In memorian Simo Salminen

Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.

Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.

Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.

Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.

Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.

Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012

Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona

anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä

katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää

ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen

pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku

ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä

aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon

tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen

ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija

veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa

ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään

ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta

pidä

kahdeksan

palloa

ilmassa

yhtä

aikaa

maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda

ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,

katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.

………………………

Blogin ekstralinkissä lisää huumorimiehiä: Kari Hotakainen ja Buster Keaton.

………………………

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………

Pyöveli

Juuri nyt luvussa olevat kirjat: José Saramagon Baltasar ja Blimunda on edennyt madellen sivulle 447. Aloitettuna on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. J P Koskisen Ystäväni Rasputin on jämähtänyt sivulle 215. Työhuoneella odottavat keskeneräiset lähdeaineistot: Janusz Piekalkiewicz, Eurooppa tulessa ja Guido Knopp, Wermacht Hitlerin armeija.

Kanto

Viimeinen, nopeasti ja samaan soittoon luettu romaani on Anneli Kannon Pyöveli. Johtopäätös: Kannon tuore kirja on intensiivisen kiinnostava Lukuromaani.

Lukuromaani on väkisin väännetty nimike viihdekirjasta. Ikään kuin myönnytys sille, että viihdyttävällä kirjalla voisi olla myös ”taiteellista” arvoa. Kuten onkin. Tänä vuonna fiktiivisen romaanin Pulizerilla palkittiin Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Takakannen mukaan ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista…”

Doerrin romaani nousee blogiin aikanaan. Sain vasta käsiini romaanijärkäleen arvostelukappaleen. Pyöveliä ehdin jo ennustella sos-mediassa ensi syksyn Finladia-ehdokkaaksi. Mikä ei tietysti vuoden tässä vaiheessa ole viisasta. Kertokoon kommentti kuitenkin innostuksestani, jonka perusteet tässä lyhyesti.

Sovellan Kannon romaaniin urheilullista ajatusta: kymmenottelua ei voiteta parin lajin huipputuloksella, vaan vahvalla panoksella kaikilla osa-alueilla. Pyöveli on vakuuttavaa työtä kauttaaltaan. Vankalle faktapohjalle rakennettua fiktiota, jota kuljettaa täsmällinen, mutta rikas ja omaleimainen kieli. Ajankuvan huomioiva ja ainutlaatuisen ilmeikäs.

Pyöveli on aiheena mielenkiintoinen ja avaa tämän päivän lukijalle näkökulman 1600-luvun elämään ja yhteiskuntaan, Euroopan pyövelien historiaan ja Suomeenkin yltäneisiin noitavainoihin. Eeppisen ylevää viitekehystä ei kannata pelästyä, romaani kuvaa aihettaan käden ja kirveen mitan etäisyydeltä. Selitysten kaaret on tyystin karsittu, tarina elää hetkessä, rytmittää kerronnan aikamuotoja ja käyttää usein preesensiä.

Romaania kuljettaa osin kaikkitietävä kertoja, välillä lyhyiden lukujen äänessä on subjektiivinen minä. Tarina punoo yhteen pyövelin, tuomarin ja apteekkarin elämänlangat. Kanto on hylännyt tarkoitushakuisen juonikuvion, nyt lukemisen imu muodostuu itse aiheen käsittelystä ja ajankuvan tarinoiden limittämisestä ja niiden vastavoimista. Lopputulos muistuttaa veteen viskattua kiveä – ajattelun renkaat lähtevät laajenemaan.

Yhteiskunnan ja yksilön rajat, laki ja järjestys, säätykierto, usko ja taikausko, rahan valta ja moraalin pohdinta ovat romaanin keskeisiä teemoja. Niiden parissa Kanto on tehnyt mittavan lähdetyön. Lopun kirjallisuusluettelosta löytyy liki 30 nimikettä.

Pyövelin rakenne suosii mainitsemaani ”samaan soittoon” lukemista. Romaanin 382 sivua on jaettu yhdeksäänkymmeneenviiteen lyhyeen lukuun. Jos kerronnan vaivattomuudessa ja historiallisen aineksen käsittelyssä pitäisi hakea Pyövelille sukulainen, mieleen nousee Per Olov Enquistin vuonna 1999 August-palkittu romaani Henkilääkäri.

Kiteytys: asioita on hyvä tietää, siihen auttaa fakta. Kun asioita pitäisi ymmärtää, tarvitaan lisäksi fiktiota. Pyöveli herättää henkiin yli kolmensadan vuoden takaisen maailman.

Anneli Kanto (s.1950) on kirjoittanut romaaneja, palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, näytelmiä sekä käsikirjoituksia tv-draamoihin. Ilmaistaan asia näin: Kanto on kirjailijana rautainen ammattilainen. Niin kova luu, että sellaiset ovat tässä maassa harvassa.

………………………………..

Ekstralinkit:

Nappiin osunut Finlandia-veikkaus.

Finlandia-voittaja, joka jätti kylmäksi.

………………………………..

Pölkkypäät, puoli-idiootit ja ikimainiot

Kierrätän jutun kolmen vuoden takaa, koska työtilanne ei anna aikaa uuden tekoon. Mutta niidenkin aika tulee. Tämänpäiväisen tekstin pointti löytyy lopusta: kannattaa miettiä mihin aikansa uhraa.

Isoisäni jäämistöstä löytyi aikanaan elämäntaito-opas: Pyri eteenpäin, menestys varma. Kirjoittanut ja koonnut Swett Marden. Julkaistu 1913, jolloin Otavan tunnusta täydensi vielä seitsemän tähden lisäksi mehiläinen, ahkeruuden symboli.

Carl von Linné
Carl von Linné

Kyseisten kirjojen sisältö ei ole vuosisadassa muuttunut, antiikinaikaisia ajattelijoita siteerataan yhä. ”Innostuksen ja rohkaisun kirja jokaiselle, joka tiedon ja velvollisuuden tietä tahtoo kohottaa itseänsä”, kertoo Mardenin julkaisun nimiölehti.

Elämäntaitoja kiteyttävä kirja lupaa menestystä niille, jotka osaavat hyödyntää oman potentiaalinsa. Väärällä uralla ponnisteleminen johtaa vain umpikujaan. Ohjeet on usein esitetty koomisen epäkorrektisti ja suorasukaisesti:

”Monet, joita on alkujaan pidetty pölkkypäinä, ovat saaneet ystävällisen vastaanoton maailmassa siksi, että he ovat työssään menestyneet. Joskaan tällaiset esimerkit eivät todista mitään ihmeellistä kehitystä, meidän pitäisi toki muistaa, että monet noista n.s. pölkkypäistä, tyhjäntoimittajista ja typeristä eivät ole muuta kuin ’neliskulmaisia poikia, joita yritetään tunkea pyöreihin koloihin’.

Meidän jotka olemme niin tavattoman ymmärtäväisiä ja oppineita, pitäisi olla sääliviä ja hyviä niitä kohtaan, joille ei ole suotu kaikkia meidän kykyjämme. Minulla on aina ollut erikoinen rakkaus pölkkypäitä kohtaan. Ne jotka kouluaikanani tunsin, olivat erinomaisia tovereita eikä heistä ole tullut lainkaan tyhmiä ihmisiä.

Sitä vastoin niin monet, jotka siihen aikaan osasivat kirjoittaa heksametriä latinan kielellä ja käänsivät sujuvasti kreikkaa, eivät ole kehittyneet muuksi kuin mitä ne jo silloin olivat – sivistyneitä narreja.”

Hauskaa, kirjoittajan jaottelulla päädytään siihen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän heikkolahjaisia. Kirja nostaa täysipäisten kaartiin vain sellaiset suuruudet, jotka ovat älynneet panostaa kaiken taipumustensa mukaiseen uraan: ”Sille miehelle, jolla on luja tahto, ei mikään ole mahdotonta.”

Kirja houkuttelee menestykseen esimerkein: Napoleon, Wellington, Wanderbilt, Schiller, Dickens, Händel, Pietari Suuri, Michelangelo… Näin meitä kannustaa Carl von Linnén tapaus:

”Nuori Linné saattoi opettajansa epätoivoon, sillä nämä pitivät häntä puoli-idioottina. Hän ei näyttänyt soveltuvan mihinkään toimeen; hyvin pian täytyi vanhempien luopua siitä tuumasta, että hän rupeaisi teologiaa tutkimaan, lopulta tulisi hänen antautua lääkeopilliselle alalle.

Mutta hiljainen opettaja hänen omassa sielussaan, joka oli suurempi ja viisaampi kuin kaikki toiset, johdatti hänet luentosaleista vainioille ja metsiin ja kasvatti hänestä köyhyydestä, sairaudesta ja puutteesta huolimatta ihmiskunnan suurimman luonnontieteilijän ja kasvientutkijan.”

Olisikohan Mardenin kirjassa sittenkin joku jyvä, kun hän koettaa rohkaista meitä tekemään vain asioita, jotka kiinnostavat – joista oikeasti välitämme.

…………………………………………

Carl von Linné (1707 – 1778) ruotsalainen luonnontutkija, joka kehitti nykyaikaisen taksonomian perusteet. (eliöiden tieteellinen luokittelujärjestelmä) ”Luoja loi, mutta Linné järjesti.”

Elias Lönnrot, joka kaiken muun muassa laati ensimmäisen suomalaisen kasvion, antoi Linnélle arvonimen I k i m a i n i o.

Kaverini täyttää 80 – yhä ilman housuja!

On syytä päivittää yli kolmen vuoden takainen juttu. Aku Ankka täyttää 80 vuotta. Walt Disney keksi tyypin 1934 ja animaattori Richard Lundy loi ideasta piirroshahmon.

………………………………………………………………………………………………….

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60 vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

………………………………………………………….

Bordellissa valtion piikkiin

Päivän Hesari (27.2.) aloittaa sarjan ”Kirjeitä maailmalta”, joka kertoo lehden kirjeenvaihtajien silmin maailman myllerryksistä vuodesta 1889 nykypäiviin. Ensimmäinen, aukeaman juttu on otsikoitu: ”Täällä Juhani Aho, Pariisi”. Blogin Perjantairuno ei voi olla tarttumatta aiheeseen.

Hesari 27.2.2014

Ingressi kertoo, että Hesarin edeltäjän Päivälehden ensimmäinen kirjeenvaihtaja oli kirjailija Juhani Aho. No, olkoon ja menköön. Tosiasiassa Aho sai valtion kirjailija-apurahan ja lähti haistelemaan suuren maailman tuulia Pariisiin. Matkaltaan hän pisti muutaman kirjeen kotimaahan ja kertoi vaikutelmistaan kirjailijan vapaudella.

Pariisissa Aho teki töitä ahkerasti ja julkaisi myöhemmin romaaninsa Yksin. Ja kuten Hesarinkin jutussaan kertoo, romaanista seurasi kirjallinen skandaali. Tarinan päähenkilö viettää jouluyön pariisilaisen prostutioidun kanssa. Ahoa vaadittiin palauttamaan apurahansa. Tällaista saastaa kehdattiin julkaista ja vielä valtion rahoilla!

Julkaisin vuosi sitten runoteoksen Babel. Yksi sen 365 runosta kertoo Ahon matkasta. Kirjailija löysi sisäistä rauhaa kansalliskirjastosta ja kirjoitti myös siitä kotiväelleen. Oikeastaan innostukseni tekstiin lähti, kun löysin verkosta kirjaston Salle Ovalen esittelyn. Liitän tähän LINKIN. Jos avaat sen, klikkaa ”lecture” niin kuulet esittelyn, siirrä kursori kuvan päälle, niin saat vauhtia salin panoraamaan.

Pariisin kansalliskirjasto

Juhani A. saa apurahan ja matkustaa Pariisiin vuonna 1899,

asuu Montmartren Rue Ménéssierillä – kadulla, jota ei enää ole.

Kirjailija katselee Trokaderon palatsin holvien alta Marskentälle

ja vertaa maailmannäyttelyn Eifel-tornia kukkalatva korpikuuseen.

Hän harhailee Moulin Rougeen punaisten lyhtyjen kujille,

päätyy prostituoitujen pariin ja bordelliin,

kirjoittaa kaupungin kiihkosta ja hajuvesillä höystetystä hiestä:

”… niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien

inhimillisten intohimojen uunista.”

Hän postittaa kirjeitä kotiin ja tekee muistiinpanoja romaaniinsa,

jonka päähenkilö haluaa hukata ahdistuksensa kansalliskirjastoon:

”Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo,

aina tasainen ja suloisen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet,

mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset

– ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä,

eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan.”

Haluatko nähdä saman lukusalin, Salle Ovalen

kirjahyllyt kolmessa kerroksessa ja avaruuslaivan kokoisen

lasikaton, jota pyöreät ikkunoiden planeetat kiertävät?

Seitsemässä sekunnissa Visite virtuelle alkaa pyörittää panoraamaa

lukupulpetit, pöydät, lukulamppujen vihreät lasikuvut,

kannettavat tietokoneet, ihmiset kuulokkeineen, kello

tammitiskin takana, tuolinselkämyksillä roikkuvat takit,

kirjat, kirjat kirjat kirjat kirjat kirjat kirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjat

yhä vinhemmin pyörii panoraaman ympyrä näytöllä

hiiri hävittää satakaksitoista vuotta ja lisää vauhtia vain

…………………………………………………………………………

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) 1861 – 1921. Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja intohimoinen kalamies, josta kesällä 2009 kirjoittamani juttu löytyy linkistä.

Suomessa luvattomasti ja lainavaatteissa

Juttu joulupukin historiasta on toiveuusinta kolmen vuoden takaa. Toive on oma, käytän ajan romaanikäsiksen kanssa. Koska olen Euroopan hitain kirjoittaja, se on korvattava ahkeruudella, jotta työ vähänkin etenisi.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entäs Joulumuori. Kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummujen kanssa?

Pyhän Nikolaoksen ikoni.

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Pyhä Nikolaos ja varhainen Krampushahmo.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Haddon Sundblom: Santa Claus Coca-Colan joulukampanjaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

Hyvän joulun toivotukset säästän seuraavaan juttuun. Aattoon on aikaa vielä… kannattaa olla kilttinä.

”Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista”

Tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.

Tarnopol, Puola, heinäkuu 1941.

Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.

Jerzy Lec (1909 – 1966) opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.

Stanislaw Jerzy Lec

”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.

Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”

Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen julkaisu 1968.

Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.

Kello lyö. Kaikki.

Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.

Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.

”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.

Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.

Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.

Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.

Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.

Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.

Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.

Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.

Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.

Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.

Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.

Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.

Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.

Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.

Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!

…………………………………………

Tämän jutun parina sopii lukea myös aiempi: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”. linkki

Perjantairunossa Hannu V. ja ”Isän kyyneleet”

Päivän runo tulee pari viikkoa sitten julkaistusta Babelista. Lauantaina kerron kirjasta jotain Suomalaisessa kirjakaupassa, maanantaiaamuna loikkaan matkaan äänittämään Viikon kirjaa YLE:n Isossa Pajassa.

Runo on aina jonnekin velkaa, näkyvästi tai näkymättömästi. Uutta kokeillessaankin se on linkki ja lenkki historialliseen jatkumoon. Runon ei tarvitse olla oikeassa, eikä se ole koskaan väärässä. Jumalan kaltainen se on siinä, ettei tarvitse puolustajaa.

Hannu Väisänen: Isän kyyneleet (2012)

Kirjava puhe on Babelin mieleen, asioiden yllättävät assosiaatiot. Kieli on, saa sanoa… ja kuunnella. Hannu Väisänen julkaisi juuri romaaninsa Taivaanvartijat, hänen kuvataidettaan on parhaillaan esillä Galerie Forsblomilla. Kirjoittaessani kokoelmaa, en näitä voinut tietää. Tekstissä numero 92 asiat hakevat tähän päivään kipinää liki sadan vuoden takaa:

…………………………………………………………

Kuvataiteilijaksi ja kirjailijaksi kasvanut Hannu V.

ammattisotilaan poika kirjoittaa:

”Isä on taas kerholla. Juo siellä väkivettä.

Tulee takaisin joskus yöllä. Kolistellen, vollottaen

johonkin runoon takertuen tuupertuu eteiseen.”

Runoon voi takertua tietääkseen mikä on miehiään.

Tai olla takertumatta. Pakahduttava melankolia

elää aikansa. Toisen, oman aikansa.

Tampereen runoilija kirjoittaa isästään:

”Vankileiri I:ssä

jotkut söivät nälissään ruohoa maasta

mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:

heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,

koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä

kun lapsia tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,

ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi.”

…………………………………………………………

Hannu Väisänen ja teos ”Isän kyyneleet” (2012) kuva: YLE Kulttuurin sivuilta 8.2.2013.

Viljo Kajava julkaisi vuoden 1918 sisällissotaan keskittyvät Tampereen runonsa vuonna 1966.

Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

Tartuin hieman arvellen Markku Turusen toimittamaan teokseen Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012) Lukukokemus oli antoisa. Myös joidenkin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla, mutta enemmän kokonaisuutena, vertailuna siitä millaisella otteella kirjailijat kertovat omasta työstään.

Markku Turunen kirjoittaa esipuheessaan: ”Kun kirjailijalle annetaan aiheeksi ’Miten kirjani ovat syntyneet’, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse.”

Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012)

Toisinnäkeminen on hyvin yksilöllistä. Kahdeksastatoista kirjailijasta yksi tekee työstään matemaattisten kaavojen soveltamista, toinen on tekstinsä rakenteita älyllisesti erittelevä ”insinööri”, erään tekstin takaa kuultaa pettymys kirjojen saamaan kritiikkiin, joku käyttää asiaproosaa, toinen osaa ottaa tässäkin kielen mahdollisuuksista ilon irti.

Nappaan tähän sitaatin teoksen kahdeksaltatoista kirjailijalta. Ei siksi, että rivit kykenisivät kertomaan kovin oleellista tekijästään. Mutta näin yksinkertaistettuna tulevat kirjailijat esiteltyä. Ehkäpä joku innostuu lukemaan viisisataa sivua siitä miten kirjailijat kuvaavat työnsä edellytyksiä.

Claes Andersson: ”Vanhenemisen portaita laskeutuessani minun sävyni on muuttunut vähemmän kujeilevaksi, vähemmän ylimieliseksi tai ironiseksi.”

Helena Anhava: ”Mutta enemmän kuin mikään, minusta kirjoittajaan vaikuttaa aika, ilmapiiri jossa eletään. Koska aina on esiintynyt ryhmiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat totuuden, sitä provosoituu ja haluaa kommentoida ainakin räikeimpiä muoti-ilmiöitä vastaan.”

Agneta Enckell: ”kieli on siellä missä minä olen kun kirjoitan, kieli on välttelevä, se on alkuperäisseutu… siksi minun täytyy kirjoittaa: kirjoittaminen koti-ikävänä kieleen.”

Monika Fagerholm: ”On niin paljon… mitä haluan tehdä, ajatella, kokeilla. I´ll try everything once. Mutta aikakin on äärellinen, se valuu pois.”

Laila Hirvisaari: ”Isovanhempieni talot olivat polkupyörämatkan päässä toisistaan. Minä poljin tuota väliä vanhalla pyörällä nimeltä Miina Sinkko. Pyörälle oli annettu nimi erään sukulaistädin mukaan.”

Simo Hämäläinen: ”Puhelin kuulijoille Kätkäläisestä, myös kirjan taustoista. Kun enin väki jo nyhti nuttua niskaan, jokunen viipyi vielä sen tuntuisena, että asiaakin olisi. Jäin tietysti juttusille, keräilyähän kirjoittaminen on.”

Anna-Leena Härkönen: ”Huomaan haukkuneeni tätä ammattia pää punaisena viimeiset kymmenen liuskaa. Olisi ehkä syytä puhua myös hetki ilosta. Myös sitä on.”

Markku Into: ”Meillä on vielä puutalomme, kissat, / joki ja vaahterat. / Ruoho on hyvää, linnut kovia kundeja, / virtaava vesi halukas kuin kevätmorsian. (…) Tänään kotona liittyy vinhasti ja tiukasti asuinpaikkaani, sikäli se on hyvin helppotajuinen kirja, kaukana avantgarden pilvenhuitomisesta.”

Marja-Leena Mikkola: ”Minkään suunnan poliitikot tai puoluevirkailijat eivät ole eivätkä voikaan olla maailman taiteellisen haltuunoton asiantuntijoita. Taiteilijat eivät ole ohjattavissa, he rimpuilevat vastaan ja ottavat oman vapautensa.”

Pertti Nieminen: Suvussa ei ennen minua ollut kirjoittajia. En voi syyttää perintötekijöitä. Ympäristö oli mitä suotuisin: lukevat vanhemmat ja seinittäin täysiä kirjahyllyjä.”

Sinikka Nopola: ”Yleensä kuvitellaan, että kirjailijat tuntevat elämää sen kaikilta laidoilta. Minä kuulin vasta 23-vuotiaana, mitä tarkoittaa ’pohjanmaan kautta’, 45-vuotiaana että ’jallu’ tarkoittaa jaloviinaa ja vasta kaksi vuotta sitten, että ’skumppa’ on sama kuin kuohuviini.”

Aulikki Oksanen: ”Juuri tässä elämän vaiheessa olen enemmän runoilija kuin prosaisti. Lukiessani runoja ihmisille saan sitä välitöntä vastakaikua, jota tavattomasti kaipaan. Runojen kuulijat antavat minulle loitsunlukijan nostetta ja yhteistä sielunvirtaa.”

Veronica Pimenoff: ”Kirjoitan koska kirjoittaminen on kiihottavaa. Kirjoittaessa olen yksin ja tutkin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. En ajattele tuhoa, en seuraamuksia, en vaikutusta.”

Hannu Raittila: ”Romaani on kuitenkin elokuvan ja stadionrockin tapaan lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuoto, ja romaanikirjailijan ammattieettinen velvollisuus on tehdä työnsä tämä lähtökohta mielessään. Tässä on ammattietiikan ja ammattitaidon leikkauspiste.”

Lars Sund: ”Kirjailijan täytyy olla eräässä olennaisessa seikassa hiukan tyhmä. Järjissään oleva ihminen aristaa romaanin kirjoittamisen suunnatonta urakkaa – yritystä rakentaa tyhjästä kuviteltu maailma.”

Harri Tapper: ”Olen päätellyt, että kerrontataidot ovat tulleet Tapperien suvulta. Heidän on sanottu olleen ’tielle tulemattomia vääräleukoja’. He ilottelivat kielellä.”

Arja Tiainen: ”Ja hetken aikaa vielä jos saisi iloa ja onnea, jos osaisi lohduttaa, tehdä jotain hyvää ihmiskunnalle.”

Ilpo Tiihonen: ”Mikä tahansa voi olla runon materiaalia. Tavattu ihminen, kaikki luettu ja nähty, jokainen korviin heilahtanut repliikki, haju ratikassa, kalamyyjän ilme, matkalippu märällä asfaltilla. (…) On etsiskeltävä.”