Piti kirjoittamani tänne vielä Alastalon salin, Volter Kilven romaanin suuresta kaaresta. Yhteiskunnan ja yksilöiden kuvauksesta, joka jakaa koko kansan kehitystä. Mutta vielä ennen sitä pitää ottaa lyhyesti fokukseen yhden elämän tarina.
Mainitsin jo aiemmin, miten romaanin henkilöistä yksi nousee muita tärkeämmäksi kertomuksen kannalta. Vastarannan kiiski Pukkila on mukana koko kerronnan mitalta ja asettuu vastapariksi kaikkien muiden avainhenkilöiden kanssa. Monesti mainitaan hänen vikkelä järjenjuoksunsa, mutta sosiaalisten taitojen ärhäkkyys.
Minulla on tapana käännellä koirankorvia kirjan sivuille ja viistää peukalon kynnellä merkkejä mariginaaliin. Alastaloa lukiessa tein merkintöjä myös muistikirjaan. Kaikesta huolimatta yksi tärkeimmistä asioista oli mennä sivu silmien. No, sellainenkin muisti minulla on, että tarina hahmottuu kuvina ja tiedän mistä hakea kyseistä kohtaa, jopa niin, että onko teksti ollut oikealla vai vasemmalla sivulla, ylä- vai alaosassa.
Löysin siis melko nopsaan mieltäni kaivertaneen kohdan. Kaikki suuret stoorit antiikin tragedioista lähtien tarvitsevat vastavoiman ja kertomuksen kiteytyksen. Simppeli ja kliseinen kärjistykseni on pyhimykset ja paholaiset. Volter Kilven romaanissa järkähtämättömien ihmissuhteiden määritelmä alkaa näin:
”Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, ei hemmetissä, omasta mielestäänkään hänen rinnallaan miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano: jos on isoisä ollut renki, niin kuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären, saakeli ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä!”
Ja jos nyt tähän syvintä särmää hakisi, romaanin lopussa nousee pintaan Pukkilan pohdinta omista pojistaan: Janne on Jata-Fiina -piian kanssa tehty erehdys, mutta harmillisen pätevä ja komea nuorimies, jota Alastalon Siviä katsoo avioehdokkaana. Virallinen poika ”meidän Evald” on saamaton lapanen, jota isä yrittää koota miehen mittoihin.
Jos romaanin lukuvauhti on kiihtynyt, viimeisillä sadalla sivulla kannattaa hidastaa. Raha ja valta syvenevät tarinassa, samoin päähenkilön persoona ja käytöksen syyt. Kuten jo sanoin, Petter Filemon Pihlman Pukkilan persoona kannattelee tarinaa loppuun saakka.
……………………………
Blogin ekstralinkit:
- SOS-mediassa joku kuvitteli satojen vuosien lävitse kulkemisesta ihan muuta. Mutta matkaa ei tehdä kävelemällä, vaan ajattelemalla!
- Oletko jo tämän lukenut: Aivan ylittämätön kirja aloitus.
……………………………