Luulin, ettei kiinnosta – olin väärässä

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys tarttui reissukirjastoon ennakkoluulojen saattelemana: sukupolviromaani, pitäjänkätilö, avioton tytär, sotasankari, epäonninen avioliitto ja vaikeat perhesuhteet. Loppuun kaluttua luuta, ei kiinnosta.

Varsinainen tarina lähtee vuodesta 1895 ja kulkee vuoteen 1980. Prologi ja epilogi kiristävät kertomuksen ympyrän umpeen vuonna 1996. Prologi on kiinnostava, elliptinen ja lukuhalua herättävä. Sivulta 21 alkava neljäntoista sivun kohtaus onkin sitten niin väkevää draamaa, että kirjasta on enää vaikea pyristellä irti.

Kinnusen romaani kulkee neljän sukupolven matkan. Ei eeppisyyttä tai suurella pensselillä maalailua, vaan fokusointia yksityiskohtiin ja tarkkanäköistä tunnetilojen kuvausta. Äänessä on objektiivinen, kaikkitietävä kertoja, joka kuljettaa kuvaustaan neljän henkilön kautta: pitäjänkätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Muut henkilöt ovat tarinan statisteja.

Neljäntienristeyksen kieli on huomaamattoman luettavaa ja luistavaa. Kinnusen metodina on paisuttaa avainkohtauksia tasaisin välein muita syvemmiksi ja dramaattisemmiksi. Tällaisiin tihentymiin syntyy myös enemmän kielellistä briljanssia. Kaikkiaan kerronnan kielessä on erinomainen rytmi, joka yltää lopulta kattamaan koko rakennetta.

Pelkoni sukupolviromaanin puuduttavuudesta karisee alkulehdiltä lähtien. Jännite säilyy komeasti koko 334 sivun mitan. Jos joku haluaisi sanoa, että tässä on lähihistorian ”Suuri kertomus” yhdeltä kantilta kuvattuna, en väittäisi vastaan. Sitä vastoin veikkaisin Neljäntienristeystä syksyn Finlandia-listalle. En sen elämyksellisyyden tai luettavuuden tähden, vaan siksi, että romaani tuo lajityyppiinsä jotain aivan uutta ja tuoretta: Kinnunen näyttää miten pitkä kaari kuvataan lyhyesti.

Tommi Kinnusen taikatemppu kulkee näin: hän kirjoittaa yhden henkilön kertomuksen, johon tuleva alkaa kiertyä mukaan. Nyanssien vastapainoksi itse tarina on vielä epätarkka ja aukkoinen, ei haittaa, eteenpäin saa loikkia suurilla saappailla. Seuraavan henkilön näkökulma tarttuu edellä sivuttuihin asioihin ja tarkentaa kokonaiskuvaa. Lukija synnyttää tarinaa yhdessä kirjailijan kanssa. Neljäntienristeyksen ”cliffhangerit” toimivat romaanin rakenteen kautta. Jännite on tasaisesti sekoitettu koko soppaan.

Tommi Kinnunen tekee komean avauksen proosaan. Kyllä tätä suositella kelpaa. Jos lähiaikojen lukukokemuksista pitäisi hakea peiliksi jotain vertailukohtaa, mieleen nousee Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää, Finlandia-voittaja vuodelta 2012.

Linkki arviooni

……………………………………………

Reissukuvassa ylhäällä myös Selma Siro, 5 kk.

Mikä tekee romaanista Finladiavoittajan?

Lukemattomista aaton paketeista paljastuu tänä iltana merkittävä romaani, Ulla-Lena Lundbergin IS, JÄÄ (suom. Leena Vallisaari). Niille jotka eivät ole tämänvuotista Finlandia-palkittua lukeneet, tai eivät saa sitä lahjaksi, suosittelen tilanteen päivitystä ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Kirjallisuuden Finlandia 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

…………………..

Lopuksi hyvän joulun toivotus: toteutukoon se sellaisena, kuin itse kukin toivoo, antakoon mieleen rauhan.

Omalla yöpöydälläni on Lundbergin vuoksi kolme keskenjäänyttä kirjaa. Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan löytyy aaton 2010 postauksestani:

http://juhasiro.fi/blogi/?p=1218