Córdoba. Kaukana ja yksin.

En ymmärtänyt miten lähellä aurinkorannikon kylät ovat toisiaan. Los Bolichesista Torreblancaan kävelee vartissa. Colina Blanca, Carvajal, Mi Jardin, Torremar, Cabana, Serrezuela… pieniä kyliä kasvamassa toisiinsa kiinni. Vuoret ja meri.

Torreblanca 9.2.12

Kämpiltä Cordobaan kertyy 188,5 km. Puhelimeni näyttää, että sen kävelisi 38 tunnissa. Bussi lähtisi puolilta päivin ja Granadan kautta kiepattuaan olisi perillä ennen auringonlaskua klo 17.40.

Tyydyn Federico García Lorcaan. Kokoelma Mustalaisromansseja ilmestyi Kirsi Kunnaksen suomentamana 1999. Lorcan runot ovat laulullisia, runoilija aloitti uransa koluamalla pieniä kyliä kitara kainalossa. ”On Taamar lintuja täynnä / kuun alla uneksimassa, / kun sitrat ja rummut soivat / valon kylmässä hopeassa.”

Carvajal, helmikuu 2012

Edes maailmanlyyriikan mitassa kenenkään muun teksti ei solmi niin lujaa liittoa rakkauden ja kuoleman kanssa. Lorcan tunnetta tihkuva teksti kykenee nousemaan oman patetiansa yläpuolelle. Herkkyydestä kasvaa jylhää komeutta.

Mustalaisromanssien lopusta löytyy Kunnaksen aikanaan Parnassoon kirjoittama pieni essee ja uutta suomennosta varten päivitetyt Jälkisanat. Jos Lorca kiinnostaa kokoelma on ohittamaton.

Pääsemme viimein henkilökohtaiseen näkökulmaan. Haen tähän yhden Lorcan runon. Askeettisuudessaan se ei ole kaikkein tyypillisin. Tiukoista säkeistä kasvaa elämänkokoinen metafora. Ihmisen unelmat pistetään säkeiden pakettiin ja jäljelle jää vain yksi kysymys. Kumpi ehtii ensin toiveiden täyttymys vai kuolema?

Fuengirola, helmikuu 2012

Vuosia sitten, liki toisessa elämässä tuli vastaan paha paikka. Mietin miten elämästä voisi poistua tyylikkäästi takaoven kautta. Kun vaaka alkoi kallistua valon puolelle, sain lohtua ja voimaa erityisesti Lorcan Córdoba-runosta. Kliseistä ja niin totta:

Córdoba.

Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi miten rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.

2 Replies to “Córdoba. Kaukana ja yksin.”

  1. Kuule. Muistatko kuka on suomentanut ne Lorcat jotka olivat pienellä EP:llä joskus 60-luvun puolivälissä tai sen jälkeen?

    Siinä oli siis musiikki. En muista siitä levystä mitään, koska se oli yhden tutun levy, mutta tuo laulu alkoi näin:

    Cordoba, etäällä ja yksin!

    Sitten oli erityisen tulinen kitara. Laulajina oli joukko nuoria ja aika hyviä laulajia, olisi voinut olla esim. Hesan YT, mutta en yhtään muista.

    Sitten muistan pätkän toisesta laulusta (Canto!):

    Kansalliskaarti se marssii.
    -Antakaa kulaus vettä!
    Vedessä laivat ja kalat:
    vettä ja vettä ja vettä!

    Kuule, kaartilaisten herra
    siellä ylhäällä salissasi,
    etkö antaisi silkkistä liinaa,
    minä kuivaisin kasvojani!

    Olisivatko nämä olleet niitä Mustalaisromansseja? Ehkä jokin runo-musiikki-ilta? Joka tapauksessa suomentaja on ollut eri. Lorca jotenkin on jäänyt minulta käymättä kovin tarkasti läpi ollenkaan. Voi olla että yliopistolla ei häneen jostain syystä kiinnitetty huomiota, siis Tampereen.

    Täytyypä katsoa Kunnaksen suomennosta. Kuvittelen löytäväni sen kirjastosta.

    Ole kiltti eläkä polta nahkaasi siellä kaukana jossa:

    Kuolema
    käy sisään ja ulos
    kapakasta.
    (samalta levyltä)

  2. Hei,

    mun hyllyssä ja nyt mukana on vain tuo Kirsin suomennos.
    Levystä en ole ihan varma. Mulla on CD:lle poltettuja lauluja, mutta
    olen saanut äänitteen jonkin kopion kopiona, eikä siinä ole mitään tietoja.
    Täytyypä kaivaa kotimaassa esiin ja kuunnella pitkästä aikaa.

    Täällä piti mun kirjoittaakin, mutta ehkä olen enemmän loman tarpeessa
    ja pitää ladata akkuja. Päivät on hienoja, ei ole liian kuuma…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!