Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.
Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:
Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)
Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:
John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.
Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:
Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.
Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:
Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.
Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:
Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.
Onpa kiinnostava lista, paljon mielenkiintoisia kirjoja, joista monia olen miettinyt lukevani joskus! Pidän kronologian ajatuksesta, siitä miten tällaisen listan laatimalla voi hieman taustoittaa itselleen omaa kirjallista makuaan ja nähdä mahdollisen muutoksen. Jos listasi olisi päättynyt Torgny Lindgrenin kirjaan, olisi 100 kirjaan tullut jännä ja looginen kaari. Näistä olen ehkä lukenut 23, jokunen muu on jäänyt kesken. Pertsoja ja Kiluja olen tainnut lukea, mutta en varmaan juuri tuota.
Hyvä lista! Minun listassani olisivat suunnilleen samat kirjailijat, mutta ehkä eri teokset. Esimerkiksi Italo Calvinon pääteos on kyllä Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Mutta se ei ehkä ole fiktiota? Calvino on siitä merkillinen kirjailija että hänellä kyllä rajat häilyvät ja sekoavat. Ja ei, Vuokaaviota, saati Ashberyä en ole lukenut, mutta sinä oletkin kirjoittanut runoja.
Omaani en tiedä rupeanko väsäämään. Ehkä. Ongelma on siinä, että minulla ei ole enää käytössä vanhempieni kirjastoa, jonka merkitys oli suuri. Käytössäni ei ole edes isovanhempieni kirjastoja. Minut on ohitettu perinnönjaossa.
Tarkennusta vielä vähän,
mukana on monta kirjaa, joiden tekijältä olen lukenut ”paremman” teoksen. Tuohon listaan on mulla kuitenkin emotionaalinen side.
Pari esimerkkiä: Myös Tomi Kontion kirja oli mulla jälleen yhden sairaalakeikan lukemisina. Esikoisteokseen jäi vahva side, vaikka Tomi on aloituksensa jälkeen tehnyt ”hienompiakin” kokoelmia. Ja Ollin Jakutian aurinko oli mukana junassa matkalla Venäjälle. Ja vaikka ei olisi ollutkaan… patetia on lajeista vaikein, tekstin rima on kannattimillaan hiuksenhienosti ja putoaa väärin valitusta henkäyksestä.
Entäs McEwan, väärä valinta : ) Mutta teemasta löytyi puhutteleva juttu mulle, enkä voi ohittaa romaania listallani. Carpelanin Urvindin heittäisin nyt kesken. Carverin novellit on kirjallisesti runoja parempia, mutta saadessani kokoelman käsiini luin sen samalta istumalta kahteen kertaan. En käsitä, onko joku voinut kuvata kahden ihmisen elämänmittaisen yhteiselon hienommin kuin runossa Tukanleikkuu. Yksi runo vastaa tuhatta sivua proosaa. Ei sen psykologia aukea kaikille. Miksi pitäisikään?
Aronpuron Peltiset enkelit on vallankumouksellinen. Jos sitä peilaa ilmestymisajankohtaansa, vastaavaa suoritusta ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Jollain mulla mittarilla listalta pitäisi löytyä jokin toinen Karin kokoelma.
Goetzee oli myös vaikeimpia valintoja, ehkä paikalla olisi pitänyt olla Michael K:n elämä. Cees Nooteboomia lukiessani en tiennyt miehestä mitään. Nyt tiedän, että herra on Euroopan palkituimpia kirjailijoita ja lisää pitää lukea. Olkoonkin, että tunnustuksien korrelointi laatuun on prosentuaalisesti liki olematonta.
Vielä esimerkki kansitekstien houkutuksista, jotka harvoin lunastavat lupauksensa. Le Monden kriitikko kirjoitti Tulitikkutytöstä näin: ”Gaétan Soucy asettuu romaanillaan modernin ranskankielisen kirjallisuuden eturiviin. Hän on vastaansanomattomasti viime vuosien merkittävin löytö.” Magazine Littéraire ei tyydy tähän, vaan nimittää kirjaa ”Viimeisen kahdenkymmennen vuoden valovoimaisimmaksi romaaniksi.”
Entä oma mielipiteeni?
Rankan aiheensa käsittelyssä Soucy tekee niin vaikuttavan suorituksen, että muille jää tuskin sanan sijaa. Ne, joille romaani on enemmän älyllinen ja kantaaottava haaste, kuin psykologisia käyttäytymisprosesseja kuvaava kysymyksenasettelu, ovat taatusti eri mieltä.
Vilkaisehan 🙂
Kiitos ja kumarrus. Blogini on listattu hyvään seuraan.
Johannan ja Marjon Hulkko&Heiskanen blogia kannattaa muidenkin vilkaista : )