Erämaahan tuomittu voi löytää vettä kahdella tavalla. Joku kaivautuu niin syvälle, että osuu vesisuoneen varmasti. Toinen laukkaa ympäri aavikkoa, kaivaa tuhat kuoppaa ja toivoo parasta. Kuulun jälkimmäiseen heimoon. Hyllyssäni lojuu alleviivattuja ja koirankorville käänneltyjä kirjoja, joihin en halua palata. Kauan sitten kolahtanut teksti ei ehkä tekisi vaikutusta tänään. Lainatakseni Fernando Pessoaa: ”Suonissani virtaavat tulevien maisemien pienimmätkin yksityiskohdat, ja kaikki se minkä joudun näkemään toistamiseen tuntuu jo tuskallisen yksitoikkoiselta.”
Portugalilainen Pessoa (1888-1935) lukeutuu Eurooppalaisen kirjallisuushistorian merkkimiehiin. Hän julkaisi aikanaan vain yhden runoteoksen, mutta kirjoitti laajan tuotannon taiteilijanimillä, joista kasvatti itsenäisiä ja keskenään kiisteleviä sivupersoonia. Vähän samaan tapaan kuin tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard, joka julkaisi kiistakirjoituksia itsensä kanssa ja kritisoi omia kirjojaan.
Kollega Octavio Paz kirjoitti Pessoasta, että hän oli ”anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu – kuka Pessoa?”
Pazin määre kuvaa ristiriitaisen persoonan. Pessoan oma lause: ”En minä aina ole sama”, päätyi Pentti Saaritsan viimeksi suomentaman kokoelman nimeksi. (Otava 2001)
”Levottomuuden kirja” toimitettiin Pessoan valtaisasta jäämistöstä ja julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1982. Andalusialainen koira julkaisi Sanna Pernun suomennoksen ja Priit Pärnin kuvilla varustetun laitoksen 1999. Päätöksiäni uhmaten uskalsin nostaa kirjan yöpöydälle. Teksteissään Pessoa palaa yhä uudelleen mielikuvituksen voimaan ja mitättömyyden filosofiaansa: ”Kykenen kuvittelemaan itseni kaikeksi, koska en ole mitään.”
Kannattaa pitää silmät auki arkiselle, turhalle ja mitättömälle. Annetaan Pessoan kertoa miksi:
”Me voimme ja meidän tulee oppia toisilta ihmisiltä. Se on hyvä elämänohje. Elämässä on vakavia asioita joita voimme oppia huijareilta ja rosvoilta, filosofioita joita jakelevat typerykset, luonteenlujuuden ja lainkuuliaisuuden opetuksia jotka syntyvät sattumalta ja joiden antajat ovat sattumanvaraisia. Kaikki on kaikessa. Joinakin kristallinkirkkaina mietiskelyn hetkinä, esimerkiksi kun vaellan aikaisin iltapäivällä pitkin katuja ja teen huomioita, jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle.”
