensuroivat sen. Ensimmäinen täydellinen versio kirjasta julkaistiin 1973. Lopulta kirjallisuudentutkija L. Janovskaja kasasi romaanin ”lopulliseen” muotoonsa eri käsikirjoitusversioiden pohjalta vuonna 1989.

Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan)

Luin Ulla-Liisa Heinon suomennoksen vuodelta 1969. Saatana saapuu Moskovaan on yhteiskuntakriittinen satiiri, joka pilkkaa myös yksilön ahneutta, moraalia ja hyväuskoisuutta. Lisäksi romaani kuljettaa rakkaustarinaa ja kirjalliset näyttämöt vuorottelevat 1930-luvun Moskovasta muinaiseen Jerusalemiin, jossa muuan Pontius Pilatus tekee kipeän päätöksen filosofi Jesua Ha-Nostrin ristiinnaulitsemisesta.

Tämä juttu ei arvota lukukokemustani millään lailla. Se vetää vain yhden johtopäätöksen. Ruodimme Bulkakovin romaania työhuonenaapurini, taiteilija Sauli Iso-Lähteenmäen kanssa. Päädyimme siihen, että tietyt kirjat olisi parasta lukea mahdollismman aikaisin, heti kärkeen ja ”alta pois”.

Valinnat kirppikseltä 26.6.2013

Päätin ottaa lukulistalle uudempaa, vaan kuinkas sitten kävikään. Pyöräilin töihin kirppiksen kautta. Tulos näkyy kuvasta. Saattaa olla hyväkin juttu, sattaa olla että kirjat lähtevät kiertoon samantien.

Jotkut viljelevät blogeissaan ruokaohjeita. Ehkä olisi hauskaa alkaa poimia niitä kirjallisuudesta. Tässä yksi Bulgakovin romaanista. Tällaista syötävää saatanan seurue tarjoaa arvossa pitämälleen naiselle. Jos yritätte tätä kotona, juoman hankkimisessa saattaa tulla vaikeuksia.

”Ja muistaessaan, ettei ollut syönyt mitään sitten eilisaamun, hän tunsi vain nälän voimistuvan. Hän alkoi ahmia kaviaaria. Begemot leikkasi palasen ananasta, suolasi ja pippuroi sen. /…/ Purren valkoisin hampain lihaa Margarita nautti siitä pursuavasta mehusta ja katseli samalla, miten Begemot mausti osteria sinapilla. – Panisit vielä viinirypäleitä päälle, Hella sanoi hiljaa ja tönäisi kissaa kylkeen.

– No, olette varmaan näännyksissä? Woland tiedusteli.

– Oi, en lainkaan, messire, Margarita vastasi tuskin kuuluvasti.

– Noblesse oblige, kissa huomautti ja kaatoi Margaritalle laffitte-lasiin jotakin läpikuultavaa nestettä. – Onko se votkaa? Margarita kysyi heikosti. Kissa hypähti tuolilta loukkaantuneena.

– Varjelkoon, kuningatar, se naukaisi käheästi. Voisinko minä kaataa naiselle votkaa? Tämä on puhdasta spriitä!”

……………………………………………….

Bulgakovin romaanilla on mieleenjäävä nimi. Taannoinen juttuni maailman parhaasta romaanin nimestä löytyy tästä linkistä.

Noblesse oblige = aateluus velvoittaa.

Jutun ylempi kuva haettu sivuilta: www.cozy-corner.com

Unohda leipä, laukku ja rahat!

Matkajärjestelyistä johtuen Perjantairuno ilmestyy etuajassa. Sade ja myrsky pimentävät Ateenan torstai-illan. Siksi valitsen matka-albumista kuviksi ylevän kliseiset aiheet. Niissä on ripaus patetiaa, aivan kuten runossakin.

Ateena, Lycabettus 8.11.2012

Ensimmäisessä, erityisessä suhteellisuusteoriassaan Einstein hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon, teoriassa mennyt ja tuleva on koko ajan läsnä. Ajan määre voidaan hahmottaa paremmin paikasta johtuvaksi. Ja jos en teoriaa aivan ymmärrä, mielikuvitus hoitaa homman.

Ateena, Syntagma 11.11.2012

Runo löytyy myös alkuvuodesta ilmestyvästä kokoelmastani. 365 runon rihmasto päivittää maailman tilanteen sitten Babelin aikojen. Ehkä on niin, että viimeisen rivin kahdeksansadan vuoden takainen kehotus olisi avain tämän päivän väkivaltaisiin kriiseihin. Mutta kukas köyhää kilvoittelijaa kuuntelisi…

…………………………………………………………………………………

”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

seuraamaan vahdinvaihtoa parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

…………………………………………………………………………………………

Perjantairunossa susiturkki ja alaston nainen

Astumme pihalle Pireuksen metroasemalta. Taivas uhkaa heittää vettä, mutta pidättelee koko päivän. Kävelemme kolme kilometriä kortteleiden halki Pasalimania kiertävälle satamakadulle.

Pireus, metroasema 18.11.2012

Tuttuja maisemia. Harmaata. Jos Perjantairuno lähtee lentoon täältä, mielikuvituksen pitää yhdistää kaikki ennen koettu. Ja heittää peliin rutkasti lisää. Niin se tekee.

Pireus 18.11.2012

Ravintolakadun varrella moni yrittäjä on heittänyt sikseen, tyhjentyneitä tiloja on runsaasti. Vain yhteen oveen maalataan uutta nimeä. Lopulta Captain Johnin sisäänheittäjä onnistuu ja istumme pöytään. Ikkunan takana, käden ulottuvilla kelluvat sataman pienimmät paatit toisiinsa nojaten.

Pireus, Captain John 18.11.2012

Captain John, Pireus 18.11.2012

Niukat, mutta hyvät ruoat ja puolikas valkkaria kustantavat 44 eur. Olkoon ja menköön… Perjantairuno hakee mielikuvituksen eväitä ja skarppaan rivejä Moleskinen muistikirjaan. Sieltä sanat siirtyvät kannettavalle, jolla ne mankeloidaan tuhanteen kertaan.

Pireus 18.11.2012

Kello 00.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

Kakkaa ja kakkuja

Joidenkin mielestä matkalle riittää passi ja hammasharja. Se on silkkaa liioittelua, hammasharjan voi ostaa periltä. Ateenassa on tähdellisimmät ostokset tehty, on aika istahtaa parvekkeelle.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Perille on päästy huolimatta siitä, että kaupungin julkinen liikenne takseja myöten on lakossa. Suomen Ateenan Instituutin asuntolan kiinteistönhoitaja/luottomies Joakim kävi meidät ystävällisesti kentältä noutamassa. Lakon päättymispäivää voi vain arvailla.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Soutsoun kulmilla tilanne on tuttu, sivukatujen idylliin kertyy roskakuskeille duunia. Miljoonakaupungin kodeissa vessapapereita ei huuhdella viemäriin, vaan sitaistaan muovipussiin ja viskataan kadun pönttöön. Joka ei tätä usko, voi varautua putkimiehen laskuihin.

Soutsou-katu, Suomen Ateenan Instituutti.

Parvekkeemme näkyy kuvan keskellä. Aleksandrasin valtaväylä kohisee parin korttelin päässä. Lippu Lucabettuksen kukkulalla näkyy liehuvan. Kaupungin sydämeen Syntagmalle ja Plakaan kävelee tunnissa. Niin on syytä tehdä, koska sitä vaatii kunto ja keli. Lämpöä tänään parikymmentä astetta.

Ateena 7.11.2012

Leipäkauppaan kertyy matkaa kolmekymmentä metriä. En ole leivonnaisten tai kakkujen kaveri, mutta jokin siellä sykähdyttää. Ehkä se on tuoksu. Ehkä on tunnustettava, että filotaikinapuikulan sisään leivottu hunajainen vaniljakreemi oli aamukahvin päätteeksi aivan ok.

Ateena, Soutsou-katu 7.11.2012

Vuoden eka postaus Ateenasta vaatii arjen vastapainoksi jotain ikuista. Säkeet tulevat Konstantinos Kavafisilta (1863 – 1933). Väittäisin, että väläys parintuhannen vuoden takaa on tuoretta tavaraa.

ALEKSANDRIASSA 31 EKR.

Kulkukauppias tulee piskuisesta kotikylästään

kaupungin ulkolaidoilta, yltä päältä pölyssä

matkanteosta. Ja alkaa huudella ”Suitsuketta!”

”Kumia!”, ”Parasta oliiviöljyä!”, ”Hiusvettä!”

pitkin katuja. Mutta kuka häntä kuulisi tässä

ihmisjoukon, musiikin ja paraatien metelissä?

Väentungos työntää, vetää, tuuppii. Ja kun hän

pyörällä päästään kysyy ”Mitä hullua tämä on?”

joku viskaa hänellekin emävalheen jota palatsi

levittää: että Antonius on voittanut Kreikassa.

……………………………………………………………………….

Runon suomennos Tuomas Anhava.

Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

Edellisessä jutussa on näkymä Tampereelta 76 vuotta sitten. Arvelen, että ollaan Hämeenkadun yläpäässä, lähellä Tuulensuuta. Mustavalkoisessa kuvassa oli heti jotain minuun vetoavaa, eikä se johtunut vain kotikaupungin kadusta.

Sitten muistin Gustave Caillebotten (1848 – 1894) maalauksen Paris Street, Rainy Day. Taiteilija luetaan impressionisteihin, vaikka suuri osa hänen töistään voisi olla fotorealismin airuita. Impressionismin pointti ei ole vain tunnetilan hakemisessa, vaan valossa. Caillebotte harrasti myös varhaisia valokuvakokeiluja.

Gustave Caillebotte: Paris Street, Rainy Day, 1887.

Gaillebotte maalasi Pariisin katunäkymänsä 1877. Päivänvarjoja oli käytetty maailman sivu, mutta englantilainen Samuel Fox kehitti kokoontaittuvan teräskehikon vuonna 1852 ja sateensuojasta tuli arkinen käyttöesine.

Ranskalainen maalari ja tamperelainen valokuvaaja ovat tavoittaneet kuvaansa saman tunnelman. Ilman ja valon voi aistia. Keveän tihkun tai raskaampien pisaroiden täyttämää ilmaa voi kuvitella hengittävänsä.

Nyt, kun katson kahta kuvaa rinnan, huomaan hauskan yksityiskohdan. Kummastakin löytyy kärrynpyörä. Pariisissa se näyttää olevan hieman hienostuneemmassa ajopelissä. Kirjoitin Caillebotten taulusta aikanaan muutaman rivin romaaniini Saat toivoa kolmesti. (Like 2007) Lainaan kappaleet tähän:

”Tsehovista hän kuitenkin muistaa, että Lontoossa on maailman suurin kirjakauppa, Foyles. Siitä ei synny suunnitelmaa, se on vain ajatuksen kappale, joka ajelehtii irrallaan, ja hän tarttuu siihen, että jotain olisi, että liike jatkuisi. Hän ajaa metrolla Harrodsin tavaratalon kulmalle, juo vastapäisessä kahvilassa oluen, kysyy taksikuskilta tietä Foylesille ja unohtuu lopulta kiertelemään kerrosten ja loputtomien hyllyrivien väliin.

Hän katselee kiiltävälle paperille painettujen taidekirjojen kuvia ja lukee vain kuvatekstit maalausten vierestä. Hän tuijottaa pitkään Gustave Caillebotten maalausta Paris Street, Rainy Day, 1877. Taiteilija on ikuistanut harmaaseen katunäkymään uuden keksinnön, sateenvarjon, jonka suojassa ihmiset kulkevat yksin – tai kaksin, mutta siitä huolimatta erillisyyttä ja yksinäisyyttä tuntien. Maalauksen ihmiset ovat määrätietoisessa liikkeessä, joka kuljettaa kaikkia erilleen toisistaan. Saman sateenvarjon alla kulkevat mies ja nainen ovat yhdessä ja yksin. Kummankin huomio on kiinnittynyt johonkin ulkopuoliseen, jonka taiteilija on halunnut rajata taulusta pois.”