Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Huumoria hirsipuun varjosta

Mitä arjen ominaisuutta ihmiset läheiseltään eniten kaipaavat? Älykkyyttä, yhteisiä harrastuksia, samaa maailmankatsomusta? Jos nettipalstoihin tai kirjeenvaihtoilmoituksiin voi luottaa, huumorintaju on ominaisuus yli muiden. Lisämääreistä riippumatta sitä kaivataan jokaisessa viestissä. En ole vielä kuullut kenenkään sanovan: viihdymme hyvin yhdessä, koska olemme molemmat viestintäkonsultteja. Ihmistä, jolla ei ole lainkaan huumorintajua ei kukaan halua kaverikseen.

Kuvamanipulaatio, puupiirros keskiajalta.

Entä huumori maailmankirjallisuudessa? Raikuvaa naurua tai hiljaista hyrinää. Proosasta voisi valita jokaista lajia mielin määrin. Lyriikan kohdalla täytyy jo raapaista korvallista. Lapsille suunnatuista säkeistä löytyy iloa, mutta pääasiassa runoilijat ovat ammentaneet kyynelten kaivosta. Ehkä koskettava humoristi voi tulla vain ihmisestä, joka on kokenut myös ilon kääntöpuolen.

François Villon oli yksi kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Hän syntyi Pariisissa 1432. Mies oli varas, juoppo ja irtolainen. Kahdesti hänet tuomittiin rikoksistaan hirteen, mutta kuninkaan armosta hän pelastui kummallakin kerralla.  Hän oli harvinaisen lukenut mies, maisteri, joka tunsi aikansa opit ja antiikin sivistyksen: ”Vuonna neljätoista viiskytkuus / minä François Villon, oppinut, / terveruumiinen ja -sieluinen, / päätin tahtoa ja uskoa, / ett´ on syytä työnsä punnita, / kuten Vergilius arvelee, viisas roomalainen. Muuten vois / pahoin harhaan mennä ihminen.”

Villonin julkaistujen balladien lista on pitkä. Pieni testamentti julkaistiin vuonna 1456, ja pääteos Suuri testamentti. 1461. Niiden runoissa varaton Villon jättää ystävilleen ja eritoten vihamiehilleen kaiken mahdollisen ja mahdottoman: hengen ja materian, todellisen ja kuvitellun, onnen eväät… ja onnettomuudet. Hattunsa hikinauhan, kitkerään viiniin keitetyt sudenpäät, rähjäiset kapakat, ikuisen elämän taivaspaikat ja tautien vitsaukset.: ”Vielä muistan Perrenettia, / sitä Bastard de la Barrea, / koska on niin mallikaveri. / Vaakunansa mustain palkkien / sijaan annan kolme noppaani. / Niissä sivupaino. / Kortit myös. / Mitä muuta? Jos hän pieraisee, / tulirokko häneen tarttukoon.”

Villonin huumorintaju on arjen vastoinkäymisiä suurempi. Hän on vastarannan kiiski, sivistynyt hylkiö, jonka petipaikka on bordellin nurkassa. Kurjalle ja kärsivälle lähimmäiselle hän antaa lohtua. Vihamiehet hän kiroaa niin, että katkeruus sulaa nauruun. Itselleen hän ei halua mitään, vaan pyytää lopulta armoa niiltäkin, jotka ovat häntä eniten loukanneet. Osattomuus ja onneton rakkaus oli Villoninkin luomisvoiman takana, sama pettymys, joka on kautta aikojen synnyttänyt maailmantaiteen mestariteoksia: ”Hänen sulonsa mut  ansaan vei, ja hän oli julma hellurei. /…/ Mua viritteli aikansa. / Kerroin kaiken, salat sydämen, / hän vain teki pilaa minusta.”

Villonia lukiessa katoavaisuuden kliseet saavat uusia näkökulmia. Ilmaisu on tarkkaa ja monivivahteista, tekstistä voi nauttia myös historiallisena ajankuvana. Taitoni eivät riitä alkuperäisen tekstin vertaamiseen, mutta korvani sanoo, että Veijo Meri on tehnyt ainutlaatuisen upean suomennoksen. Jos ei laillani halua uppoutua runomittateorioihin, mutta oppia jotain kielen rytmistä, Villonia ei parane ohittaa. Otava julkaisi Testamentin käännöksen ensi kertaa 1974. Vain tosi humoristi voi testamentata omat tekstinsä tähän tyyliin:

Saakoon lättänenä Seneschal,

kerran velasta mut pelasti,

ylennyksen kyläsepäksi,

ankat, hanhet kyllä kengittää.

Saa myös nämä runot pilanpäin

keventääkseen elon ikävää.

Hän voi sytykkeinä polttaa ne,

ikäviä parhaat laulut on.


Kommentit

2 kommenttia artikkeliin “Huumoria hirsipuun varjosta”

  1. sivustoaseuraaja sanoo:

    Juha, prkl!

    Ei noin saa ihmiselle tehdä: koukkua koukun perään. Mä oon ihan pulassa jo muutenkin kirjaston lainapinon kanssa. Velkavankeus uhkaa kun ei muista olla koko ajan uusimassa; hyvä kun en sentään vielä oo lusimassa.

    Ei silti: tämä on ihanaa, tämän sinun sivustosi seuraaminen! Ja ihan jo Marilynin hiuspinnin peruina haluan kiittää sinua johdatuksesta Kari E. Turusen huikean Ikävaiheiden kriisit –teoksen pariin. Osui ja upposi.

    Tämä hirsipuuhuumori sitten. Pitänee roikkua lainaustiskin kulmilla jo ihan tuota pikaa. Tuntuu hyvinkin kokeilemisen arvoiselta jutulta.

    Voi kun minä voisin joskus lahjoittaa sinulle jotain vastapalvelukseksi näistä herkullisista lukutuokioista, joista on seurannut jo monta unetonta yötä assosiaatioiden vyöryessä niiden yli kuin mörssärisaattue Birnamin metsässä – vai oliko se sittenkin Sherwoodin…

    Tai kun edes tuntisin jonkun taiteilijan, joka osaisi manipuloida kuvia laillasi, saisi ne soittamaan hilpeitä kuolinkelloja. Voisin lahjoittaa sinulle kauniin kuvan, jonka taustamusiikkina voisi pyöriä vaikka Working Class Hero. Siinä kun näyttää minusta olevan jotenkin tuota samaa henkeä, kas vaikka näin:

    “There’s room at the top they are telling you still

    But first you must learn how to smile as you kill

    If you want to be like the folks on the hill.”

    Green Dayn cover rocks vaikka alkuperäistä on kyllä vaikea ylittää.

  2. Juha sanoo:

    Hello! Ja kiitos lämmittävästä kommentista! Oikein mukava jos täältä lyötyy jokin näkokulma… johonkin. Blogin päivitys on sikäli ”vaikeeta”, että pitäisi pysyä valitsemallaan linjalla. Ajattelin etten ala kovin mesomaan päivänkohtaisilla asioilla, niitä kun tulee muutenkin joka tuutista. Sitten tavallaan ”harmittaa”, kun tekisi mieli kirjoittaa päivälehtikritiikin tilasta tai Saska Snelmannin tämänpäiväisestä Hesarin kolumnista, mutta… ehkä aikanaan, kun niihinkin kypsyy mulle jokin ”ikuisuusnäkökulma”.

    No, tämmöisillä jatketaan, vaikka yli viisisataa vuotta vanhan kirjoittajan vastapainoksi voisi seuraavassa jutussa ottaa vähän tuoreempaa. Ja viel tuosta kirjojen lainaamisesta, koetan olla divareissa tarkkana, yksi Villonkin löytyi taannoin ja nappasin kiertoon, joskus tekee oikein edullisia löytöjä.

    Working Class Hero tuli kuunneltua juutuubista useampanakin versiona. Ja tänään aurinko piristää mieltä kummasti.

Kirjoita kommentti

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!

Copyright © 2017 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi