Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Perjantairuno on proosaa – ja kyseenalaistaa Pikku Prinssin höpinöitä

Perjantairuno ottaa vauhtia proosasta. Syynä on tämäniltainen Tampereen Tulenkantajien kirjakaupan tilaisuus, jossa esiintyy kolme kirjailijaa: Riikka Pulkkinen, Riitta Jalonen ja Juha Siro.

Riikka kertoo uudesta kirjastaan, mutta kahden jälkimmäisen teemana on ”Muistikirjat auki!” Aihe edellyttää jonkin keskeneräisen valaisemista ja lukemista. Kun tammikuun taitteessa julkaistava kirja alkaa olla paketissa, kerron jotain tekeillä olevasta romaanikäsikirjoituksesta.

Iltalehden nettisivu 12.8.2012

Käsikirjoituksessa on nyt n. 80.000 merkkiä, valmis työ vaatii likemmäs 400.000. En juuri käytä enää muistikirjoja, siirrän lappujen ja lehtileikkeiden kulmiin kirjoitetut ideat suoraan koneelle. Käsikirjoitus työntää tulevan tarinan ideoita ja tekstimassaa edellään – elää jatkuvasti ja tarjoaa jatkon rakennustarpeet.

En tiedä luenko tämän tekstikappaleen illalla. Siinä on kuulopuheista varastettu idea makuupusseista ja tähtitaivaasta. Siihen on tehty lähdetöitä selvittämällä maata kiertävien kappaleiden nopeus: hammasharja ja jakoavain avaruudessa ovat totta. Tekstissä on intertekstuaalisuutta ja kirjallinen laina, joka kimmahti mieleen kappaleita kirjoittaessa.

……………………………………………………………………………………

”He ovat etsineet yhdessä omaa tyyliään ja kaivaneet olemuksestaan esiin sitä mikä erottaa heidät kaikista muista, he ovat oppineet kävelemään kymmenen sentin stilettikoroilla ja hymyilemään kameralle tuhannella tavalla. Nyt he pukeutuvat huppareihin ja lenkkareihin ja ajavat yhden tytön vanhempien mökille, paistavat takassa makkaraa, juovat lakkalikööriä, kantavat puut saunan pesään ja sytyttävät tulen.

Kiuas sähisee ja kumahtelee. Kesken kaiken mökilleen kutsunut tyttö karkaa lauteilta, juoksee ulkovajaan, rahaa saunan kuistille neljä baden baden tuolia ja kaivaa komeron yläkaapista kaikille makuupussit, joiden sisään tytöt pujottautuvat alastomina ja vetävät vetoketjun kiinni. Syksyn kylmyys kirpaisee jo, tuulen väre viistää järven selkää. Vastarannan metsä on musta sahanterä, jonka takaa hohkaa aavistus kuun kajoa, tähtitaivas kaartuu kaiken yllä loputtoman korkeana, syvänä ja kauhistuttavan avoimena.

Tytöt tuijottavat yötä ja yrittävät löytää tähtikuvioita, keksivät itse uusia ja laskevat hetken hehkuvia tähdenlentojen piirtoja, joiden seassa liikkuu ihmisen lähettämää avaruusromua. Hylätyt satelliitit ja metallinkappaleet heijastavat valoa ja kiitävät avaruudessa kaksikymmentä kertaa nopeammin kuin pistoolin luoti, joukossa astronauteilta karannut hammasharja ja tyhjyyteen tipahtanut jakoavain.

Muistatteko Pikku Prinssin, yksi tytöistä sanoo, sen satukirjan. Prinssi asui tähdellä, jossa oli tulivuoria, mutta se tunsi itsensä yksinäiseksi ja lähti tapaamaan toisten tähtien asukkaita ja saapui lopulta Maahan. Kirjassa on viisauksia jakeleva kettu, jota en ole koskaan voinut sietää. Elukka sanoo, että ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

Miten niin sydämellä, sehän voi tarkoittaa mitä vain, yhdelle yhtä ja toiselle toista, ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan asioita sen tarkemmin. Sydämen taakse pääsee piiloon, kun on muka luottanut sen ääneen ja tehnyt tyhmyyksiä. Ihmiset vain toivovat, että sydämellä kaikki kävisi helpommin, että se on joku oikotie, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa tekemisiensä eteen. Sitä vaan, tyttö sanoo Marialle kiertäessään makuupussia tiukemmin ympärilleen, että vieraissa maisemissa kannattaa katsoa eteensä entistä tarkemmin. Jokaisen sydämellä on kuitenkin oma totuutensa.”

………………………………………………………………………………..

Ranskalainen Antoine de Saint Exupéry julkaisi universaalin pienoisromaaninsa Pikku Prinssi 1944. (Wikipedia väittää vuotta aiemmin) Kirjasta on tullut yksi maailman myydyimmistä. Teos, tai osia siitä on julkaistu yli 200 kielellä.

Kuva Iltalehden nettisivulta 12.8.2012

”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”

Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.

Aku Ankka pinteessä.

Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…

Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.

Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”

Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:

Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.

Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.

……………………………………………….

Tiivistelmä YLE:n haastattelusta:

http://www.yle.fi/alueet/tampere/2011/10/ahkeruus_ei_lihota_kirjailijan_tilipussia_2938381.html

………………………………………………

Loppuviikosta back to basic, eli Unohdettujen runojen klinikka.

………………………………………………