Talousnäkymät ja terroristin viimeinen toive

Kun terrorismin ikoniksi kiteytynyt Osama eliminoitiin, Hesarin taloussivu raportoi maailman suurimman mahdin suhtautumisesta surmaan:

”Valuutta-, raaka-aine ja pääomamarkkinat reagoivat maltillisesti tietoon terroristijohtaja Osama bin Ladenin surmaamisesta. Raakaöljyn ja kullan hinnat laskivat ja Yhdysvaltain dollarin ja osakkeiden hinnat nousivat. Markkinareaktiot voi tulkita niin, että sijoittajat katsoivat yhden talouskasvun tiellä olleen epävarmuustekijän poistuneen.”

Kuvamanipulaatio kirjoittajan. Pohjakuva: Greg Semendinger, NYC Police Aviation Unit.

Kaikki kiertyy lopulta kahteen asiaan. Toinen niistä on raha. Islamin totuuden lisäksi bin Ladenkin jaksoi saarnata mammonan turmiollisuudesta julkisuuteen nauhoitetuilla videoillaan: ”Kapitalistinen järjestelmä pyrkii muuttamaan koko maailman suuryritysten läänitykseksi.” Paradoksaalista kyllä, hän itse peri omaisuuden, jonka arviot vaihtelevat 25-300 miljoonan US-dollarin väliltä.

Toinen maailman suurimmista voimista on yksilön oma ego. Ei ideologia tai uskonto, vaan yhden ihmisen oikeassa olemisen tarve. ”Juuri minä tiedän mitä Jumala tarkoittaa ja tahtoo.” Myös totalitarismin tyranneilla on sama vahva ja ylemmyydentuntoinen usko toimiensa oikeutukseen.

En voi hyväksyä kuolematuomiota. Jos nyt joku kuitenkin pääsisi asettamaan veitsen Muammar Gaddafin kurkulle, menettelisin muiden keinojen puutteessa samoin kuin Rooman keisarit Colosseumin aitiossa: kääntäisin peukaloni alaspäin. Periaatteestaan voi joskus tinkiä. ”Vain Allah on täydellinen”, sanoo Koraani.

Moni tyranni on koettanut lunastaa kuolemattomuutensa taiteella. Keisari Nero surmasi äitinsä ja velipuolensa ja vainosi kristittyjä. Psykopaatti suosi silti kulttuuria, rakennutti teattereita, esiintyi ja innostui urheilukilpailuista. Kansanmurhasta syytetty Bosnian serbijohtaja Radovan Karadzic on siviiliammatiltaan psykiatri, joka on julkaissut runokokoelmia.

Puhemies Maolla oli yksiviivainen käsitys kulttuurista. Runoissaan hän silti asettui usein oman egonsa ulkopuolelle: ”Kiinan tyttärillä on suuret päämäärät, he eivät rakasta punaisia hameita vaan sotilaspukua.” Osaman lopullinen toive koskee häntä itseään. Se ei toteutunut. Kuolema vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikka en minä usko, että hänet mereen haudattiin. Ruumispussissa oli joku toinen. Jenkit ovat takuulla tehneet bin Ladenille atomintarkan ruumiinavauksen.

Näkemykseni maistuu tulevalta urbaanilegendalta. Ihme, etten ole kuullut sitä vielä muualta. Lopuksi kuitenkin bin Ladenin runo helmikuussa 2003 julkaistulta äänitteeltä.

Oi Jumala, jos loppuni on lähellä,

älköön hautani olko vihreällä verholla peitetty.

Olkoon se kotkan maha,

lennähtäneenä korkeuksiin läheistensä kanssa.

Kun räjähtää suojaudumme kioskin kulmaan

Keskiviikkona 17.11. Ateenan keskustaan on komennettu 7000 poliisia. Mellakoissa menehtyneiden vuosipäivälle otetaan jatkoa. Näin typerän yksinkertaisesti ilmaistuna. Kello 18.20 kuljemme “kotikatua” Aleksandrasille. Se on suljettu liikenteeltä, mutta ihmisten virta valuu vastaan.

Ateena 17.11.2010

Poliisien iskujoukko on ryhmittynyt leipäkaupan kulmaan. Jatkamme ylöspäin ja näemme kohti keskustaa marssivia mielenosoittajia. Arvaamatta joukosta erkanee huppupäinen mies ja syöksyy kohti koppalakkisia poliiseja pesäpallomailaa pidempi parru kädessään.

Ateena, Aleksandras 17.11.2010

Poliisit pakenevat juosten. Heidän tilalleen ilmestyy kaasunaamarein ja rynnäkkökilvin varustautunut joukko. Vieressä jysähtää. Suojadumme kioskin kulmaan. Seuraksemme pakenee vapiseva nainen ja kioskin pitäjä ryntää kiskaisemaan luukut alas.

Ateeena 17.11.2010

Mielenosoittajat jatkavat eteenpäin ja tilanne alkaa rauhoittua. Kun nappaan takaisin kulkiessa kuvan kadun sulkeneista liikennepoliiseista, he loikkivat kysymään miksi kuvaan. Anna totuudenmukaisen selityksen ja kerron olevani hölmö turisti Suomesta. Se hämmentää herrat.

Ateenan poliisit 17.11.2010

Kulman tavernassa seurataan jo jalkapalloa. Nyt kirjoitan juttua ja kaadan reilun lasillisen Ouzoa. Merkki on Daily. Vastaava kuin meidän Pirkka. Parvekkeen ovi on auki, jossain ulvoo sireeni ja helikopterit pörräävät Ateenan yllä.

PS. kirjoitin jutun jo eilen, mutta kone tekee tilttejä jatkuvasti. Toivon, että tällä saa vielä kuulumisia blogiin. Kotimaassa pitää heittää hyvästit vanhalle kunnon iBookille, joka on palvellut kohta kymmenen vuotta : )

Maitomaaottelu Suomen pienimmässä museossa

Juuri saamani lehdistötiedotteen mukaan Suomen pienin museo iskee kesän suurnäyttelyitä ja megajättitapahtumia vastaan teemalla Maitomaaottelu – Mjölkkamppen. Taitelija Jyrki Nisosen veistos on ottanut suvereenisti haltuun koko Maitolaiturimuseon. Ja vähän enemmänkin. Museo löytyy osoitteesta Velaatantie 550 (n. 50 km Tampereelta pohjoiseen vanhaa Teiskontietä 338).

Maitomaaottelu - Mjölkkamppen, Jyrki Nisonen 2010

Maitolaiturimuseon Yli-intendentti Timo Malmi kiteyttää tiedotteessaan: ”Lehmän tila on kansakunnan tila: keltaiset laput korvissa, oma nimi on numerosarja.” Näyttelyn idea lähti Malmin mukaan päämisterin maitoboikotista: ”Maitomaaottelu – Mjölkkampen -teos ottaa kantaa pääministerin käynnistämään keskusteluun oikeasta, juotavasta maidosta. Voiko Suomessa ostaa ja nauttia ruotsalaista maitoa, virolaista, venäläistä, somalilaista? Muuttuuko maidon maku ruotsalaisen apilan syönnin seurauksena? Onko lehmillä kansallistunne? Sallivatko kotimaiset lehmät, että ulkomaalaiset juovat heidän maitoaan? Tilateos Maitomaaottelu-Mjölkkampen  pohtii onko mahdollista yhdistää eri kansakuntien tuottamat elämän eliksiirit.

Pääministeri boikotoi ruotsalaista maitoa, vaikka ruotsalainen maito pelasti Suomen sotalapset. Vuosisatojen kuluessa Ruotsi on ollut Suomelle ikkuna Eurooppaan ja ensimmäinen askel kansainvälisyyden ja sivistyksen tiellä. Voisiko ajatella, että ruotsalaista maitoa juomalla suomalainen yhä viisastuisi ja vahvistuisi, luukato ja puute poistuisi.

Suomalainen lehmä on suomalaisen kulttuurin symboli. Kun vaeltavat esi-isämme vihdoin pysähtyivät, uusi tulevaisuus perustui lehmään ja maanviljelyyn. Suomalainen lehmä on Suomen suunnannäyttäjä. Sota-ajan suomalaiselle hevoselle on pystytetty patsas, mutta suomalainen lehmä on niin sodan kuin rauhan oloissa taannut vitamiinit ja muut vaikuttavat aineet kasvavan nuorison voimajuomaksi.”

…………………………………………………………………………………………………………

Annetaan viimeiset rivit runoilijalle. Vilja-Tuulia Huotarisen hieno kokoelma ILOISEN LEHMÄN RUNOT ilmestyi 2009. Huotarinen näyttää miten hallitusti runokirja voi olla kokonaisuus ja toteuttaa draaman kaarta. Valitsemani teksti on viimeisestä sikermästä jossa jo solmitaan lankoja ja tehdän teemojen synteesiä:

”Kuningattaren selkä oli valkoinen kuin ensilumi, / tähdet hehkuivat otsassa ja lavoissa. / Putoan polvilleni kaipuusta. / Se mikä minut nostaa on Kuningattaren käsky, / säälimätön ja siksi täynnä lohtua. / Kun Kuningatar antaa maitoa puhutaan elämänjanosta, / siitä mitä ei voi hallita:

ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää / ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi kätkeä / täytyy pyytää lisää, jaksaakseen

Kuningattaren ääni kaikuu tyhjässä navetassa / läpi aikojen ajetun kellokkaan kutsu, / minä menen vaikka seinien läpi / jos se on hyvä joka minua johtaa.”

Tulipalon taustaksi

Perjantaina 14.5. pyöräilin työhuoneelle keskustorin kautta ja nappasin kuvan tulipalosta, jossa palaa yksi Tampereen kaupungin kauneimmista ja arvokkaimmista kiinteistöistä. Commercen talo on Tampereen ensimmäisiä jugend-kerrostaloja. Sen suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Andersin-Jung-Bomanson. Talo valmistui 1899 Raatihuonetta vastapäätä keskustorin länsilaitaan.

Commercen talo, Tampere 14.5.2010, klo 10.16

Vanhimpia rakennuksessa toimineita liikkeitä oli hotelli Central. Kulmahuoneistossa toimi Ensimmäinen apteekki, jonka oven yläpuolinen kotkaveistos näkyy vielä kuvassa. McDonald’s aloitti paikalla 1983. Huoneistossa yritti sitä ennen Burger King, mutta aika ei ollut vielä kypsä mustanmakkaran syntysijoilla. Tyylillisesti Commerce edustaa alkavan jugendkauden siirtymävaihetta, ja se on puhdasta eurooppalaista tiilijugendia. Tiilen ja rappauspintojen yhdistäminen ei tuolloin ollut yleistä suomalaisessa jugendissa.

Talolla on verinen historia, seinistä löytyy kiväärinluodin jälkiä. Ullakolla teloitettiin sisällissodan aikana vankeja ja ruumiit pudotettiin alas pitkin rakennuksen valokuilua. Kun talossa tehtiin remonttia, verijälkiä täynnä oleva lahtiseinä jätettiin ennalleen taloyhtiön varastotilojen yhteyteen. Ullakkokerros saneerattiin vastikään asuinkäyttöön, ja n. 6000 euron neliöhintaisia asuntoja on vielä tyhjillään.

Siperia opettaa – tai sitten ei

Aamulehden toimitus Tampereella hengittää keskustorin kupeessa, Siperiaksi nimetyssä kiinteistössä. Itälaidalla punatiilistä kaupungin sydäntä nuolevat kosken kuohut. Päätoimittaja Matti Apunen jättää rakennuksen tuota pikaa. Remmiin astuu Jouko Jokinen, joka on luotsannut Satakunnan Kansaa vuodesta 2001.

Salo-Somerkivi: Meidän lasten aapinen

Hesari kirjoittaa Tampereen asioista tätä nykyä liki yhtä paljon kuin Aamulehti. Ja kulttuurista enemmän. Lainaan siis olennaisen pointin 7.5. Hesarista, jossa Jokista haastatellaan: ”Aamulehden nykyisen päätoimittajan Matti Apusen aikana Aamulehti on lopettanut itsenäisen kulttuuriosastonsa, joka oli aikaisemmin yksi lehden arvostetuimpia osastoja. Jokinen ei ota kantaa Aamulehden kulttuurijournalismiin, mutta näkee, että kulttuurijournalismi voisi mennä enemmän verkkoon.”

Kyllä Jokisen pitää vielä kantansa ottaa. On pakko. Jos AL:n kulttuurisivut säilyvät mitäänsanomattomina kuin kastunut villatumppu, se on kannanotto. Jos osasto puhalletaan henkiin, se vasta kannanotto onkin. Huolimatta siitä siirretäänkö kulttuurin sisältöjä verkkoon.

SITTEN JOKISEN EVÄÄT. Ne voi syödä tai jättää silleen: Tilastokeskus ja opetusministeriö on kirjannut kulttuurialojen taloudellisen merkityksen Suomen kansantaloudessa. Jo vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja työllisistä 4,2 pros. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. KERTAAN: kulttuuri on isompi ala kuin maatalous tai paperiteollisuus. Kyllä tämän ilosanoman sisältöjä kelpaisi levittää! Ainakin samalla intensiteetillä kuin jääkiekko- tai pesäpallomatsien tuloksia.

Lopuksi lukemisen riemua. Olli Helen on kirjoittanut jutun Aamulehden palstanpään tilkkeeksi: Mikään ei ole hienompaa kuin lukemaan oppiminen. Kun osaa lukea, voi väläyttää vaikka silloin kun bussi 27 tulee Tampereen asematunnelista Hämeenkadun puolelle. ”Tampela!” huusi Irjalan päiväkodin eskarilainen ja osoitti tienviitaa. Hetken miettimisen jälkeen hän joutui kysymään: ”Mikä on Tampela?” Kaverilta löytyi tietoa: ”Yksi kala on ainakin kampela.”

Ps. Metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta harjoittanut Oy Tampella Ab aloitti vuonna 1856. Yhtiö ajautui Suomen pankin haltuun 1991. Pörssiyhtiö pilkottiin ja myytiin osina.

II Ps. Yksi Edellisen postauksen kommentti oli juuttunut roskapostihaaviin. Löysin ”Keken” vastauksen vasta tätä päivittäessä. Pahoittelut, nyt se on paikallaan.

Runoilijan vastaisku vanhusten esineellistämiselle!

PIKAPOSTAUS ja pari otetta Suomen arvostelijain liiton tiedotteesta. (Julkaisuvapaa 28.4. klo 13.00)

”Kritiikin Kannukset saa tänä vuonna runoilija Timo Harju (s. 1980) runokokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo, 2009). Kastelimme heitä runsaasti kahvilla -kokoelma on helposti lähestyttävää ja humaania runoutta. Vanhainkodin arkipäivästä kertovissa runoissa korostuu empaattinen ja suora tapa puhua vanhainkodissa asuvista ihmisistä. Laajalle lukijakunnalle soveltuva, kaikkia koskettava yhteiskunnallinen runous on harvinaista, mutta Harjun runot täyttävät tätä vajetta.

Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, 2009

Kritiikin Kannukset -lautakunta pitää tärkeänä, että runous tarjoaa monipuolisia ajattelun eväitä – talousajattelun ja tehokkuusvaatimusten läpäisemässä maailmassa. Harju käsittelee vanhainkodin arkisiin kohtaamisiin liittyviä kipeitäkin tunteita luontevasti. Kokoelma kuvaa vanhuksia yksilöinä, jotka ovat kukin omanlaisiaan, kun taas päivänpolitiikassa ja lehtikielessä käytetään usein kliinisiä ja esineellistäviä ilmauksia. Harjun runojen vanhukset – dementiapotilaat – ovat voimakkaasti läsnä olevia ja merkityksellisiä, kaikkine ryppyineen ja rullatuoleineen, rispaantuneine aamutakkeineen, kahvinryystämisineen, iloineen ja murheineen.”

Toivotan onnea palkinnon saajalle! Hyvä valinta ja humaanit perustelut. Kirjan alkupuolen sikermästä nappasin tähän lyhyen näytteen, joka sopii myös kansikuvan pariksi: ”Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi / joo kaikki ovet aukeaisivat / mummot papat lepattaen ulos / ryppyineen rullatuoleineen / kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas. / Mutta eivät he juokse, siksi / tule katsomaan pilviä vanhainkodin käytävillä.”

Toivon ja tuhon profeetat 2010

Kun journalismin tai julkisuuden valokiila suunnataan yhteen kohteeseen kerrallaan, muu ympärillä jää pimentoon. Maailmankuvastamme tulee helposti yksisilmäinen ja stereotypioiden vääristämä. Julkkisten sekoilujen seuraaminen saattaa saada suuremmat mittasuhteet kuin kokonaisen kansanmurhan tuijottaminen telkasta.

Suomen Kuvalehti/Binsar Bakkara/AP/Lehtikuva 2006

Tekstini aloitus on kliseinen, mutta paranee, kun pääsen siteeraamaan muita. Kuva musliminaisen julkisesta rankaisemisesta on provosoiva, mutta liittyy osaltaan jutun loppuun ja pieniin tekoihin, joilla on iso merkitys naisten aseman parantamisessa.

Viime sunnuntaina Hesari julkaisi kirjailija ja ohjaaja Alexis Kourosin sivun mittaisen jutun tulevaisuuden visioista otsikolla ”Ihmiskunnan pitää aikuistua”. Iranilaissyntyinen Kouros on koulutukseltaan lääkäri ja hänen tekstinsä oli sekoitus biologiaa, genetiikkaa ja humanismia. Harmi, että juttu on jälkikäteen löydettävissä vain Hesarin maksullisessa digilehdessä. Toivoa sopii, että se nostetaan vapaasti luettavaksi.

Kourosin ydinajatus on siinä miten mielen voima, ihmisen aivojen mahdollisuudet ja kyvyt tulevat yllättämään meidät.  ”Jos ihminen pystyy horjuttamaan elämän tasapainoa, hän pystyy sen myös korjaamaan”, hän kirjoittaa. Hän väittää, että luonnonvalintaan perustuva geneettinen evoluutio on loppusuoralla ja tulevaisuudessa ”televisio ja internet ovat kenties merkittävimpiä evoluution väyliä”.

Kirjailijan mielestä globalisoituminen ja kulttuurien yhtenäistyminen ovat väistämättömiä. ”Väkivalta konfliktien ratkaisukeinona jää pidemmällä aikavälillä historiaan. Vietnamin, Irakin ja Afganistanin sodat ovat vahvistaneet käsitystä, että muiden kansojen, alueiden tai maiden valloittaminen väkivalloin ei ole mahdollista. On voitettava sydämet ja mielet.”

Pintaa raapaisevan juttuni lopuksi jouluksi saamani sähköpostiruno. Se on Khalida Frughin kirjoittama ja toisen afgaaninaisen suomentama. Tiedustellessani tekstin taustaa, Kritiikkiportin toimitussihteeri Päivi Nikkilä vastasi:  ”Ostimme muutamia runokirjoja Kabulin yliopiston kirjakaupasta lokakuussa 2009, ja toimme ne Suomeen. Matka oli osa Naistoimittajat ry:n afganistanilaisten naistoimittajien koulutushanketta, jota koordinoin toisena työnäni. Se on meidän siviilihankepanos naisten aseman kohentamiseksi maassa, jossa naisilla voisi olla vahva rauhanrakentajan rooli.”

ME OLEMME KIRJASTO

Kun olemme valmiita, syksy saapuu, pimenee, tulee yö. Ylitettyämme tiet, pihat ja kynnykset, askelten alla on elämän käytävä.

Emme ole vielä tiemme päässä, mutta aikamme valuu yli kuin lasista vesi. Se mitä olemme, olemme yhdessä, Kärsimys, aina surullinen, saapuu.

Me olemme kirjat kuulussa itämaisessa kirjastossa, valomme loistaa ympäri maailman, mutta tänään kirjamme palavat, ulkomaiden sotaretki on alkanut.

Runo ei kenties ole maailmankirjallisuutta ja sen ajatuskin saattaisi alkukielellä ymmärettynä terävöityä. Silti perusviesti on edelleen muuttumaton: Sanalla voi muuttaa maailman, eikä ”Tiedon valo” ole vieläkään kuolleeksi hiutunut klisee.

Marilyn & Runeberg-ehdokkaat

Alkusyksystä julkaistu romaanini Marilynin hiuspinni on ehdolla Runeberg-palkinnolle. Olen ilahtunut. YLE:n sivuille on koottu kompaktiin pakettiin esiraadin arviot valitusta kirjoista. Itse en ole vielä ehtinyt tutustua kuin Carlsonin kirjaan ja Suomeen palattua uuden käsiksenkin jatko jää hetkeksi jäihin, hoidettavia asioita on kertynyt. Onneksi hyvät kirjat eivät happane vaikka aina kypsyy uusi sato.

Carlson, Fagerholm, Hotakainen, Karlström, Verronen, Ilvesheimo, Siro

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”

UUTISIA JA APURAHOJA

Eilen kilahti sähköpostiini puheenjohtajan allekirjoittamana viesti Suomen arvostelijain liitosta: ”TV 1:n kulttuuriuutiset lopetetaan tämän vuoden lopussa! Mikä siis on kulttuurijournalismin asema Ylessä? Mistä tämä kulttuurin määrätietoinen alasajo oikein johtuu? Masentavaa politiikkaa.”

Pistin palautepostia koko jäsenistölle: ” Tervehdys! Eihän tässä mitään tolkkua enää ole. Päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään samalla formaatilla. Telkkaan ei mahdu kuin pudotuspelejä. Ehkä kansa nyt saa mitä tilaa. Mitäs jos jätettäis ne iltalehdet ostamatta ja BB-talot katsomatta. Vaikka niinhän Me juuri teemmekin…”

Tämän aamun Hesarissa Ylen aikeista on ympäripyöreä uutisointi. ”Kulttuuriuutiset aiotaan siirtää selvemmäksi osaksi muuta uutistarjontaa…. Nyt pohditaan erillisten kulttuuriuutisten juontajan tehtävän lopettamista.” Rahasta ei kuulemma ole kyse. Valistunut veikkaukseni on, että juuri Rahasta on kyse. Jokaisen meitä koskevan muutoksen takana on nykyään kyse rahasta.

SEURAAVAKSI APURAHAUUTISIA

Pöyräilin eilen työhuoneelta kotiin puoli yhdeksältä illalla. Kello 21.15 soi puhelin. Aamulehden toimittaja halusi tietää mitä mieltä olin Jari Tervon viisivuotisesta kirjailija-apurahasta. Tämän aamun lehdestä löytyi sitten kulttuurisivun ykkösuutinen: ”Lahnasen luoja saalisti lähes 100 000 euron valtion apurahan”. Kuten sanoin, päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään yhteneväisellä formaatilla.

Lausuntoni lehteen oli siilaantunut suht korrektisti. Sanoin, että on hullua jakaa kirjallisuuden edistämisen yhteistä rahaa näin. Apurahahakemusten selvityksissä kysytään tarkkaan kaikki kolmen viimeisen vuoden aikana saadut apurahat. Mitään ei merkitse se, että hakijalla voi olla muita verotettavia tuloja yli 180 000 euroa vuodessa. Nyt valtio antaa siihen päälle viiden vuoden ajan 1550 euroa kuussa verottomana.

Kun kiipeät lehtiin ja lööppeihin, piru pitelee tikkaita

Vielä suora sitaatti lausunnostani: ”Tämä ei ole ihan oikein. Mieluummin näkisin, että apurahat käytettäisiin sellaisten kirjailijoiden työskentelyn turvaamiseen, joilla ei ole tällaisia tuloja.” Tiedän, että asia ei ole näin suoraviivainen. Apurahojen jakoperusteet eivät nykyisellään ole sidoksissa hakijan muihin tuloihin. Eikä kukaan toki voi ennustaa mitä Tervo tulevaisuudessa muualta tienaa.

Lehden lyhyessä jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että esitin pohdittavaksi apurahoituksen vaihtoehtoisia tapoja. Mitä ne sitten olisivatkaan… Se jutussa tuli kuitenkin sanottua, että mielestäni tällainen apurahapolitiikka yksipuolistaa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa toiselle annettu on toiselta pois. Usein nälkärajalla töitään tekevältä.

Täällä siis piipittää itsekin kirjailija (joo, muistetaan kyllä mitä kettu sanoi niistä pihlajanmarjoista…) ja lehtijutussa tituleerattu Pirkkalaiskirjailijoiden varapuheenjohtaja. Mutta myös valtion taidehallinnon alaisen Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsen. Olen viime päivinä lukenut hitonmoiset nivaskat papereita valtion taidehallinnon uudistushankkeista, ja yritellyt sinne jotain pikku kommenttiakin mukaan. Pitäisikö apurahapolitiikassakin availla ikkunoita, keskustella avoimesti ja pohtia vaihtoehtoja vanhoille kaavoille?

Lopuksi levikkiuutisia. Aloitin blogini alkukesästä. Lukijoiden määrä on kasvanut tasaisesti. Juuri nyt kotisivujen ja blogin yhteinen käyntimäärä on ylittänyt 1000 vierailua kuussa. Olette te sitten fiksuja ihmisiä. K i i t o s ! !