Runousoppia jokaiselle: antiikista kansanrunoihin ja räppiin

Laulava hiljaisuus on Markku Toivosen tuore julkaisu. Alaotsikkona Runomitat ja V.A. Koskenniemi. ”Runomitat ovat pitkään olleet unohduksissa niin lyriikan ystävien keskuudessa kuin kirjallisuuden opetuksessa.” Kirja toimii johdatuksena suomalaiseen metriikkaan, eli runomittojen teoriaan.

Kansi: Päivi Puustinen.

Toivonen kirjoittaa saatesanoissaan: ”Runomittojen tuntemus ei enää kuulu yleissivistykseen: metriikasta eli runomittaopista on tullut monelle liki käsittämätöntä salatiedettä – myös suurelle osalle tuntemistani runoilijakollegoista.”

Ja silti, kirja on myös paljon muuta – mielenkiintoisia anekdootteja ja yleissivistystä. Lyriikan kehitystä Egyptistä ja Babyloniasta kiinalaisten ja arabialaisten käyttämiin riimityksiin. ”Koraani sisältää loppusoinnutettua proosaa.”

Eniten aineistoa Toivonen on hakenut klassikkorunoilija V.A. Koskenniemeltä, joka on kirjoittanut esseessään: ” Meillä tulee aina olla runoa lukiessa tunne siitä, ettei se säännönomaisuus, se pakollisuus, mihin runomitta lukijan velvoittaa, milloinkaan ylitä sitä, mitä voisi ehkä kutsua helläksi väkivallaksi. Runomittahan ei ole tarkoitettu rajoittamaan runoilijan mahdollisuuksia, vaan lisäämään niitä. Todellisen rytmitaiteilijan käsissä uudistuvat kaikki runomitat.”

Tiukasti tiivistettynä elegian kehitys epiikan vastapainoksi sopisi tämän päivän räppäreille ja lavarunoilijoille: ”Taustalla oli olojen muutos: helleeninen maanpiiri oli laajentunut Homeroksen päivistä. Kaupunkivaltiot tulivat elämän polttopisteiksi, joissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Ei ollut enää aikaa käyttää juhlallista kuusimittaa – haluttiin sanoa asiat nopeasti ja kärkevästi kaupungin torilla.”

Kirjan teoreettinen osuus on jaettu reilusti yli sadalla alaotsikolla. Jambi, trokee, daktyyli, sonetti, kalevalamitta, heksametri, kesuura, tavutukset, rytmi ja soinnullisuus… jne, saavat perusteellisen ja selkeän käsittelyn esimerkkeineen. Loppuviitteissä mainitaan 144 tekstilähdettä. Henkilöhakemistosta löytyy 118 nimeä Ovidiuksesta Cheekkiin, jonka näyteteksti on hänen rap-sanoituksestaan Jumala. 

Markku Toivonen, kuva Turun Sanomat, nettisivut 22.3.2014 (Ei merkintää kuvaajasta).

Laulava hiljaisuus on valtaisan työmäärän tulos. Analyyttisessä selkeydessään, esimerkeissään ja perusteellisuudessaan merkkiteos. Kokonaisuutena asiantuntijan käsikirja yksissä kansissa. Harrastajalle lyriikan historian ja maailmankuvan avartaja.

Markku Toivonen on kirjailija ja palkittu runoilija, joka on opettanut sanataidetta useissa eri yhteyksissä. Laulava hiljaisuus on hänen bibliografiansa kymmenes julkaisu.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

1. Markku Toivosen runokokoelma Lauluja tyhjyydestä

2. In memoriam Pentti Holappa

…………………………………

Vastasyntyneet suoraan laskiämpäriin

Duunien ruuhka helpottaa ja blogi päivittää tietokirjallisuudella. Atena julkaisi Xue Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret Taina Wallinin suomennoksena 2013. En muista mistä kirja on tarttunut matkaan, todennäköisesti jostain kirppikseltä. En muista myöskään päivää, jolloin en ole lukenut kansien väliin painettua tekstiä. Xinranin kirja on mennyt siinä samassa imussa.

Karl Marx vietti juuri 200-vuotissynttäreitään. Kiinan pressa Xi Jinping nosti yhteiskuntafilosofin näyttävästi esiin juhlapuheessaan. Vallankumoukset Venäjällä, Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa tehtiin marxilaisuuden nimissä. Marxin oma tavoite oli viimekädessä panna materiaalinen todellisuus palvelemaan vapautta tavoittelevaa idealismia. Vallanpitäjät tekivät marxilaisuudesta poliittisen uskonnon palvelemaan omia päämääriään.

Marx kannatti kapitalismia ja näki sen välivaiheena työläisten vapautumiseen. Kiina on koko telluksen seuraava ja ehdoton supervalta. Seuratessani telkasta johtaja Jinpingin puhetta, mietin millaisesta historiasta valtio ponnistaa asemaansa. Pitkällä perspektiivillä maan kulttuuriperintö on uskomattoman rikas. Lähimenneisyydestä löytyy mustia aukkoja. Kiinan kadotetut tyttäret kertoo yhden nykyhistorian rankimmista jaksoista.

Kiinan ikiaikaisen perinteen mukaan perheen ensimmäisen lapsen tulee olla poika. Kun siihen lisätään valtion määräys yhden lapsen politiikasta, syntyy kovaa jälkeä. Vastasyntyneen tyttären matka saattaa päätyä suoraan kohdusta laskiämpäriin. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa miestä enemmän kuin naista. No, täytyy myös muistaa, että satoja tuhansia kiinalaisia tyttöjä on adoptoitu muihin maihin.

Xue Xinran, kuva: lehtikuva

Xue Xinran (s.1958) on työskennellyt toimittajana Kiinassa. Nykyään hän on Lontoossa asuva kirjailija. Kiinan kadotetut tyttäret on tarinavetoista tietokirjallisuutta, joka perustuu dokumentaarisiin haastatteluihin. Xinran hakee myös ymmärrystä äideille, jotka ovat päätyneet äärimmäiseen ratkaisuun tai luovuttaneet tyttärensä muiden kasvatettaviksi. Hän yrittää oikeasti ymmärtää miten vaikeaa on luopua lapsestaan.

Xinran kertoo kymmenen kiinalaisnaisen tarinan, myös omansa. Yhteiskunta, puolueen mielivalta ja yksilöiden oikeuksien rajoittaminen nousevat vahvasti esiin. ”Tasa-arvossa on kyse oikeudenmukaisuudesta”, hän kirjoittaa. ”Ensiksi täytyy ymmärtää, miksi näin toimitaan. Me elämme miesten kulttuurissa.”

Kiinan kadotetut tyttäret on rankka kirja, mutta kuljettaa lukijaa sujuvalla kielellä ja (kaikesta huolimatta) mielenkiintoisilla tarinoillaan. Mikä olisi yhteenveto? Ymmärrys jatkuvasta muutoksesta. Toivo tulevasta, ja siitä miten historian ei tarvitse toistaa itseään, että ihminen voisi oppia.

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja

…………………………

 

Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

Piti päivittämäni aivan muusta aiheesta, mutta se siirtyy tuonnemmaksi, kun luin 9.8. Hesarista Petri Hakkaraisen tekstin ”On totuuden jälkeinen aika”. Kolumnisti on lähetystöneuvos ja diplomaattinen neuvonantaja Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa.

Hakkarainen kirjoittaa ajastamme, jossa tunteet ja mielikuvat painavat faktoja enemmän. Hän lainaa myös The New York Timesin kolumnistia Roger Cohenia: ”Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia sisältöä vahvempaa.”

”Leijonanosa koko ihmiskunnan kumulatiivisesta tietämyksestä ja osaamisesta on ympäri vuorokauden jokaisen älypuhelimen omistajan ulottuvilla”, Hakkarainen kirjoittaa. ”Maailman parhaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, tiedotusvälineet ja julkaisut, ihan siinä Pokémon Gon ja kissavideoiden vieressä.”

Politiikan ja akateemisen maailman pitäisi pystyä kiihkottomaan keskusteluun, mutta kriittistä keskustelua ja asiallista argumentaatiota vastaan hyökätään uskonnollisin, ideologisin ja taloudellisin motiivein.

Kolumnia lukiessa kimmahti mieleen Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaojan teos Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) Nappasin kirjan hyllystä ja sieltähän se koirankorva löytyi, sivulle 289 käännettynä:

”Tiede on ihmisen suurin ja vaikein saavutus, yhtä välttämätöntä kuin syöminen ja seksi. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ilman seksiä kuolemme sukupuuttoon, ja ilman tiedettä emme koskaan voi antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta elää, kehittyä, unelmoida, toteuttaa itseään ihmisenä – antaa jokaiselle ihmiselle hänelle kuuluvan täyden ihmisarvon.

Tiede, ja vain tiede, vapauttaa meidät jokapäiväisestä herkeämättömästä hengissä pysymisen taistelusta. Taideteokset eivät suojaa nälänhädältä tai kulkutaudeilta; jaloinkaan aate ei vapauta orjia, jos orjien raadanta on ainoa keino saada työt tehdyksi.

Tiede on sampo, joka jauhaa meille runsautta käytettäväksi kaikkeen muuhun, vapaa-aikaan, itsensä kehittämiseen, nautintoihin, luovaan laiskotteluun, taiteeseen, tieteeseen; runsautta yhä paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen, yhä inhimillisemmän maailman luomiseen.

Tiede on ihmisen tärkein saavutus, mutta se ei ole korkein eikä pysyvin. Tiede on löytöretkeilyä; se ei luo mitään uutta. Australia ja yleinen suhteellisuusteoria ovat olemassa riippumatta siitä onko simpanssi nimeltä James Cook tai Albert Einstein niihin jo törmännyt. Tieteessä ei voi olla mitään ainutlaatuista, sen enempää kuin meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessakaan on.”

Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta isoille asioille, mutta nappaan kiteytykseksi Hakkaraisen kolumnin kolme viimeistä lausetta: ”Rimanalituksiin ei pidä vastata rimaa laskemalla. Epä-älyllisyys ei kukistu epä-älyllisyydellä. Reitti ulos totuuden jälkeisestä politiikasta löytyy korkealta.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Törkeää säädyttömyyttä

2. Tarkkaile kärpästä

…………………………………………………

Blogi vetää natsikortin!

Viime sunnuntaina Hesarissa oli juttu Esa Holapasta. Hän perusti aikanaan uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen ja toimi sen johtotehtävissä 2009 – 2012. Nyt mies haluaa eroon vihaideologiasta ja entisistä kontakteistaan. Viime vuonna hän avioitui Dan -nimisen kiinalaisen naisen kanssa.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.
Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Holappa sanoo tuhlanneensa nuoruutensa natsiaatteeseen, eikä juuri kouluttautunut tai työtä tehnyt. Hän loi kuitenkin kanavat kansainvälisiin kovan linjan uusnatseihin. Yksi heistä on tuomittu polttopullomurhista, toinen poliisin murhasta. Saksalaisen järjestön johtajaa hän piilotteli kotonaan Oulussa vuoden ja kaksi kuukautta.

Yhdysvalloissa hänen isäntänään oli John De Nugent. Google lataa hänen ”omasta” sivustostaan näytölleni heti varoituksen, mutta muualla mies mainitsee olevansa saksalainen taistelija rodun ja kansan puolesta. Jenkeistä Holappa halusi palata Ouluun, mutta FBI eristi hänet kuulusteluihin kolmeksi kuukaudeksi.

Hesarin haastattelun perusteella Holappa ei vaikuta heikkolahjaiselta höyrypäältä. Aivopesun uhrilta kylläkin. Itse hän sanoo miten ”Vihapropaganda oli taitavasti kirjoitettua, mutta olin myös aika eksyksissä.” Hän on julkaissut vuodenvaihteessa omaelämäkerrallisen kirjan ja tätä nykyä hän on työharjoittelussa kulttuurialalla.

Martti Lindqvist (1945 – 2004) ansioitui erityisesti sosiaalietiikan alalla. Tarkennan päivitykseni fokusta ja lainaan muutaman rivin hänen teoksestaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002)

”Ihminen on sekä hyvä että paha. Hänessä on alkuperäisesti ja pysyvästi läsnä mahdollisuus molempiin. Hyvällä ja pahalla on osittain yhteiset juuret. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.

Käsityksen mukaan ihmisellä, joka tekee pahaa, on liian vähän tietoa, ymmärrystä, kykyä, tahdonvoimaa tai empatiaa. Siksi pahaa voidaan poistaa esimerkiksi hoitamalla, kasvattamalla tai antamalla lisää pätevää tietoa ja resursseja.”

Juttuni ydin on Holapan mainitsemassa vihapropagandassa. Tämän päivän ja huomisen sota on informaatiosotaa. Kaikilla tasoilla. Kaksi Yhdysvaltain presidenttiehdokasta käy sitä nyt näyttävästi, eikä siihen ole napattu tunnuslausetta Mannerheimin vaakunasta: ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Ei kansallissosialismi eikä natsi-ideologia olisi voinut nousta valtaan ilman Joseph Goebbelsin ennennäkemättömän nerokkaasti organisoitua propagandasotaa. Wehrmachtiin, Hitlerin armeijaan kuului 17,3 miljoonaa miestä. Käytännössä sen riveissä oli jokaisen saksalaisperheen jäseniä. Hulluus oli helppo nähdä, silti usean kansalaisen mielipide oli: ”En tee mitään, mutten myöskään vastusta, jos joku toinen tekee.”

Meillä on päällimmäisenä mielikuva juutalaisia tuhoavista keskitysleireistä. Mutta rodun puhtauden nimissä saivat mennä kaikki, omatkin: ”Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä vähä-älyiset mokeltajat ovat eläintenkin alapuolella.” Sitaatti on elokuvasta Menneisyyden uhrit, jota esitettiin aikanaan kaikissa elokuvateattereissa.

Sitten suositus: Guido Knoppin tietokirja Wehrmacht Hitlerin armeija (Ajatus Kirjat 2009, suom. Mervi Ovaska) on sotaan keskittyvällä sektorillaan yksi parhaista. Knopp on käyttänyt runsasta arkistomateriaalia, uusinta historiantutkimusta ja viimeisten eloonjääneiden haastatteluja. Teoksen lähdeluettelo, henkilöhakemisto, paikkakunta- ja asiahakemisto jäsentävät tietomäärää esimerkillisesti. Knopp on Saksan menestyneimpiä tietokirjailijoita ja useasti töistään palkittu.

En kuvittele, että uusnatsit lukisivat blogiani ja havahtuisivat pinnallisen uhon sijaan syvemmän tiedon merkitykseen. Ihminen vastustaa viimeiseen saakka ideologiansa vastaista informaatiota. Itse luin ja alleviivailin kirjan käsittääkseni jotain kansallissosialismin fanatismista ja kuolemaan saakka sokeasta uskollisuudesta. Kuuden vuoden saldona oli koko maailman mittakaavassa käsittämättömät kuusikymmentämiljoonaa surmansa saanutta.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit laajentavat teemaa, mutta pysyvät tiukasti asiassa.

1. Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. Charles Simic: ”Olen Jumala, tai paholainen”

3. Tomas Tranströmer:  ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa”

………………………………………………….

Massamurhaaja Breivik innosti päivitykseen

Ajattelin siirtää totalitarismia ja sotahistoriaa sivuavat päivitykset hamaan tulevaisuuteen. Kun massamurhaaja Anders Behring Breivikin oikeudenkäynti Norjan valtiota vastaan alkoi maanantaina ja näin miten hän oikeussaliin saapuessaan teki natsitervehdyksen, oma päätökseni oli pakko perua.

Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud
Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud

Saamani käsityksen mukaan Breivik ei voi olla älyltään poikkeuksellisen heikkolahjainen. Ehkäpä päinvastoin. Olen ymmärtänyt, että hän on lukenut mies ja haluaa opiskella myös vankilassa. Pohdittuani asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että hän on altistunut vain yhdensuuntaisen ideologian vaikutuksille.

Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274) oli aikansa oppineimpia ja merkittävimpiä miehiä. Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pyhimykseksi. Vaikka hän oli katolinen filosofi ja teologi, hän lausui: ”Pelkään yhden kirjan lukijaa.”

Akvinolainen ei tarkoittanut tällä sananmukaisesti vähäistä lukeneisuutta, vaan yhtä ja ainoaa ideologiaa. ”Audiatur et altera pars” – kuunneltakoon myös toista oaspuolta, sanottiin jo antiikin aikoina. Oikeudenmukaisuutta etsittäessä on tunnettava vastakkaisten mielipiteiden perustelut.

Propaganda ja yksioikoinen ideologia ei koske ainoastaan massamurhaajia, vaan meitä kaikkia. Ihmiset ovat avoimempia tiedolle, joka vahvistaa heidän ennakko-odotuksiaan. Harvassa ovat ”takinkääntäjät”, jotka hyvät perustelut kuultuaan ovat valmiit muuttamaan käsityksiään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Vieläpä toimimaan sen mukaan.

Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab
Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab

Natsi-ideologian lopputulos oli järkyttävä: toisen maailmansodan yhteiseen teurasluetteloon voidaan laskea viisikymmentämiljoonaa ihmishenkeä. Sen lisäksi koituneita seurauksia on mahdoton laskea tai arvioida. Eikä kuolema vauhtiin päästyään erittele uhrejaan, kaikki rodut ja uskonnot kelpaavat.

Asiaan liittyen suosittelen eri näkökulmista kiinnostuneille toissailtana loppuun luettua Alex Kershawin kirjaa Dachaun vapauttaja. Historiantutkija Kershaw kertoo tarinansa yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksia seuraten. Hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretki alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.

Gummerus julkaisi tietokirjan 2013 Simo Liikasen suomennoksena. Jätän itse kirjan esittelyn lyhyeen: Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja johti miehensä Sisilian, Italian ja Ranskan vuoriston kautta Dachaun keskitysleirin porteille. Hän yleni kapteenista everstiksi ja kykeni vain ihmeiden kautta säilymään hengissä Euroopan kovimpien taisteluiden keskellä. Kirja kehii tarinaansa hipun pateettista gloriaa, mutta yhtäkaikki, se on valtaisan tutkimustyön ja haastatteluiden pohjalta tarkasti kirjoitettu teos.

Lopuksi muutan mielipidettäni. Kirjoitin blogiin 13.11.2015 tekstilainausten merkitsemisestä fiktiiviseen tekstiin. Olipa tyylilaji mikä tahansa, lähteiden merkitsemisen voi tehdä tarkasti. Alex Kershaw käyttää siihen 33 sivua, joilla on 1268 viitettä ja lähdetietoa, jotkin niistä itse tekstiä mielenkiintoisesti täydentäen.

………………………………….

Blogihistorian ekstralinkki parin vuoden takaa. Sodan loputtua sorto jatkui:

Iloiset päiväni helvetissä

………………………………….

Lupaathan tappaa itsesi

Kun kirjalla on harvinaisen huomiota herättävä nimi, ei päivityksen otsikoksi kannata muuta harkita. Florian Huberin viime vuonna Saksassa julkaistu teos julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena tämän vuoden tammikuussa.

Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa kuvailevaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Ekstralinkkissä blogi pohtii perikatoa ja rakkautta. ”Adolf Hitler ja Etty Hillesum”.

………………………………….

Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

Kauan sitten, liki edellisessä elämässä, tempaisin kovan kuurin samaan lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta: tuhansia sivuja esoteriaa ja etiikkaa, kelttiläistä viisutta, itämaisia oppeja ja länsimaisten gurujen ohjeita elämänhallintaan.

Kun jonkin kokee valmiiksi, asiaan ei kannata palata. Eteenpäin kulkiessa on turha tuijotella taakseen. Vai onko? Itse asiassa henkisen kunnon oppaat, antiikin filosofia ja useat maailmankirjallisuuden klassikot ammentavat samoista ikuisista lähteistä. Vain ajatusten esillepano eroaa toisistaan enemmän tai vähemmän.

Länsimaisen ”esseistiikan alullepanija” Michel Montaigne (1533–1592) kirjoittaa: ”Viisaus on sielumme säännönmukaista hallintaa, joka tapahtuu kohtuuden, suhteellisuuden ja vastuuntunnon rajoissa.”

Juttuni varsinainen fokus on Minna Marshin tuore Mentaaliherätys! Opas henkiseen kuntoiluun. (Gummerus 2015) Kirjassa on myös minun tekstiäni. En olisi lähtenyt muiden kelkkaan aiheesta kirjoittamaan, mutta tiedän Minnan erityisellä intohimolla työhönsä suhtautuvaksi tekijäksi.

Kirja soveltaa käytännön oppeja monin tavoin. Takakansi kertoo, että ”ajatuksillaan ovat mukana mm. taitolentäjä Sami Saikkonen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, kirjailija Juha Siro, nyrkkeilijä Sonia Grönroos, Jarno Laasala Duudsoneista ja saattohoitoon erikostunut Juha Hänninen.”

Luin itse kirjan nyt ensi kertaa kaikkineen ja huomasin kääntäneeni koirankorvan neljälletoista sivulle. Niin se menee. Ei hyvän ravintolan seisovassa pöydässäkään joka kupista hotkita. Marshin kirjasta poimin tarpeelliseksi katsomani asiat. Sellaiset, jotka herättelivät ja halusin sisäistää.

Menttaliherätys! kertaa myös monta asiaa, jotka me jo tiedämme. Mutta siitä ei ole kysymys, vaan siitä, että kirja kerää asiat yksien kansien väliin ja aktivoi lukijan omaa ajattelua. Herättelee kokemaan asioita toisin. Teksti sisältää myös käytännön harjoituksia, ottaa lukijaansa kädestä kiinni ja pyytää pistämään toimeksi.

”Kukaan ei synny tähän maailmaan ajatellen, että hänen tulisi olla jollain tavalla parempi tai toisenlainen. Sen mukaan, miten sinuun reagoidaan, opit hahmottamaan itseäsi ja arvoasi suhteessa toisiin.” Kirjan esittämän ajatuksen yhteydessä on Juha Hännisen sitaatti. Sitä sopii pohtia monelta kantilta: ”Mitä epävarmempi ihminen on nuorena, sitä enemmän täytyy olla, mihin nojaa.”

Ehkä kirjan anti on kuin kiillottaisi hopealusikan – luettuasi olet sama, hieman kirkkaampana vain. Valitsen itse reilun kahdensadan sivun kirjasta kiteytyksen, joka minua eniten puhuttelee. Pistän sen ulkomuistiin ja elämän motoksi: ”Aivotutkija Joe Dispenzan mukaan sinun kannattaa murtaa yksi tapasi: tapasi olla sinä.”

Lopuksi kirjan takakanteen nostetut kaksi sitaattia: ”En halua koskaan rajoittaa ääretöntä tajuntaani tarpeettomilla jarrutuksilla.” – Esko Valtaoja.

”Vasta, kun elämä alkaa esittää kysymyksiä pistooli ohimolle painettuna, päästään lähemmäs oman minän todellisia toiveita ja haluja. Pakon edessä verukkeet vähenevät.” – Juha Siro.

………………………………………

Ekstralinkissä: ”Minä! Mikä minä?”

………………………………………

Kymmenen gramman atomipommi

Tein jo tuoreen jutun, mutta sitä ennen on pakko nostaa tähän muutaman vuoden takainen päivitys. Ydinlataus Hiroshiman yllä laukaistiin 6.8.1945. Pohjaksi hippu kovaa faktaa. Tarkalleen ottaen 10 grammaa. Määrän merkitys selviää lopussa – ja se on ällistyttävä.

Kuva: topyaps.com
Kuva: topyaps.com

Ensin pari seikkaa, joiden ymmärtäminen tuottaa itselleni vaikeuksia. Energiaa ei voida kuluttaa. ”Energiankulutuksella” tarkoitetaan, että arvokkaammassa muodossa oleva energia (esim. öljyn kemiallinen energia) muutetaan vähemmän arvokkaaksi, vaikkapa kuumaksi ilmaksi.

Asia yksinkertaistettuna: suljetussa energiajärjestelmässä energian määrä on vakio. Eli kun ajat auton kiviseinään, liike-energia muuttuu melu- ja lämpöenergiaksi ja mm. lentävien kappaleiden energiaksi.

Asia mutkistuu, kun lisätään mukaan massa. Albert Einstein kuvasi massan vain erääksi energian muodoksi. Ei voimaa ilman ainetta. Ja kääntäen, ei ainetta ilman voimaa. E=mc² – massa on energiaa. Energiaa ei siis voi muuttaa ainoastaan muiksi energiamuodoiksi, vaan myös massaksi, ja päinvastoin.

Kuva: pacificwarphotos.com
Kuva: pacificwarphotos.com

Suhteellisuusteorian mukaan suureen nopeuteen kiihdytettäessä kappaleen massa kasvaa. Valonnopeudella se olisi ääretön. Jos hyttysen vauhti olisi 99,9999999999999 prosenttia valonnopeudesta, se painaisi yli seitsemän tuhatta kiloa.

Einsteinin kaavan mukaan voidaan laskea energian arvo. Massa kerrotaan valonnopeuden neliöllä (c²). Luvusta tulee suunnattoman suuri, ja se tarkoittaa, että aineessa on sidottuna käsittämättömiä määriä energiaa. Kymmenen grammaa riitti tuhoamaan Hiroshiman elokuun 6. päivän aamuna 1945.

Kun energia muutetaan massaksi, saadaan hiukkas- ja antihiukkaspareja, joiden massa vastaa niiden tuottamiseen tarvittavaa energiaa. Raskaiden hiukkasten hajotessa moneksi kevyeksi, energiaa jää yli ja syntyneet hiukkaset saavat sen mukaansa liike-energiana. Näin tapahtuu atomiytimen radioaktiivisessa hajoamisessa.

Tässä vaiheessa lienee käynyt selväksi, että olen lukenut jotain fiktion vastapainoksi. Kyse on kirjasta Luonto, tiede ja elämä. (Ajatus kirjat 2007) Toimittaneet Detlev Ganten, Thomas Deichman ja Thilo Spahl. Kaikki herrat alansa huippuja.

Tiedemiesten moraalipohdintoihin en ota kantaa, maailma hakee aina uomansa tavalla tai toisella. Ehkä kaikissa luomisprosesseissa – tuloksista tai seurauksista riippumatta – on jotain samankaltaista. Näin sanoo fysiikan nobelisti (1921), jota taloudenhoitaja kutsui pienenä Kajahtaneeksi ja muut sisarukset Veli Pitkäpiimäksi.

”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne kirjoitetaan tai puhutaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”

…………………………

Blogin tulevassa jutussa ällistyttävä yhtälö: Sinäkin voit rikastua runoudella.

…………………………

Pilvibongarin julistus: ”Pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.”

Päivitysväli pääsi pitkäksi, viime viikko vierähti Kirjailijaliiton mökillä. Savon sydänmaan ”sokeissa pisteissä” ei aina pelaa mokkula, ei liikahda läppäristä tieto. Mutta sienet kertyvät koriin ja kalat päätyvät pannulle – ja sehän on tärkeintä.

Mutta nyt. Edelliset jutut nostivat tänne viisi vaikuttavaa fiktiivistä romaania. Niiden jälkeen kelpaa kehua tietokirjaa. Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin opas  (Atena 2007) on ollut lukulistalla jo pitkään. Brittikirjailija on Pilvenpalvontaseuran – The Cloud Appreciation – perustaja. Seura taistelee sinitaivasajattelua vastaan ja tarjoaa mahdollisuuden katsoa taivasta uusin silmin.

Pilvibongarin opas on sutjakkaa luettavaa. Informaation oheen on liitetty rentoa huumoria ja anekdootteja, jotka liittyvät laajasti yleissivistykseen. Tarut ja tarinat, uskonnot, kuvataide ja kirjallisuus limittyvät luontevasti eksaktiin tietoon.

Pretor-Pinney tietää miten esimerkki luo tekstiin voimaa: pilven valkoisuus johtuu lukemattomista pienistä vesipisaroista, joita mahtuu kymmenentuhatta miljoonaa kuutiometriin. ”On hieman pelottavaa kuulla, että kahdeksankymmentä norsua painaa suunnilleen yhtä paljon kuin keskikokoinen kumpupilvi.”

Maapallolla riehuu 40 000 rajuilmaa joka päivä, ja kirjoittaja on tehnyt laskelmia, joiden mukaan tropiikissa kehittyvissä suurimmissa ukkospilvissä saattaa olla energiaa kymmenen Hiroshiman atomipommin verran. ”Tiedämme, että ukkosen kumu johtuu salamoiden kuumuudesta. Salaman leimahdus kuumentaa ilman silmänräpäyksessä 27 700-asteiseksi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin auringon pinnan lämpötila.”

Pilvibongarin oppaasta selviää myös miksi 1400-luvulla elänyt Piero della Francesca ei kelpuuttanut Pyhän ristin legenda -freskoonsa tavanomaisia pilviä vaan epäluonnollisen kauniit, hahtuvaiset mantelipilvet. Tai mistä Kurt Vonnegut sai ideoita scifi-romaaniinsa Kissan kehto.

Tieteen popularisointi ei ole helppo laji. Faktan, huumorin ja kunnioitettavan laajan yleissivistyksen miksaaminen yli kolmesataasivuiseksi tietokirjaksi on valtava urakka. Vielä pitää kehua kirjan selkeäksi rytmitettty taitto ja erinomaisen kattava hakemisto. Lopuksi Pilvenpalvontaseuran manifesti:

Me uskomme, että pilviä mustamaalataan syyttä suotta ja että pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.

Me ajattelemme, että pilvet ovat Luonnon runoutta ja sen ilmentymistä tasa-arvoisin, sillä jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus tarkkailla niitä.

Me lupaamme taistella ”sinitaivasajattelua” vastaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Elämä olisi viheliäistä, jos joutuisimme katselemaan pilvetöntä yksitoikkoisuutta päivästä toiseen.

Me pyrimme muistamaan, että pilvet ilmentävät ilmakehän mielialoja ja että pilviä voi lukea kuin ihmisen kasvoja.

Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tutkiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan.

Sen tähden me julistamme kaikille niille, jotka haluavat kuunnella: Katsokaa taivaalle, ihailkaa kiitävää kauneutta ja eläkää elämänne pää pilvissä.

……………………………………………………..

Blogin ekstralinkki toiseen tietokirjaan. Siitä selviää millainen määrä aineen energiaa tarvittiin Hiroshiman atomipommiin.

……………………………………………………..

Maailman tärkein sana?

Pistetään vielä kierrätysjuttu kolmen vuoden takaa. Aika kuluu tiukasti uuden käsisksen kanssa. Vaihe on sellainen, että lähdetöihin ja tiedonhakuun kuluu kolme neljännestä työpanoksesta. Ja tietysti koko ajan on kysyttävä Miksi? Mikä on niin tärkeä teema, että sen parissa pitää puuhata puolitoista vuotta? Mikä on se suurempi viesti tai kysymys, joka löytyy romaaninmittaisen tarinan alta?

………………………………………………………………………………………………..

Leikkelen lehtiä usein. Säästelen silppua mapeissa ja laatikoissa. Ehtiessäni käyn leikkeitä läpi ja huomaan, että moni tärkeäksi tuntemani asia on menettänyt merkityksensä. Sellaiset revin roskiin, mutta aina joku helmikin jää. Aikanaan nekin pitää hävittää uuden tieltä.

Esko Valtaojan repliikki Basso -lehdestä.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sai Tieto-Finlandian vuonna 2002 kirjallaan Kotona maailmankaikkeudessa. Teos käsittelee tiedettä, joka tutkii elämän synnyn ja kehittymisen mahdollisuuksia planeettamme ulkopuolella. Luettunani yleistajuiselle kielelle käännettyä astrobiologiaa, minusta tuli välittömästi Valtaoja-fani. Mielenkiintoisen asian takia, mutta myös siksi, että Valtaoja kirjoittaa erittäin hyvin. Suosittelen kirjaa käänteisenä esimerkkinä kryptiseen taidepuheeseen eksyneille. Sieltäkin on mahdollista löytää selville vesille.

Ymmärrän toki, että Valtaoja popularisoi tiedettä. Niin kaltaisilleni pitääkin. Tajuan senkin, miten iso avaruus hänen päähänsä mahtuu verrattuna omaan kallooni. Se ei ole suinkaan arvokysymys: tähtien väliset etäisyydet ovat pitkät, kirjoittaessani minua kiinnostaa yhden ihmisen kokoinen suure. Eikä se ole koskaan olemassa yksin, vaan aina suhteessa toiseen ihmiseen.

Repäistessäni Valtaojan ”aforistisen” leikkeen, huomasin, että olen tiedostamattani etsiskellyt maailman tärkeintä sanaa. Jonkinlaista ajattelun ankkuria, sellaista ”Sesam aukene” -tyyppistä. Alkemistin kaavaa tai ”Abrakadabraa” – taikasanaa ajanlaskumme alkuajoilta.

Valtaojan virke on hieno, sille sopii miettiä sovelluksia ja käyttökohteita rajattomasti. Siitä löytyy myös etsimäni sana, joka on naamioitunut pieneksi ja tavalliseksi kuin pölyhiukkanen. Sana on  M I K S I – kysymysmerkin voi pistää perään, mutta sitäkään ei tarvita, sana sisältää sen jo.

Miksi on aktivoiva sana, joka ei anna tyytyä ensimmäiseen kelvolliselta tuntuvaan johtopäätökseen. Miksi auttaa ymmärtämään mitä asioiden takana piilee. Kauniilta kuulostava ideologia voi osoittautua rahan tai muun arvossapidetyn asian ansaintalogiikaksi. Ihminen voi käyttäytyä oudosti ja epäloogisesti peittäessään perimmäistä haluaan. Useimmiten tiedostamattaan.

Kun luen Viron älymystön kommentteja Sofi Oksasen Puhdistuksesta, kysyn miksi. Kun kuulen fanaattisia mielipiteitä voista ja kasvirasvoista, kysyn miksi. Kun kerjääminen aioitaan kriminalisoida, kysyn miksi, kun Taleban iskee, kysyn miksi. Enkä aio tyytyä ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastaukseen…

Niinhän kaikki tekevät. Sisäinen puhe ja informaation käsittely ei koskaan lakkaa. Siinä ero juuri onkin. Tiedostan nyt nuo viisi kirjainta eri tavalla. Miksi on maailman tärkein sana. Pidän avainajatuksen käsillä koko ajan, en hukkaa sanaa hetkeksikään.