Kaula katki kulttuurilta?

YLE Tampere uutisoi 4.12. näin: ”Perinteikkään Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulevaisuus on vaakalaudalla. Kilpailun järjestäjänä on vuodesta 1952 ollut Tampereen kaupunginkirjasto. Kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg perustelee lopettamisajatusta säästöillä.”

Maamme vanhimman kirjoituskilpailun kuoppaamisesta koituisi 10 000 euron säästö. Pienestä on kulttuuritahto kiinni ja lyö korville kaupungin pormestariohjelman 2013-2016 tavoitteisiin kirjattua teesiä: ”Tampereen asemaa kirjallisuuden kaupunkina nostetaan.”

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Jutun jatko ihmetyttää yhä enemmän: ”Tampereen kaupunginkirjaston mukaan kilpailu ei enää kuulu sen keskeisiin tehtäviin. Tavallaan on varmasti hyvät perustelut sille, että kirjasto sen järjestää, mutta nyt voisimme lähteä katsomaan muita malleja järjestää tämä kilpailu.”

Pirkko Lindberg (s.1956) on toiminut Oulussa kirjastopalvelujohtajana vuodesta 2007, ja Tampereella 2014 alkaen. Suosittelen, että hän kertaa Tampereen kaupunginkirjaston toiminta-ajatuksen: ”Kirjasto avaa ovet sivistykseen, oppimiseen sekä virkistykseen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kirjasto säilyttää ja välittää yhteistä kulttuuriperintöä. Kirjasto edistää ja turvaa demokratiaa ja tasa-arvoa.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailu ei ole kuluerä, vaan ainutlaatuinen mahdollisuus ja voimavara. Yksi niistä ydintekijöistä, joka on ollut innoittamassa ja mahdollistamassa lahjakkaiden tekijöiden tietä kirjailijoiksi tai sitä sivuaville kulttuurin aloille. Kilpailu on tarjonnut vielä julkaisemattomille tekijöille tavoitteen, menetys on antanut pontta ja kannustusta jatkamiseen.

Monille kilpailussa menestyneille on yhteistä, että he ovat olleet tuottamassa sitä ”materiaalia”, jota kirjastot lainaavat ja edistävät hyvinvointia ja välittävät yhteistä kulttuuriperintöä. Usea heistä on myös toiminut kansallisena kulttuurivaikuttajana tai taidehallinnon tehtävissä, sekä jakanut tietoa ja kokemustaan opetustyössä. Kerrannaisvaikutukset ovat ”sata kertaa” kaavailtua säästöä suuremmat.

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Toimin Pirkanmaan taidetoimikunnassa kuusi vuotta ja jaksoin korostaa kirjastojen ainutlaatuista asemaa maan laajimpana ja tasa-arvoisimpana kulttuurin tarjoajana. Kun Pirkanmaan kirjoituskilpailun historiaa hieman pöyhäisee, sieltä löytyy ainutlaatuisia eväitä kaupunginkirjaston ja koko Tampereen ”kulttuuribrändiin”. Siihen, joka mainitsemaani pormestariohjelmaankin on kirjattu.

Keräsin yli neljäkymmentä nimeä, jotka on vuosien mittaan huomioitu Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Finlandia-palkittuja, sekä ehdokkaita. Myös kaikilla muilla mahdollisilla tunnustuksilla tai ehdokkuuksilla huomioituja. Moni on noussut lainauslistojen kärkipaikoille. Nobelisteja ei toistaiseksi ole, mutta viime vuosien varteenotettava ehdokas löytyy, samoin nobelistin suomentaja. Kolme Kirjailijaliiton puheenjohtajaakin voi bongata:

Jaakko Syrjä, Mirkka Rekola, Eero Silvasti, Martti Joenpolvi, Matti Paloheimo, Kari Aronpuro, Jussi Kylätasku, Kullervo Järvinen, Tauno Kaukonen, Eevamaija Poijärvi, Seppo Järvinen, Anneli Toijala, Markku Turunen, Kari Levola, Satu Hassi, Olli Jalonen, Seppo Jokinen, Jussi Rusko, Markku Toivonen, Päivi Alasalmi, M.G. Soikkeli, Juhani Ahvenjärvi, Timo Malmi, Terhi Vedenkivi, Petri Tamminen, Jyrki Vainonen, Saila Susiluoto, Panu Tuomi, Ulla Vaarnamo, Harri István Mäki, Sari Mikkonen, Marja Kyllönen, Tiina Poutanen, Juha Siro, Vilja-Tuulia Huotarinen, Tuija Välipakka, Juha-Pekka Koskinen, Kristiina Wallin, Satu Lepistö, Paula Hahtola, Katja Kaukonen, Anni Kytömäki, Marisha Rasi-Koskinen…

Kilpailun alkuvuosista lähtevä listani on vääjäämättä vajavainen ja sitä voi täydentää. Pääasia on lyhytnäköisen päätöksen pyörtäminen. Kulttuuripalveluiden avainhenkilöille toivon toiminta-ajatusten kertaamista ja kirkastamista. Byrokraateille suhteellisuudentajua karsintakirveen käyttöön.

Mut mikä se on, se kyldyyri?

Jatkan vielä kahden edellisen päivityksen aihetta. Kierrätän tekstin kolmen vuoden takaa. Ehkä tuli punnittua kulttuurikysymyksiä tavallistakin tarkempaan, osallistuin vielä silloin Pirkanmaan taidetoimikunnan apurahapäätöksiin. Yhtä kaikki, asetelmat eivät näytä muuttuneen. Jääkiekkoakin seurataan taas tarkasti.

……………………………………………………………………………….

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Telkassa pyörähti eilen ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior.

Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita. Ja kertovat itse miten harrastus pitää porukan poissa kaduilta.

”Ilmaveivi” taitaa olla urheilukulttuuria. Jos kultajuhlat kauppatorilla eivät sitä ole, siinä on ainakin peili, josta voi kurkata yhtä puolta kansankulttuurista. Kun Emil Laamanen (ikä ei tiedossani) piirtää harrastuksestaan kuvan, se on ehdottomasti osallistuvaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuria. Lopuksi tiivistys ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemykseeni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille.

2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita.

3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit.

4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita.

5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kun en itse uskalla, otan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.

Lopuksi Eino Leinoa: ”Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt on huuto suuri. Mut mikä se on, se kyldyyri?”

Blogi omistaa Perjantairunon kulttuuriministerille

Blogin Perjantairuno jatkaa alkuviikon päivitystä. Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen haastattelu Hesarissa 5.5. laukaisi hänen taiteentuntemustaan vähättelevien ja ylimielisten kommenttien vyöryn.

Viime vuosikymmenien aikana kulttuuriministerien kurmoottamisesta on kehkeytynyt perinne, jolta on säästynyt vain Claes Andersson (ministerikausi 1995 – 1998). Jos riisutaan mielikuvat ja katsotaan asioita rahan ja numeroiden valossa, esimerkiksi entinen alusvaatemalli Tanja Karpela selvisi pestistään kirkkaasti paremmin.

Marc Chagall
Marc Chagall

Missä määrin kulttuuriministerin pitää olla perillä taiteista? Onko poliittisen päätöksenteon tunteminen, delegointi ja oman hallinnonalan budjettien puolustaminen tärkeämpää? Onko näiden yhteensovittaminen mahdollista? Yhtä hyvin voisi kysyä pitääkö keihäänheittäjän valmentajan olla liikuntalääketieteen tohtori, kirurgi, fysioterapeutti, psykologi, mentaalivalmentaja ja valmennettavaansa parempi urheilija samassa persoonassa.

Miksei kukaan tarttunut Hesarin haastattelun ingressiin: ”Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd) haluaa lopettaa taidelajien vastakkainasettelun. Hän kutsuu kulttuuripiirit pohtimaan, miten taide selviää, kun tuet kuihtuvat.”

Yhteinen keskustelu on aina hyvä lähtökohta. Blogi ja Perjantairuno ei väistä vastuutaan ja tarjoaa ensihätään pari vinkkiä. Ministeri kaipaa seinälleen kissataulua. Jos Valtion taideostotoimikunnan rahat riittävät, suosittelen Marc Chagallin teosta Paris Through My Window (1913). Ministeri ilmoitti pitävänsä impressoinisteista. Chagall syventää lähtökohtaa surrealismin ja fauvismin suuntaan. Teos on saatavissa nettikaupasta myös julisteena hintaan 160 usd.

Frans Toikkanen
Frans Toikkanen

Kissataulun pariksi kissakirjallisuutta. Runoja, joita kiireinen ministeri voi nauttia palan kerrallaan. Otan esimerkiksi kaksi maailmanluokan kirjailijaa. T.S. Eliot ja Old Possum’s Book of Practical Cats. Ja sitä mukailevan Eeva-Liisa Mannerin teoksen Kamala kissa (Tammi 1985), josta poimin esimerkiksi muutaman tilanteeseen sopivan säkeen. Mannerin teoksen on kuvittanut Frans Toikkanen. Myös hänen mainiot mezzotinto-vedoksensa voisivat tyydyttää kulttuuriministerin makua. Ja meidän muiden.

……………………………………….

Roosa oli suora sosialistinen kissa,

Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.

Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,

ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.

Hän luki Manifestit ja Kapitaalit,

ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit.

………………………………………

Hän on entinen Kuningas Oidipus,

mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.

Hän tuuraa näyttämön rappujen alla

ja viettää päivänsä luuraamalla,

tuo monitaituri estradien,

kavaljeeri Suurien Diivojen.

………………………………………

Kohota sivistysprosenttiasi

Kaksi syytä kierrättää päivän postaus tasan neljän vuoden takaa. Ensinnäkin puuhat muiden asioiden parissa – kiire, johon on turha vedota, koska se johtuu aina omista valinnoista. Toiseksi ”naamakirjassa” levinnyt kauhistelu Pia Viitasen tuoreesta Hesarin haastattelusta. Ehkä jutun tekijä oli tarkoitushakuinen ja halusi iskeä kulttuuriministeriä vyön alle. Katsoin myös itse peiliin. Cervantesin perusklassikko on vieläkin lukematta

……………………………………..

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa. James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.

Ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

Maanantaina 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä. Haluan jakaa nimen kahtia: Muistopäivä ja Vainojen uhrit. Muistopäivä on menneisyyttä, johon kuuluvat sodat, holokaustit, kansanmurhat ja kidutukset. Vainojen uhrit kattavat kaikki edellä mainitut, mutta eivät ole muistoja vaan tätä päivää.

Bossangoa, Keski-Afrikan tasavalta / Fred Dufour / AFP

John Lennon ja Yoko Ono julistivat aikoinaan: WAR IS OVER! – IF YOU WANT IT. Sopii hymyillä heidän idealismilleen. Ja kysyä samalla, onko ajatuksessa kuitenkin totuuden siemen.

Jostain pitää aloittaa, paremman puutteessa itsestään. Miten? Minulla ei ole vastauksia, vain kysymyksiä. Niitä pohtiessani mietin mitä sana EI merkitsee meille, miten se voisi muuttua positiiviseksi miljoonille eri syistä vainotuille:

M E I L L E

ei läpikulkua ei kerjuuta ei kaupustelua

ei mainoksia ei koiria ei sisäänkäyntiä

ei tupakointia ei tarjoilua ei polkupyöriä ikkunan eteen

ei eläinten ruokintaa ei ehkäisyä ei epäröintiä

ei mielipahaa ei pakkoa ei sokeria ei rasvaa

…………

H E I L L E

ei pukeutumissääntöjä ei pelkoa ei pakokauhua

ei barrikadeja ei kotitarkastuksia ei kuulusteluja

ei mielivaltaa ei väkivaltaa ei sekasortoa ei syrjintää

ei uhkauksia ei uhreja ei pahoinpitelyjä

ei yksinvaltaa ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

……………………………………………………………………….

Linkki vuoden takaiseen muistopäivän juttuun ”Mestarin sana”.

Kuva: Fred Dufour/AFP. Bossangoan pakolaisleiri Keski-Afrikan tasavallassa, joulukuu 2013.

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä

Vuoden viimeisenä päivänä 1917 Lenin allekirjoittaa Suomen itsenäisyysjulistuksen. Seitsemän vuotta myöhemmin tohtori Abrikosov avaa bolshevikkijohtajan kallon ja toteaa tämän kuolleen aivohalvaukseen. Hän kopauttaa pinseteillään kalkkeutunutta aivoverisuonta ja kuulee risahtavan, metallisen äänen.

Kiova 8.12.2013. Lehtikuva/AFP

Kahdeksankymmentäyhdeksän vuotta myöhemmin mielenosoittajat kiskovat Kiovassa Leninin patsaan jalustaltaan ja diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä. Itsenäisyyspäivänä Tampere-talon edustalla humalassa heiluneet tyhjäpäät päästetään putkasta.

Tampere 6.12.2013. Lehtikuva/Mika Kylmäniemi

Nekalassa tuntematon tyyppi maalaa mielipiteensä Ahlmanintien unohdettuun sähkökaappiin. Maailman metropoleissa Banksyn graffitit provosoivat ja muuttavat yhteiskuntakritiikin taiteeksi ja yhä suuremmiksi rahasummiksi.

Tampere 2013

Banksy, kuva Wikipedia

Vuonna 1969 Pentti Saarikoski ajatteli suopeasti sosialismia ja katseli runokokoelmassaan ”Stalinin pään yli ulos”. Kirjailija tuli myöhemmin uusiin ajatuksiin ja kirjoitti:

”Meidän on nukuttava limittäin / jalat koukussa / näitä sänkyjä ei ole tarkoitettu meidän kokoisillemme ihmisille / Puhelen harakoiden kanssa että kaikki / maailman ihmiset / ovat minun lapsiani ja sinä olet valo / kaunis kuin voikukka johdatat / minut pimeään / Olen syönyt hyvän ja pahan tiedon, taivas on pilvessä / filosofiat ja politiikat taittuvat kuin kuivat oksat”.

Banksy, kuva: Wikipedia

Leninin patsas: Lehtikuva/AFP • Kiakkovieraat: Lehtikuva/ Mika Kylmäniemi • Natsikuva: Juha Siro • Banksy, anonyyminä aloittanut brittiiläinen graffititaiteilija: kuvalähde Wikipedia • Pentti Saarikosken tekstilainaus: Hämärän tanssit (1983)

…………………………………………………….

Protesti elämän riittämättömyyttä vastaan

Riikka Pelon Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä kertova romaani Jokapäiväinen elämämme on palkittu tänään Finlandialla. Kirja on vielä lukematta, mutta teen jutun tänne myöhemmin. Päivän ydinteksti tulee nobelistilta.

Siivosin leikemappejani ja käsiin sattui katkelma Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta tasan kolme vuotta sitten. Muutaman rivin lainaus puheesta osoittaa kaksi hämmästyttävää (?) asiaa: 1. Kirjallisuus voi muuttaa maailman. 2. Lukeminen antaa meille useamman elämän kuin yhden.

Albrecht Dürer: Die Apokalyptische Reiter (1497)

Llosa piti luentonsa Tukholmassa 7.12.2010. Espanjankielinen puhe kesti 54 minuuttia. Lopuksi kaksi kappaletta tekstistä. Parin vuoden takainen päivitykseni Llosan romaanista Maailmanlopun sota löytyy tästä linkistä.

”Joskus kyselin itseltäni, voiko synnyinmaani kaltaisessa maassa, jossa on vähän lukijoita ja niin paljon köyhiä, lukutaidottomia ja vääryyttä, jossa kulttuuri on harvojen etuoikeus, olla vain minua koskeva ylellisyys. Mutta nämä epäilyt eivät koskaan tukehduttaneet uraani, ja olen aina jatkanut kirjoittamista, jopa silloin kun leivän hankkiminen vei miltei kaiken aikani. Luulen tehneeni oikein, sillä jos kulttuurin kukoistaminen yhteiskunnassa vaatii ensin korkeakulttuuria, vapautta, vaurautta ja oikeudenmukaisuutta, sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä kriittinen henki, olisi edes olemassa.

Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

………………………………………….

Leikeaineisto: Parnasso 2 / 2011. Suom. Sulamit Reenpää.

Kuva: Albrecht Dürer: Die Apokalyptischen Reiter (1497–98)

Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta

Piru periköön Gutenberg, minkä teit! Sysäsit alkuun kehityksen, jolle ei loppua näy. Tuskin on viisisataa vuotta kulunut ja täällä on täysi helvetti. Kirkko ei vahdi mitä julkaistaan ja kaikenmaailman valopäät kiristävät tahtia vain. Itse pääpiru on keksinyt, että kuka tahansa voi ilmaista itseään ja painattaa vaivattomasti vaikka yhden kirjan. Tavaraa tulee saatana niin, ettei kukaan ehdi kaikkea lukea. Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta.

Duomo Siena, lokakuu 2013.

Ja semmoinenkin laite on keksitty, johon voisi tilata kaikki maailman kirjat vaikka vessanpöntöllä istuisi. Mutta ne, joilla on valta ja rahat, pitävät vielä entisestä kiinni kynsin hampain. Kuten aina ja kaikkina aikoina.

Valokuvista, elokuvista ja taskuun mahtuvasta musiikista sinä et ymmärrä yhtään mitään. Niidenkin teossa tahti kiihtyy, mutta kukaan ei ole keksinyt ruveta rajoittamaan niiden tekoa ja vahtimaan, että vain ”hyvää” julkaistaan. On ainutlaatuista, miten täällä ”Gutenbergin galaksilla” keksintöäsi vieläkin vaalitaan.

Ja sitten on nämä perkeleen plagiaattikohut. Kirjaan painettuja kuvia varastetaan ja rahastetaan aivan muissa yhteyksissä. Se on väärin, niin minäkin ajattelen! Mutta on sekin, ettei osata lopettaa ja kopioita haetaan sieltäkin missä niitä ei enää ole. No, nykyään jokaisesta uutisesta nuollaan verta niin kauan, kun sitä vähänkin haistetaan.

Pentti Saarikoski, Punaiset liput (weilin+göös 1966)

Nappasin kirjahyllystäni yhden kappaleen vanhaa keksintöäsi. Siinä on vielä ”quattrocenton lyijyistä jälkimakua”, kuten runoilija sanoisi. Onhan teksti vuonna 1966 metallikirjakkeilla ladottua. Kirjoittaja oli aikanaan kuuluisa mies, joi hillittömästi viinaa ja esiintyi lehtikuvissa mustan pantterin kanssa. Tekstin lainaus tähän on silkkaa sattumaa. Ehkä se vain kieputtaa juttuni näkökulmaa hieman eri asentoon.

”Uudessa kuvalehdessä on Paavo Rintalaa syytetty plagioinnista. Jaakko Lintinen väittää ja perusteleekin väitteensä, että Rintala on romaanissaan Mummoni ja Mannerheim ottanut ainakin yhden kohdan melko suoraan Anna Kareninasta. Vaikka Lintisen esimerkistä käykin ilmi, että Rintala aivan ilmeisesti on käyttänyt Tolstoin tekstiä hyväkseen, minä en ole Lintisen mukana sitä mieltä, että tämä alentaisi Rintalan romaanin arvoa. Jos Tolstoi on kirjoittanut jonkin kohtauksen niin, ettei Rintala sitä sen paremmin pystyisi tekemään, Rintalan on tietysti parasta käyttää Tolstoin työtä hyväkseen, niin kuin tieteenkin alalla käytetään aikaisempia keksintöjä ja havaintoja.”

……………………………………..

Lainaus Pentti Saarikosken kirjasta Punaiset liput. Alaotsikkona MIELIPITEITÄ. (weilin+göös 1966) Palaan kirjaan vielä tuonnempana.

………………………………………

Runoilijan ”quattrocenton lyijyinen jälkimaku” löytyy täältä.

Calvados, kuolema, kalastus

Kun tapasin Jouko Tyyrin ensimmäistä ja viimeistä kertaa, kättelimme ja esittäydyimme. Sitten kaivoin repustani kullankeltaisen ja hoikan pullon, johon olin tehnyt Tyyrille oman etiketin. ”Katsos vain”, Tyyri sanoi. ”Sattuipa ihan oikeaa laatua, Calvados on suosikkijuomani.”

Calvados Berneroy

En minä silloin Tyyristä mitään tiennyt… enkä paljon muustakaan. Ajattelin vain, että on soveliasta muistaa jollain tavoin miestä, joka diktaattorina valitsi Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon saajan. Minulle ojennettiin tilaisuudessa 75.000 markan shekki, joka tuntui suurelta summalta. Finlandiapalkittu sai 100.000 markkaa. Vuosi oli 2000.

Seuraavana keväänä Tyyri lähti kävelemään neljänsadan kilometrin pyhiinvaellusreittiä Espanjan Santiago de Compostelaan. Yhtenä aamuna hänen matkakumppaninsa löysi miehen kuolleena majapaikan vuoteesta.

Jouko Tyyri (1929 - 2001)

Olvi-säätiön hallitus päätti kirjallisuuspalkinnon lopettamisesta vuonna 2006. Jos menestyvä yhtiö palaa tukemaan kulttuuria, lupaan juoda viinilasin sijaan ison oluen ja uhmata kihtiä, jolle juoma on pahinta mahdollista myrkkyä.

Jouko Tyyri (1929 – 2001) oli lehtimies, kirjailija, kulttuurivaikuttaja ja poliitikko, joka toimi kulttuuriministerinäkin 1971 – 1972. Kekkosen miehiä, kunnes kääntyi tätä vastaan. Hän piti Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla mielettömänä: ”Suomi ei ole enää tasavalta.”

Tyyri oli ”sanomalehtikirjailija”, kansien välissä julkaistu tuotanto jäi yhden käden sormilla laskettavaksi. Jatkan pari viikkoa sitten aloittamaani aforistikkojen sarjaa ja poimin esimerkit 1975 julkaistusta kokoelmasta Nuoruuden kritiikki – kootut aforismisarjat.

Valtaosa Tyyrin aforismeista on poikkeuksellisesta kulmasta katsottuja loogisia ajatusketjuja. Harvemmin hän sivaltaa. Lauseet eivät ole ”ruumisarkun nauloja”. Tyyri pohtii ongelmia ja ajattelee ne kirkkaaksi lause lauseelta.

wsoy 1975

”Yksikään lause ei merkitse mitään. Mitä useammasta muusta lauseesta ne vapauttavat, sitä merkitsevämpi se on.

Aluksi olin hieman hämmentynyt huomatessani, että muutkin ovat kompuroineet samoja totuuden portaita kuin minä. Nyt tiedän, että se on ainoa oikea side kirjoittajan ja lukijan välillä. Olen tyytyväisin tehdessäni toisen tietoiseksi hänen omista selviöistään.

Kuolemalla on merkitystä ainoastaan elämälle, joka edelleen jatkuu ja johon elämän lakkaaminen vaikuttaa. Kuolema ei sinänsä ole ongelma, on vain elämän ongelmia.

Kirjojen tulvasta pahastuu vain ihminen, joka ei pysty valitsemaan. Kirjallisuutta rakastava lukija ratkaisee ongelman yksinkertaisesti: jättää lukematta kaiken, minkä voi jättää lukematta.

Ennen evankeliumia on laki. En usko, että Mooses murskasi laintaulut vihanpuuskassa, vaan havaittuaan että evankeliumi oli kansalle liian vaativa laki.

Kiusallisimpia sekä itselleen että muille ovat ne ihmiset, joiden mielestä alituinen tyytymättömyys on älykkyyden merkki ja virheiden löytäminen varmin henkevyyden osoitus. Ansion oivaltaminen, olennaisen ja arvokkaan selkeä havaitseminen, se on kuitenkin asian ydin ja paljon vaativampi tehtävä.”

…………………………………………………………………

E X T R A

Juhani Aho oli modernin lehtikielen ja kirjallisuuden kehittäjänä Tyyrin esikuva: ”Aho loi sen välineen, jolla minä maailmaa rakastan.”

Tähän sopii lukaista neljän vuoden takainen juttuni kalastuksesta. (linkki) Tekstinäyte tulee Juhani Aholta. Jos joku löytää maailmankirjallisuudesta omistautuneemman ja vetoavamman kalastusvälinekuvauksen, pyydän ilmoittautumaan. Löytöpalkkio odottaa.

Perjantairuno: politiikkaa ja poetiikkaa

Esko-Juhani Tennilä, Lapin pitkäaikaisin kansanedustaja (1975 – 2011) ja vasemmistopoliitikko on julkaissut muistelmansa nimellä Toppari Arkadianmäellä. Sopii entiselle jalkapalloilijalle.

Vuonna 1971 Tennilä kertoi haastattelussa miten taistolaiset kommunistit pyrkivät käymään RUK:n saadakseen johtajakoulutusta sosialistista vallankumousta varten. Samana vuonna värikäs poliitikko julkaisi esikoisteoksensa Maailma punaisempi.

Tennilän tuore teos on seitsemästoista. Hän on julkaissut runoja, muistiinpanoja, ja lastenkirjoja. Muistelmat on puettu runon muotoon. Persoonallinen anekdootti, mutta pikaisen selaamisen perusteella kaunokirjallisia arvoja tekstistä on vaikea tavoittaa. Ehkä ei ole ollut tarkoituskaan.

Runokokoelma Esko-Juhani Tennilä. Taidehallin kutsun maalaus Tarmo Paunu.

Arvioidessa poliitikkoa poeettana, esimerkki pitää hakea aiemmasta tuotannosta. Kaivan kaksi kuriositeettia kotihyllystä: Rakastanhan minä tätä maata (Pohjoinen 1985) ja Metsän väristä en väittele enää (Otava 1996).

Tennilän runot ovat proosamaisia ideologian julistuksia, jossain välähtää luontokuva, useimmiten aatteelle alisteinen sekin. Teksteistä tiivistyy runon muotoon puettuja mielipiteitä, jotka tyhjenevät kertaluvulla.

Runo ajaa huonosti poliittisia päämääriä, sen tehtävä on toisaalla: näyttää maailma sellaisesta kulmasta, jota lukija ei ole osannut edes kuvitella. Runo voi tarjota myös lohtua ja toivoa. Tai kiihottaa mielikuvitusta muita stimulansseja tehokkaammin.

Hain tähän Tennilän runon kolmesta syystä. 1. Edesmenneen ystäväni sanoin: ”Olen edelleen sitä mieltä, että myös huonoja runoja tarvitaan.” 2. Yksi blogini teemoista, Unohdettujen runojen klinikka antaa valituille teksteille uuden elämän. Arvotuksen sijaan niissä voi olla jotain muuta kiinnostavaa, kuten ajankuva. 3. Kuvan ja sanan yhdistäminen tuo yllättäviä assosiaatioita: tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Tennilän kirjan ja runon parina on Taidehallin kutsukortissa Tarmo Paunun maalaus Helle. Paunun näyttely Taidehallissa 20.4. – 26.5. Siitä kerroin enemmän reilun viikon takaisessa postauksessani.

RUNO KAUPPIAAN KORVISTA

Kauppiaalla on eloisat korvat.

Bachin konserttoa kuunnellessa

ne lotjottavat välinpitämättöminä

konsertti-ilmeelle tärkättyä päätä vastaan,

mutta kaupassa ne ovat hyvin eloisat.

Hiljaisuuden jatkuessa pitempään

korvat valuvat alakuloisena kaulusta kohti.

Mutta heti oven käydessä

ne ponnahtavat iloisesti hörölleen.

Niitä nykii malttamaton odotus.

Kohta ne saavatkin kuulla kauppiaiden mielimusiikkia.

Kassakoneen iloista kilinää.