Kun räjähtää suojaudumme kioskin kulmaan

Keskiviikkona 17.11. Ateenan keskustaan on komennettu 7000 poliisia. Mellakoissa menehtyneiden vuosipäivälle otetaan jatkoa. Näin typerän yksinkertaisesti ilmaistuna. Kello 18.20 kuljemme “kotikatua” Aleksandrasille. Se on suljettu liikenteeltä, mutta ihmisten virta valuu vastaan.

Ateena 17.11.2010

Poliisien iskujoukko on ryhmittynyt leipäkaupan kulmaan. Jatkamme ylöspäin ja näemme kohti keskustaa marssivia mielenosoittajia. Arvaamatta joukosta erkanee huppupäinen mies ja syöksyy kohti koppalakkisia poliiseja pesäpallomailaa pidempi parru kädessään.

Ateena, Aleksandras 17.11.2010

Poliisit pakenevat juosten. Heidän tilalleen ilmestyy kaasunaamarein ja rynnäkkökilvin varustautunut joukko. Vieressä jysähtää. Suojadumme kioskin kulmaan. Seuraksemme pakenee vapiseva nainen ja kioskin pitäjä ryntää kiskaisemaan luukut alas.

Ateeena 17.11.2010

Mielenosoittajat jatkavat eteenpäin ja tilanne alkaa rauhoittua. Kun nappaan takaisin kulkiessa kuvan kadun sulkeneista liikennepoliiseista, he loikkivat kysymään miksi kuvaan. Anna totuudenmukaisen selityksen ja kerron olevani hölmö turisti Suomesta. Se hämmentää herrat.

Ateenan poliisit 17.11.2010

Kulman tavernassa seurataan jo jalkapalloa. Nyt kirjoitan juttua ja kaadan reilun lasillisen Ouzoa. Merkki on Daily. Vastaava kuin meidän Pirkka. Parvekkeen ovi on auki, jossain ulvoo sireeni ja helikopterit pörräävät Ateenan yllä.

PS. kirjoitin jutun jo eilen, mutta kone tekee tilttejä jatkuvasti. Toivon, että tällä saa vielä kuulumisia blogiin. Kotimaassa pitää heittää hyvästit vanhalle kunnon iBookille, joka on palvellut kohta kymmenen vuotta : )

Pecoss Bill ja Parthenon

Akropoliin Agoralla ei muutamaan vuoteen ole saanut vaellella aivan vapaasti. Reitit kulkevat aidattuja polkuja pitkin. Itse Parthenonin temppelin restaurointi etenee ehkä hieman nopeammin kuin happosateiden pakokaasucocktail syö tulosta. Aikoinaan tehdyt virheelliset restauroinnit on kuitenkin purettu ja EU:n avustama jälleenrakennus etenee suunnitelmallisesti.

Akropolis 10.11.10

Akropoliin etelärinteeseen avattiin toissakesänä sveitsiläisen arkkitehdin Bernard Tschumin suunnittelema museorakennus, johon vanhan museon aarteet siirrettiin. Vierastin aluksi Tschumin mahtipontisen raskasta näkemystä, joka tuntui syövän itse esineistöä, mutta yön yli nukuttuani olen tullut toisiin aatoksiin. (Lopulta en ymmärtänyt vain sitä, että museossa kaikki kuvaaminen kiellettiin.)

Akropoliin uusi arkeologinen museo, avattu 20.6.2009

Maisemallinen yhteys toimii hienosti, etenkin museosta Akropoliille tähyttäessä. Rakennuksen kerroksia lävistävät lasilattiat, joista näkyvät arkeologiset kaivaukset antavat kokonaisuudelle aivan uuden ulottuvuuden. Salit on suunniteltu myös sitä silmälläpitäen, että lordi Elginin aikanaan ryöväämät ja British Museumille kauppaamat marmorit saataisiin vielä joskus takaisin.

Parthenon ja Pecoss Bill 10.11.10

Itse Akropoliilla on entistä tiukempi kuri. Jos nuoret riehaantuvat koppaamaan toisensa reppuselkään ja kuvaan temppelin edessä, se kiirehditään kieltämään. Omassa repussani oli Pecoss Bill –sarjakuvalehden numero vuodelta 1953. Kohotin sen kohti Parthenonia ja nappasin kuvan. Se havaittiin ja vaadittiin välittömästi poistamaan epäkunnioittavuuteen vedoten. Kuvat kamerasta käytiin läpi, mutta onnistuin huijaamaan yhden otoksen.

Lopulta jää ihmetys hölmöstä, joka haahuilee antiikin raunioilla sarjakuvalehti repussaan. Sattuneesta syystä halusin mainitun kuvan. Lehti edustaa uuden käsikseni keskeistä lähdeaineistoa. Ja on täällä muutakin tähdellistä mukana: vaikkapa laajahko aineisto Viestintätutkimuksen nykytilasta Japanissa, artikkeleita tekoälystä ja nettiverkkojen käännöskoneista sekä Tallinnan kartta… Muistatte varmaan Matti Pulkkisen jo kliseiseksi kiteytyneen määritelmän: ”Romaani on sika, joka syö kaiken.”

Jumalten puuhat ja pahvilaatikot

Muinoin Akropoliille alettiin rakentaa linnoitusta ja Athene-jumalatar halusi auttaa urakassa. Niinpä hän alkoi henkilökohtaisesti järjestellä kivien kuljetusta Pentelikon-vuorelta. Kesken kaiken hän sai kuulla miten kaksi Ateenan kuninkaan tyttäristä oli menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Järkyttyneenä jumalatar pudotti kiven, jota oli kantamassa. Niin syntyi Lykabettos-vuori keskelle Ateenaa.

Akropolis 6.11.2010

Puhemies Mao sanoi, ettei ihminen ole ihminen, ennen kuin on kiivennyt Kiinan muurille. Ateenassa otetaan astetta rennommin ja sanotaan, ettei kaupungissa kannata käydä, ellei kiipeä Lycabettokselle. Niin piti tehdä tälläkin kertaa. Ja totta on, että kaupunki avatuu komeammin tuskin mistään.

Agios Giorgioksen kappeli, Ateena, Lycabettos.

Huippua kaunistaa Agios Georgioksen kappeli ja pieni patio sen edessä, kaikki  valkoista marmoria. Lycabettos ei ole järin korkea, mutta 227-metrisen vuoren huipulla tunnelma on yhtä aikaa tiheä ja avara: kaiken keskellä ja kaikesta poissa. Kappeli nielaisee hämäräänsä, ulos astuessa auringon hehku sokaisee.

Lycabettos, Ateena 6.11.2010

Päivä käynnistyi seitsemältä, aluksi kolmen tunnin siivu käsikirjoitusta, jatkoksi lenkki Lycabettokselle. Ja koska tämä ei ole silkka matkailublogi, etsin kirjahyllystä vielä muutaman säkeen. Aivan itsekseen käteeni osuu Leena Rantasen kokoelma Vastaantulijoita (Like 2006). Proosarunosta Pahvilaatikko löytyy ajankohtaista vastapainoa jumalten puuhille.

”Minua kiukuttaa, miksi jalkakaytäville jätetään valtavia pahveja! Tuskin mahtuu ohitse kulkemaan! Siinä on joku pöyhkeä ostanut jääkaappipakastimen ja kantanut kääreet kadulle toisten riesaksi. Tuohan on kuin yksiö, sanoo edelläni kulkeva nuori mies toverilleen. Kun tulen pahvien kohdalle, ne liikahtavat, sieltä yrittää nousta uninen mies jolla on likainen parransänki.”

Pommit ja porkkanat – kauhu ja onni

Eilisen illan tv-lähetys näytti kuvia Ateenan poliiseista ja pomminpurkajista. Aamu Soutsou-kadulla alkaa viereisen korttelin torilta. Pommit tuntuvat epätodelliselta, perunat, palkopavut, porkkanat ja kalat konkreettiselta. Myyjä viiltää vatsan auki ja silpaisee tottuneesti tonnikalalta sisälmykset.

Kavlou-katu, Ateena 3.11.10

Aloitin uuden romaanikäsiksen täällä tasan vuosi sitten. Tuntuu hyvältä tulla saattamaan työtä loppuun. Aurinko paistaa pilvien lomasta, t-paidalla tarkenee. Litra viiniä maksaa pari euroa, kuvan ostokset aamun torilta parikymmentä. Illan menu: limessä marinoidut, paistetut kalafileet ja yrttimaustetut uunivihannekset.

Soutsou-katu, Ateena 3.11.10

Kirjailijaliiton kämpässä on toki kirjahylly, jonka valikoimaan pitää palata tulevina päivinä tarkemmin. Näin aluksi nappasin sieltä Ilpo Tiihosen Valitut runot Lyhyt oodi kaikelle. Avasin sivut sokkona ja tarjoan lukijoille  runon Kauhu ja onni. Upea teksti, joka suhteutaa universumin ja ihmisen mielikuvat sellaisella huumorilla, jonka vain Tiihonen osaa.

”Illalla, kun kaikki / Suomen viisisataatuhatta nallea / on peitelty, / ja puolimiljoonaa punahilkkaa / puristettu kuiviin / viimeiseen / suden/ veren / pisaraan / asettuu punainen kieli / levolle / neljän miljoonan valkoisen maitohampaan / väliin / Näemme meteoriittien myöhäisriitit, / suhahdukset / sängynpinnojen väleistä, / ja viimeinen sirkkelinterä / iskeytyy / vuoteen vaneriseen päätyyn / On talvinen pakkasyö, samettia, kitiiniä, / lepää tummaselkäinen miljardipistepirkko / ja ihmisen pienessä päässä / möökö jo pökköllään.”

…………………………………………..

Ps. kaikille niille, jotka ovat Kreikan taloustilanteesta huolissaan. Valoa kohti kuljetaan. Joka ainoa torikauppias tulostaa ostoksesta kuitin!

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”

Syntejä, sovituksia ja suosituksia

Vieraalla maalla on hyvä käydä kahdessa paikassa. Hautausmaalla, koska lopulta sinne tulee väistämätöntä asiaa – tulevia tuttuja on hyvä tunnustella etukäteen. Ja kirkossa pitää käydä, uskosta tai uskottomuudesta huolimatta. Täällä Ateenassa lauletut ”Kyrie eleisonit” nostavat mielestä jotain sellaista, jota ei tiennyt sieltä löytyvän. Ei sillä ole väliä, että idän ja lännen katoliset kirkot kirosivat toisensa liki tuhanneksi vuodeksi. Luterilaiset eivät tajua pyhäinjäännösten ja reliikkilippaiden voimaa, eivätkä ortodoksit pyhää kolminaisuutta. Niistä viis!

Rippi ja Pyhä Isä, Ateena 9.12.09

Rippi ja synninpäästö on niin yksityinen tapahtuma, ettei sitä saisi kuvata. Ehkä pahaa tekoani keventää, että henkilöt jäävät tunnistamattomiksi. Venäjän kirkoissa Pyhä Isä saattaa nostaa kirjaillun huivin kummankin pään ylitse ja kuunnella synnintunnustuksen, täällä Isä nostaa kaavun päällä olevan liinansa ripittäytyjän pään ylitse ja antaa siunauksen. Sellaistakin tapaa olen seurannut, jossa arkkimandriitta ottaa siunausta haluavat vastaan jonossa ja piirtää heidän otsaansa ristin vihkiveteen kastetulla siveltimellä.

Kirkoista löytyy aina jotain olennaista. Pyhimysten kuvat, tunnelma ja toiveiden myötä palavat tuohukset. Eikä pidä unohtaa miten nämä suljetut yhteisöt olivat kuin laivoja, ”Nooan arkkeja”, jotka osaltaan kantoivat antiikin perintöä läpi keskiajan.

Olen aiemmassa postauksessani suositellut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä – nimestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Luin täällä Gösta Ågrenin esseitä ja muistiinmerkintöjä sisältävän teoksen Tämä elämä. Suosittelen yhtä lämpimästi. Nylén on totisena ajassa kiinni, Ågren liikkuu tuhansien vuosien akselilla. Alati vaihtuva näkökulma tekee hyvää. Joku väittää lanttia pöydällä pyöreäksi, sivusta katsottuna se on soikea.

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”

Vanhus ja tori

Keskiviikkoisin Paparigopoulou -katu muuttuu toriksi parin korttelin mitalta. Paikalliset saapuvat vihanneskärryineen ja hankkivat koko viikon hedelmät, tomaatit, salaatit, sipulit, kaalit ja kastanjat… Tunnen kalapöydältä pari lajia, viisikymmentä muuta jäävät tunnistamatta.

Paparigopoulous -katu, Ateena 2.12.09Vanhus ja tori, Ateena 2.12.09

Muovikassillinen klementiinejä tai appelsiineja kustantaa alle kaksi euroa, granaattiomenoita saa samalla hinnalla kilon. Tuore makrilli vitosella. Itse jätän peratessa kalaan aina pään, mutta torikauppiaan tyyli on täällä toinen. Fileet päätyivät uunipellille sitruunan, tomaattimurskan, lohkotun tomaatin, mustapippurin ja oreganon seuraksi. Tämä pyrkii vielä kuitenkin olemaan kulttuuri- ja kirjallisuusblogi, joten päätän runoon. Saila Susiluoto debytoi muutama vuosi sitten valmiilla ja hienolla kokoelmallaan Siivekkäät ja hännäkkäät. (Tein kirjasta aikanaan kritiikin Kiiltomatoon, en linkitä sitä suoraan tähän, koska nettiyhteyteni pelaa tänään kuin hunajaan juuttunut etana. Kurkatkaa jos kiinnostaa.) Aloin muistella, että hänen toisessa kokoelmassaan Huoneiden kirja, on ”kalaruno”. Ja löytyihän se. Aasinsiltojen Einsteinina tarjoilen sen tämänpäiväisen juttuni päätteeksi.

Makrilli Ateenassa 2.12.09

Saila Susiluoto: Huone kalojen merkeissä

”Tyttö istuu akvaarion vierellä, liikkumatta, vuoden tai kaksi. Hänen / sydämensä lipuu sisällä hitaasti kuin kuu, hitaasti kuin kuu se liukuu / veren rauhaisaa virtaa pitkin. Silloin kalat uivat katsomaan välkehtivin / ihoin. Hän näkee niiden kuviot, suomut, evien hulmuavat kankaat. Hän / näkee meripihkaa valuvat sarvet, viitat, jotka ovat vartaloita, korvat jotka / haistavat kuohujen vihreän suolan. Hän näkee seitsemän meren ihmeet, / lopuksi silmät joilla syödään. Kala soljuu veden hiljaisuudesta, katsoo / lasin takaa, huutaa: saat nälän, saat kalan, pyyntö ja vastaus, näiden välille / loputon kaiku!”

Joulukalenterin luukusta löytyy Latino Club

Avasin eilen Jarkko Laineen kokoelman Sateen ääni on niin yksinäinen ääni. Sivulta 21 löytyi Ateenalaisten laulu. Teksti sopisi Unohdettujen runojen klinikan -sarjaan. Ainakin siksi, että Viktor Rydbergin kirjoittama, Eino Leinon suomentama ja Sibeliuksen säveltämä versio saattaa olla monelle tutumpi.

Itse havahduin taas siihen, miten komeita runoja Laine kirjoitti. Yöpöydälläni on lojunut huono romaani. Laineen koko maailman kirjavuuden sisäänsä syöneet ja rikkaina vyöryvät proosarunot virkistivät kuin rankka ryyppy ouzoa.

Cafe Latino, Iannou Soutsou -katu, Ateena -09.

Tänään avataan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Kuvan otin yöllä parvekkeelta. Tekstiksi sopivat Laineen kuuden sivun mittaisen Ateenalaisten laulun aloitussäkeet. Niissä ollaan tässä samassa Iannou Soutsou -kadun kämpässä, jossa juttuani juuri naputtelen. Tänään pilvet pidättelevät sadetta Ateenan taivaalla. Laineen runossa eletään helmikuun ukkosillassa:

”Valot vapisevat, ulkona ukkostaa / pulut kyyhöttävät pimeässä seinäsyvennyksessä / paksuina kuin talvisulat kasvattaneina, / höyhennahkaiset kääpiöbiisonit yön preerialla / mykän odotuksen ja kärsivällisyyden symbolit / sadeyön lintupenelopet olemassaolonsa lankaa kehräävät, / koko seinä aamulla niiden kiimaista kujerrusta / nyt ujeltaa tuuli suoraan miestensyöjämereltä / huutaa kuin kallion läpi syöksyvä express-juna – / salamat sähkösormina soittavat taivasta / se loistaa Latino Clubin neonkylttiä kirkkaammin / on helmikuun 4. päivä Iannou Soutsou-kadulla / vastapäisen talon parvekkeilla palmut huojuvat / eläinkaupan naaapurissa videoliike Champion / saksanpaimenkoira makaa logona sen lattialla, / luen Odysseus Elitisiä, pääsiäismuistiinpanorunoja, / etäällä vuoret alkoivat hitaasti haihtua ja kohota niin kuin muistot, / tuuli mylvii kuin teatterin kulisseissa / keinutettaisiin valtavaa peltilevyä, / jumalat synnyttävät, tai syntyvät jumalat, / sama kelmeä sähkövalo / valaisee yliopiston luentosalin ja kalastajan torpan / energia virtaa…”