Kun kirjalla on kiinnostava nimi, siitä kertovaan juttuun ei kannata muuta otsikkoa harkita. Mia Kankimäki jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia. Japanin kulttuuria ja nykypäivää käsittelevä kirja julkaistiin 2013.
Kankimäki on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Pitkäaikaisen harrastuksensa myötä hän on valmistunut myös Sogetsu-ikebana-kolukunnan opettajaksi. Sei Shōnagon -tutkimusprojekti vei hänet Japaniin, Lontooseen, Thaimaahan ja lopulta viimeistelemään kirjaansa Normandiaan.
Meillä kaikilla lienee ”Sitten kun” -haaveemme. Kankimäki uskalsi toteuttaa unelmansa ja lähti vuoden vuorotteluvapaalle, ensin Kiotoon sieltä ketään tuntematta ja Japania osaamatta. Hän kirjoittaa:
”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.”
Tyynynaluskirja (The Pillow Book) tunnetaan muistikirjana, jossa Sei kuvailee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan hovissa keisarinna Fujiwara-no-Sadakon seuranaisena. Kirjan kuuluisinta antia ovat listat, joita Sei laati terävistä havainnoistaan. Esimerkkejä Inhottavista asioista:
”Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan. / Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius. / Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille. / Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa! / Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen. / Itseään esille tuovat ihmiset. / Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään.”
Sei Shōnagonissa Kankimäki kokee löytäneensä sielunsisaren, aikansa modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Kirjassaan hän limittää rikkaasti Japanin vanhaa kulttuuria, idolinsa tekstiä ja oman elämänsä tapahtumia ja pohdintoja.
Kankimäki kirjoittaa erittäin sujuvasti ja saa rakennetta pirstomalla tietokirjamaiseen otteeseensa eteenpäin kuljettavaa jännitettä. Kirjailijan persoona on koko ajan poikkeuksellisen vahvasti läsnä… mutta se ei riitä, jos kadonneen kulttuurin kiehtovuus ja sen estetiikka eivät kiinnosta. Minua kiinnostaa. Shōnagon kirjoittaa ilahduttavista asioista: ”Hienosti toteutettu, naiselliseen tyyliin tehty maalaus kuvarullassa, ja sen ympärillä kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.” Niin turhaa, niin tärkeää.
Aikansa hovinaisen merkintöihin on soviteltu myös eroottista vapaamielisyyttä, mutta itse asiassa kyse lienee enemmän siitä, että Shōnagon oli poikkeuksellisen älykäs ja itsenäinen – ja halusi myös muistiinpanoillaan korostaa tätä.
Kankimäki kysyy tuhannen vuoden takaiselta ystävältään: ”Miten kirjoitit kirjan, joka sijaitsee jossain fiktion ja historiallisen todellisuuden kiehtovassa risteyksessä?” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on aivan samalla asialla:
”Sei, aivan kuin puhuisit juuri minulle, vuosituhannen takaa. Luulen, että ystävänikin pitäisivät sinusta, jos vain sinusta tietäisivät: kaikki haluaisivat hengata kanssasi, kutsua tyttöjen iltoihin. Tiedän mitä tarkoitit kirjoittaessasi, että täysikuu saa kaiken tuntumaan vähän surumielisemmältä, merkityksellisemmältä, voimakkaammalta. Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei: Lumisen talvitakin halaus eteisessä.”
…………………………………….
Älä unohda blogin ekstralinkkiä, josta löytyy Yoshida Kenko ja elämää isompi totuus.
…………………………………….