Syrjähyppy hyvästä syystä

Olen ymmärtääkseni onnistunut kohtuudella välttämään blogissa omia tekstejäni. Perjantairuno tekee tänään syrjähypyn hyvästä syystä. Liityin FB-ryhmään People as trees. Ystävä pyysi sinne runoa. Tuikkaan tekstin myös tähän.

Riveillä on nostalgiaa, aiheen vuoksi jouduin noutamaan ne kokoelmasta kahdentoista vuoden takaa. Mukaan mahtuu myös tarkoituksellista patetiaa, joka on kortilla tämän päivän runoissa.

Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

Säkeet syntyivät aikanaan Granadassa. Vierailin Federico García Lorcan kotitalossa, jossa hän vietti viimeisiä päiviään ennen kuin falangistit murhasivat runoilijan vuonna 1936. Matkan jatkuessa tuijottelin laaksojen sitruunapuulehtoja ja niiden takana kohoavia kukkuloita, joiden huipuilla piirtyi yksinäisiä seetripuita.

……………………………….

Tunteen jonka minulle annoit

tajusin vain siksi, että se oli jo minussa.

Francesco Maria Veracinin viulusonaatti

ja Otavan tähtikuvion arvet vatsallasi.

Rakasta ja tuttua kuin taivas lapsena

talviyötä kumartavien koivun oksien lävitse.

Silti samassa kehossa saattaa toinen jalka

jäädä lyhyemmäksi,

kävelystä tulee kuumeista keinuntaa

emmekä lopulta löydä toisiamme

kuin viinin ja kynttilän valossa.

Miehestä kasvaa yksinäinen

seetripuu, joka seisoo vuoren huipulla

eikä hyppää.

…………………………………

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus, Like 2002.

Lorcasta lisää kahden vuoden takaisessa jutussani (linkki)

Kuva: Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

People as trees: https://www.facebook.com/peopleastrees?fref=ts

………………………………….

Rakkaus! Rakkaus!

Päivän Perjantairuno napsauttaa yhteen kaksi edellistä postausta. Finlandian napanneen Riikka Pelon romaanin ytimessä ovat venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, Alja.

Sitä edellinen teksti onnittelee 90 vuotta täyttänyttä Aila Meriluotoa. Tässä jutussa on siis syytä esitellä Tsvetajevan runo Aila Meriluodon suomennoksena.

Marc Chagall: La Branche Detalji) 1976

Tsvetajeva (s.1892) oli Anna Ahmatovan ohella vuosisadan alun merkittävin naislyyrikko Venäjällä. Kirjailijana yksinäinen susi, jonka kontaktit aikalaiskollegoihin jäivät vähäisiksi. Varhaislapsuus ulkomailla, ”pako” Venäjältä, vuodet Saksassa, Tsekeissä ja Ranskassa. Lopulta unohduksen aika Neuvostoliitossa ja hirttäytyminen totalitaristisen järjestelmän jauhamana 1941.

Tsvetajeva julkaisi ensimmäiset runonsa omakustanteena 1910. Arviot olivat ylistäviä. Samoin toisen kokoelman kohdalla kaksi vuotta myöhemmin. Viimeiset tekstit ilmestyivät Pariisissa 1928. Tämän jälkeen hän ei saanut tekstejään julki. Kirjallinen ylösnousemus koitti 50-luvun lopulla.

Runoilijana Tsvetajeva on suorapuheinen imagisti, joka ei silti karta vahvojen tunteiden ilmaisua. Mitallisuuden ja puhekielen välillä kulkeva teksti on rytmisesti vahvaa. Näin kulkee Aila Meriluodon käännös tekstistä, jossa runoilija ennakoi oman kohtalonsa.

…………………………………………………………….

Rakkaus! Rakkaus! Kun kuolen, arkkuun joudun

vain, herkkä, viehätyn – vain syöksyn edelleen.

Oi sinä rakkaus! En haudan kinoksessa,

en poutapilvessäkään sua hyvästele.

En siksi siipiä ihania saanut,

vain jotta rinnoillani taakkaa kantaisin.

En liinaan käärittyjen laumaan säälittävään,

en silmätönten, äänetönten liity.

Ei, kädet auki tempaan, notkein jäsenin

pois käärinliinoistani humahdan,

Kuolema! – Virstoin tuhansin jo ympäriltä

on lumet sulaneet ja metsät poltetut.

Hartiat, siivet, polvet suppuun painuneina

jos silti annoin kirkkomaahan viedä –

vain siksi että katoavaa ilkun,

runona ylösnousen, ruusuks puhkean!

………………………………………………………..

Kuva: Marc Chagall, La Branche, Haarautuminen (detalji) 1976.

”Ei jumalauta! / Antakaa silkkaa leipää totiseen nälkään.”

Perjantairunon valinta ei tuota vaikeuksia. Aila Meriluoto täyttää tänään, tammikuun kymmenentenä, 90 vuotta. Kirjalliselle uralle on kertynyt viisitoista runokokoelmaa, kolme romaania, elämäkerrallisia teoksia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä käännöstöitä. Palkintolista on pitkä.

Aila Meriluoto (s.10.1.1923)

Meriluoto julkaisi esikoisensa, Lasimaalaus, 22-vuotiaana. Loppu on historiaa. Runokokoelma on yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista, menossa on 14. painos. Meriluodon elämästä ei ole käänteitä puuttunut, niistä ei tässä enempää, kiinnostuneet löytävät vaikkapa Wikipediasta kohtuullisen hyvät perustiedot.

Olen mielessäni aina yhdistänyt Meriluodon naiseuden ja seksuaalisuuden kuvaajana Eeva Kilpeen, joka on samaa ikäluokkaa, neljä vuotta Meriluotoa nuorempi. Kummatkin omaäänisiä, vahvoja ja kestäviä kirjailijoita.

Kuva: Reetta Pasanen

Nappasin hyllystä Meriluodon toiseksi tuoreimman kokoelman, Miehen muotoinen aukko ( wsoy 2005). Tekstin valinta oli heti selvä. Runossa yhdistyvät Meriluodon tyypilliset elementit: rakastettu ja rakkauden makea murhe, uhma, suora ilmaisu ja elämän syvyys. Blogi ja Perjantairuno onnittelee ainutlaatuista kirjailijaa!

…………………………………………..

Rakastettuni auringonnousun värinen iho,

sama kuin Pyhityn sarastuksessa,

sama kuin Marjatan akvarellissa.

Kaikki on päälletysten samanaikaisesti.

Ladon kuin täytekakkuun sen kerroksia.

Maistuuhan se. Makea murhe.

Ei jumalauta!

Antakaa silkkaa leipää totiseen nälkään.

Siihen mikä ei koskaan tyydyty.

Voi minun rakastettuni, samankaikkinen,

Koko ahnas, läsnä oleva, nälkäinen.

Ehkä vasta nyt tapahtuu.

Eletään, kuollaan, koko ajan.

Ei sen kummempaa.

…………………………………………

Kuva leivästä, Reetta Pasanen. Meriluodon henkilökuvasta ei löydy kuvaajan tietoja. Hain mielenkiinnosta runossa etunimeltä mainitun akvarellin tekijää, hän saattaisi olla Marjatta Hanhijoki.

”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

Perjantairuno ryömii juuri julkaistusta Nihil Interit ry:n 20-vuotisjuhlakirjasta Muodonmuutoksia? (toim. Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen) Vuonna 1993 runoyhdistyksen perustajia oli neljä, toiminnan aktiiveiksi heistä jäivät Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen.

Muodonmuutoksia? 20-vuotisjuhlakirja/Nihil Interit ry.

Kirjan esipuheessa Parkko keroo: ”Visiot toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Pari vuotta myöhemmin Nihil oli yksi uuden sukupolven runouden kannattelijoista kustannustoiminnan, Tuli&Savu -lehden ja runotilaisuuksien ansiosta.”

Hesari teki viime lauantaina kolmen sivun jutun osuuskunta Poesiasta ”joka julkaisee Suomen jännittävintä kirjallisuutta” ja imuroi kirjallisuuspalkinnot. Jutussa kerrotaan myös, että ”Poesian kasvualusta on Nihil Interit /…/ Monet Poesian jäsenet ovat olleet ensin mukana Nihil Interitissä ja vuorollaan toimittamassa sen julkaisemaa runolehteä Tuli&Savu.”

Muodonmuutoksia? -juhlakirjassa pääsevät ääneen 30 Nihilissä vuosien varrella vaikuttanutta aktiivia. He kertovat yhdistystoiminnastaan ja kirjassa julkaistaan myös heidän runouttaan. Tekijöiden luetteloa voisi ainakin lainausmerkkeihin pistettynä pitää maamme uuden runouden ”läpileikkauksena” muutamia aivan tuoreimpia tekijöitä lukuunottamatta.

Olen mukana Muodonmuutoksissa esikoisteokseni teksteillä, koska aktiivivuoteni yhdistyksessä osuivat sen alkutaipaleelle, Johanna Venhon päätoimittajakaudelle vuosituhannen vaihteeseen. Rivijäsen olen edelleen. Perjantairunoksi haen kirjasta Henriikka Tavin hykerryttävän hauskasti kulkevan tekstin, joka on alun perin julkaistu kokoelmassa Maaliskuu (Poesia 2012).

Osmoderma eremita female.

Runot ovat kielellisiä olioita / mutta ne pannahiset ovat myös / kielellisiä elukoita.

Runot ovat kielellisiä otuksia / mutta ne öttiäiset ovat / myös kielellisiä ötököitä.

Runot ovat kielellisiä örkkejä / mutta ne pönthiittiset / ovat myös kielellisiä pläjäyksiä.

Runot ovat kielellisiä mörrimöykkyjä / mutta ne kiusankappaleet ovat / myös kielellisiä hapsenkakkiaisia.

Runot ovat kielellisiä kaskaita / mutta ne verenimijät / ovat myös kielellisiä punkkeja.

Runot ovat kielellisiä petoja / mutta ne kakkiaiset / ovat myös kielellisiä turskia.

Runot ovat kielellisiä susia / mutta ne pirulaiset ovat myös / kielellisiä kettuja.

Runot ovat kielellisiä riiviöitä / mutta ne hättiäiset / ovat myös kielellisiä rontteja.

Runot ovat kielellisiä saamareita / mutta ne perkeleet / ovat myös kielellisiä leijonia.

Runot ovat kielellisiä jalopeuroja / mutta ne männiäiset / ovat myös kielellisiä ajattaria.

……………………………………………….

Runoilijoiden luettelo ja kirjan tilaukset Nihin Interitin sivuilta. (linkki)

Juhlakirjan kansi: Tiina Lehikoinen.

Hyönteiskuva: Erakkojäärä / Osmoderma eremita. Wikimedia.

Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa

Päivän Perjantairuno on blogin kierrätyskamaa ja tulee neljän vuoden takaa. Kavafisin kehotus lienee itselleni läheinen, koska työhuoneeni ovessa on teksti: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!”

…………………………………………………….

Kirjailijaliiton Ateenan residenssin hyllyyn on kertynyt asukkaiden jättämiä kirjoja. Jotkut ovat tuoneet oman julkaisunsa, toiset jättäneet matkalukemisensa. Poimin hyllystä Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) kokoelman Barbaarit tulevat tänään. Tuomas Anhava on suomentanut kirjaan noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta.

Kavafis ja Kirjailijaliiton residenssi, Ateena I. Soutsou 25

Näinä aikoina on arveluttavaa avata muumiolaatikko ja tempaista esiin “kreikkalaisten Eino Leino”. Kavafis on ollut itsellenikin hieman etäinen hahmo, jonka runot ovat jääneet sivuun niiden sisältämän antiikin mytologisen ja historiallisen aineiston tähden. Vähän kuin kertailisi Kalevalaa aina uudelleen.

Luettuani kirjan alusta C.M. Bowran esseen Kavafiksen runoudesta, alan ymmärtää mistä on kysymys. Kavafis on ratkaissut ongelman, joka on askarruttanut monia moderneja lyyrikoita. Runoilija tarvitsee symboleja ja myyttejä antaakseen jäsentymättömille ajatuksilleen universaalin, mutta yksilöllisen muodon. Paradoksaalista, mutta tarkemmin ajatellen “välttämätöntä”.

On populaaria vedellä mutkat näin suoriksi, mutta mitäs muuta voin näin lyhyessä postauksessa kuin suositella Kavafikseen tutustumista niille, joille herra ei ole ennestään tuttu. Jos on innostunut runoudesta ylipäätään, Bowran essee pitää lukea tajutakseen monen muunkin runoilijan tekstin näennäisen yksinkertaistamisen ja pelkistämisen voiman.

Kokoelman nimirunon innoittamana J.M. Coetzee kirjoitti romaaninsa Barbaarit tulevat. Olen maininnut kirjan tämänvuotista nobelistia, Herta Mülleriä käsittelevässä jutussani. Itse runo on pitkä tähän lainattavaksi. Valitsen tekstin, jossa ei ole Kavafikselle ominaista antiikin taustaa. Teema sen sijaan on hänelle tyypillinen.

……………………………………………………………

MINKÄ IKINÄ VOIT

Ja vaikka et saa elämästäsi sellaista kuin tahdot,

tätä ainakin yritä minkä ikinä voit: olla halventamatta sitä

liian monilla yhteyksillä maailmaan, liian

paljolla toimekkuudella ja puheen paljoudella.

Älä halvenna sitä raahaamalla ympäriinsä,

paikasta toiseen, saattamalla se alttiiksi

jokapäiväisille joutavanpäiväisille

tuttavuuksille ja kutsuille

kunnes se alkaa muistuttaa vierasta joka ei lähde.

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

Perjantairuno tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.

YLE uutisten nettisivut/Tuija Salin 4.9.2013

Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.

Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.

Lumimyrskyn kuva: Wikimedia

Kuin rukouksessa

pieni tyttö seisoo liikkumatta

kädet kohotettuina

vedessä, lähtee uimaan. Niin kuluvat

kesämme: varjossa korkeitten

puitten alla, vastaranta valossa.

Saunan savu hivelee ihanasti rinnettä

Sumu ajelehtii veden yllä:

Hän, jota odotat ei saavu

Hän jota odotat matkaa muualla

Kaste lankeaa, omenat putoavat

Tyttö leikki rannalla vielä

niin kuin olisi pieni

”Mutta etkö näe? Minä se olen!”

Alkaa pyryttää rajusti lunta:

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

riittämättömässä valossa, mutta sekin

mikä näkyy on kaunista.

Halkeamat, vesi. Kuumeen

ja suolan kulhot.

……………………………………………………

Kesäkuva YLE uutisten nettisivut/Tuija Salin 4.9.2013.

Lumimyrskyn kuva: Wikimedia.

Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä aina vihata jotakuta?

Perjantairunon menetelmä on seuraava: seison kotihyllyn edessä ja koetan napata runokokoelman, jonka tekijä on syntynyt samana vuonna kuin Suomi. Silmä sattuu ensin Aaro Hellaakoskeen. iPhone kertoo, että pitkäksi menee. Viljo Kajava osuu jo lähemmäs. Marja-Liisa Vartio jää muutamaa vuotta vaille.

Pari lisäarvausta ei napsahda ihan kohdalleen. Mutta miksi runo? Eikö aforistikko olisi tähän paremmin paikallaan. Intuitio osuu heti kymppiin: Samuli Paronen, syntynyt 1917. Vuonna 1974 julkaistu teos Maailma on sana, kuuluu parhaisiin aforismikokoelmiin kautta aikojen.

Unto Koistinen: Lepäävä alaston 1979.

Mistä juttuun kuva? 1917 syntyneen Aimo Tukiaisen Mannerheimin ratsastajapatsas olisi liian selvä ja kliseinen valinta. Löydän samana vuonna syntyneen Unto Koistisen: herkän ”hermoviivan” taitelijan ja persoonallisen boheemin.

Koistisen vuonna 1979 maalattu Lepäävä alaston saa edustaa tässä Suomineitoa. Teos on hieno kumarrus yli neljäsataa vuotta sitten Tizianin maalaamalle Urbinon Venukselle. (linkki)

Torstai-iltana itsenäisyyspäivän paketti alkaa olla kasassa. Kaadan lasin huomisen viiniä ja valitsen Paroselta itsenäisyyspäivän kunniaksi seitsemäntoista aforismia:

Emme saaneet rajaa Uraliin, vältyimme venäläiseltä Suur-Suomelta.

Köyhät ovat käyneet kaikki maailman sodat, he ovat käyneet kaikki sodat köyhiä vastaan.

Kun ammattisosialisti on kivunnut korkeaan tuloluokkaan, ei hän pelkää muuta kuin sosialismia.

Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä aina vihata jotakuta?

Hitler ei hävinnyt siksi että oli väärässä, hänen havaittiin olevan väärässä koska hän hävisi.

Ei Suomessa voi erota kirkosta, se on täällä kaikkialla.

Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.

Hyvä ei pakota.

Puhtaus meitä erottaa, saasta yhdistää.

Uskomusten voima on uskomaton.

Mies hirressä tyydyttää oikeudentuntoamme tehokkaammin kuin mies vapaana.

Kun vatsa on täysi, omatunto puhdas, elämä arvokasta, palvelijat palvelevat, armeija ja poliisi suojelevat, niin kai olisi hyvä jos maailma seisahtuisi tähän.

Maailma on täynnään tekoja joita kukaan ei ole tehnyt.

Täällä on paljon parempiakin asioita kuin paremmuus.

Jonakin päivänä lakkaa ihminen kuolemasta. Se on hänen loppunsa.

Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.

Maailmanloppu alkaa joka hetki.

……………………………………………………………..

Perjantairunossa henkiin heränneet

Kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijat ry täytti 70 vuotta marraskuun 22. päivä. Ensin tilaisuus Raatihuoneella, loppuillan juhla ravintola Tammerissa, jossa myös perustamiskokous aikanaan pidettiin.

Luin tilaisuudessa tekstin, joka herättää henkiin kahdeksan Tampereella vaikuttanutta kirjailijaa: Yrjö Jylhä, Viljo Kajava, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Erno Paasilinna, Kalle Päätalo, F.E. Sillanpää ja Lauri Viita.

Yrjö Julhä, Viljo Kajava, F.E. Sillanpää, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Kalle Päätalo, Erno Paasilinna, Lauri Viita.

Arkistokuvat, Pirkkalaiskirjailijat, Wikipedia. (Royalty Free).

Kirjailijat valittiin aikanaan kuvanveistäjä Radoslaw Grytan Kivikirjastoon, joka on Tampereen Aleksis Kiven kadulle vuonna 2002 valmistunut ympäristötaideteos. 19-osaisessa Kivikirjastossa on heidän tekstejään graniittiin hakattuna, sekä kadulle istutettu tammi.

Aloitin tekstin teon listaamalla mainittujen kirjailijoiden kaikkien julkaistujen teosten nimet. Tuloksena oli 179 kirjan nimeä. Käytin 57 teoksen nimet saadakseni aikaan tolkullisen runon. Kaikki kirjailijat ovat mukana. Ja huomatkaa, vain kirjojen nimet ilman ainuttakaan ylimääräistä sidesanaa.

Jokainen meistä

Elokuu, elämä ja aurinko,

sateenkaari pakenee ennen iltapäivää.

Tähän saavuin, valoksi maan päälle,

aika rakastaa aika laulaa.

Jokainen meistä, valveilla kuin unessa,

täällä pohjan tähden alla, Tammerkosken sillalla,

toiviotiellä suljetuin silmin kuin tuuli ja pilvi.

Jäähyväiset eiliselle, niin vaihtuvat vuoden ajat,

Tampereen runot, käsityöläisen unet, orfiset laulut.

Nuoruuden aamu ja ilta, kirjoittamisen aika,

hellyys, kahden sydämen talo.

Tämä matka, isoa luovia kiertämässä,

maan ja meren runot, rannat, rannat

paetkaa purret kevein purjein,

varokaa voittajat ruumisarkun nauloja.

Kosketus maailman kourissa myrskyn jälkeen, kiirastuli,

yksinäisyys ja uhma.

Muuttumatta musta rakkaus, varjoon jäänyt unien lähde,

liekkejä laulumailta jos suru savuaisi.

Maailman sanoja ja tekoja, lukemista kaikille:

ihmiselon ihanuus ja kurjuus, kurimus

kirjoitettu kivi, kauneimmat runot,

tähänastisen elämäni kirjaimet

ruusuja, lunta, kävelymusiikkia,

toukokuun lumi, kirkas, hämärä, kirkas.

Siivitetyt kädet: vielä piirrän viivan taivaan sineen,

sinusta, minusta, hissistä ja jazz-bändistä.

Entäs sitten, Leevi?

Ikäviä kirjailijoita.

……………………………..

Blogialustani valitettavasti hukkaa rivivälit ja muotoilun. Teksti on vapaasti käytettävissä. Jos joku haluaa originaalimallin, voi laittaa sähköpostiini viestin (juhasiro@saunalahti.fi) niin lähetän pdf-tiedoston.

Kivikirjaston teostiedot: linkki.

……………………………..

Harhakuvien äiti ja runon Jano

Perjantairuno pointtaa kahteen suuntaan. Teksti tulee Shuri Kidon kokoelmasta Harhakuvien äiti (Palladium Kirjat 2013) Kido on yksi johtavista Japanin nykyrunoilijoista. Mayo Saaritsan suomentama teos on ensimmäinen hänen kokonaisen teoksensa käännös toiselle kielelle.

Kido (s.1959) vieraili viime kesänä Annikin Runofestivaaleilla Tampereella. Hänet on palkittu useilla huomattavilla kirjallisuuspalkinnoilla. Arvostettu Eureka-kirjallisuusjulkaisu valitsi hänet vuoden lupaavimmaksi uudeksi runoilijaksi jo 20-vuotiaana.

Shuri Kido/Harhakuvien äiti/Jano

Kuvamuokaus, tekoäly.

Kido on uudistanut Japanin sodanjälkeistä nykyrunoutta. Hän vaikuttaa kirjallisuuden kentällä monipuolisesti ja on tähän mennessä julkaissut yhdeksän kokoelmaa, viimeisen tsunamikatastrofin vaikutuksia käsittelevän Ajelehtijat vuonna 2012.

Harhakuvien äiti on kuin unenomainen päiväkirja Kidon vaelluksesta Kitakami -joen alkulähteille. Tähän valitsemani mystinen ja olevaisuutta luotaava teksti on nimeltään Jano. Samoin kuin nettisivuilla juuri julkaisunsa aloittanut ”JANO runouslehti kaikille”. Ensin runo Kidolta. Linkki uuteen lehteen jutun lopussa.

J  a  n  o

Kauan sitten näillä seuduilla

kerrotaan jonkun myyneen

sakekuppiin kaadettua kuunvaloa

Seudulla jota kutsutaan Monouksi

kuin salaman iskemänä joki muutti suuntaansa

ja sen nimikin vaihtui Oppagawaksi aaltoja takaa-ajavaksi joeksi

joka uneksii jo miten jossain äärettömässä

sitä syleilee jokin mikä ei enää ole joki

se virtaa määrätietoisesti kuin ajaen takaa aaltoja

Joku kertoi nähneensä kalpean peuran

joen harhakuva sekin

eläimen silmät olivat sumentuneet orvokinvärisiksi

kuin sairaalla ja se katosi syvälle metsän uumeniin

kun kohtalona on kuolemattomuus

on myös todistettava kaiken kohtaamansa kuolemaa

se joka ei voi saavuttaa loppuaan

sen valitus on kuin loputonta yötä

ja janoa veteen toivon tuolla puolen

Kauan sitten tämän joen rannalla

kerrotaan erään miehen tehneen sadan ruukun taian

ja ruukkujen imeneen hänen sielunsa

nyt

hänen luunsa makaavat ruukun syleilyssä maan povessa

ja ruukku

on vaiti

…………………………………………………

Janolehti: http://www.janolehti.fi/

………………………………………………….

”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta”

Ketjutan vielä juttua lehdistöstä ja heitän Perjantairunon paikalle Charles Baudelairen (1821–1867) mielipiteen. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajiksi luettavan tyylin uudistajana.

Charles Baudelaire (1821–1867)

Charles Baudelaire, kuva: Royalty Free.

Baudelaire tunnetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan kitkerä mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”