Mikä on vaivan ja Finlandian arvoista?

Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)

Kuva: YLEn aamu

Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.

Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”

Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.

Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.

Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”

On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Terveiset kirjaston viinikellarista

2. Yoshida Kenkon klassikko

…………………………………….

”Huonoa” kirjallisuutta tarvitaan!

Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)

Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.

Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”

On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.

Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.

Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

2. ”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

…………………………………….

Johanna Vehkoon Oikeusjuttu – Kafkasta tuli totta

Hankin Hesan kirjamessuilta Johanna Vehkoon teoksen Oikeusjuttu (Kosmos, lokakuu 2021, 214 s.) Kirja on intensiivisin tänä vuonna lukemani, liki yhdeltä istumalta ahmittava. Jälkimaku on yhä hämmentävä, mielessä kiertävä, kirpeä, tiivis ja voimakas. Pistin jo sos-mediaan vahvan suosituksen. Nyt ainoa huoleni on, onko Tietokirjallisuuden Finlandia-raati ehtinyt lukea vastikään julkaistun Oikeusjutun?

Kansi: Tero Ahonen

Takakannen lainauksen mukaan: ”Oikeusjuttu on tositarina yhdestä kunnianloukkausoikeudenkäynnistä mutta myös paljon laajemmasta ilmiöstä. Nettioikeisto on vedättänyt mediaa jo vuosikausien ajan, ja nyt sen kohteena on myös oikeuslaitos.”

Vehkoo (monialainen toimittaja ja tietokirjailija) sai syytteen – ja tuomittiin tunnetun rasistin, natsi-ideologian kannattajan ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta itsekin tuomion saaneen, verkkovihaa levittävän henkilön kunnianloukkauksesta. Oikeusprosessin vaiheet vetävät vertoja Kafkan 1925 julkaistun samannimisen kirjan tarinalle.

Vehkoon kirja on niin monitahoinen, että sitä on vaikea valottaa blogissa käyttämälläni annostelulla: reilun 3000 merkin tiivistyksellä. Olen tehnyt merkintöjä ja käännellyt koirankovia yli 20 sivulle. Simppelein kiteytys on vahva suositus ja lukukehotus. Listaan lisäksi vain muutaman perustelun ja itseeni erityisen vaikutuksen tehneen argumentin.

1. Vehkoon kirja on tämän ajan täsmäluettavaa: trollaus, striimaus, maalittaminen, kiusanteko, valheet, feikkiuutiset ja verkkoviha tunkevat tajuntaamme kaikkialta. Oikeusjutun kokonaisuus kirkastaa kriittisen ajattelun kokonaiskuvaa ja punnitsee myös oikeuslaitoksen nykyisiä käytäntöjä.

2. Kirjan merkitys on globaali. Fasismin ja uusnatsismin nousu, sananvapauden manipulointi ja meitä kaikkia koskevien kysymysten tahalliset väärintulkinnat eivät ole missään paikallinen ongelma, vaan koskevat demokratian uhkia maailmanlaajuisesti, yhteiskuntien ”kehitysasteista” riippumatta.

3. ”Moni valittelee, kuinka mitään ei saa enää sanoa, mutta heidän sananvapauttaan ei ole todellisuudessa rajoitettu. Minun on, oikeuden tuomiolla”, Vehkoo sanoi Hesarin haastattelussa. Niin… ne, jotka valittavat sananvapaudesta, ovat ensimmäisenä tekemässä kanteita muita mielipiteensä ilmaisseita vastaan.

Johanna Vehkoo HS, kuva: Markku Ulander/ Lehtikuva

4. Kunnianloukkausjuttujen kohdalla ”Näyttää siltä, että kyse on arpapelistä. Samankaltaisista loukkauksista toinen saattaa johtaa sakkoihin ja korvauksiin, toisen tulkinta lopetetaan kesken. /…/ Pahimmassa tapauksessa päädytään tilanteeseen, jossa kunnianloukkauslaki on lähinnä äärioikeiston ja rasistien työkalu, eikä poliisilla ole nykyisenkään vertaa aikaa tutkia misogyynisiä ja rasistisia puheita.” 

Näin on jo käynyt. Vehkoo sai tuomion käräjäoikeudessa ja hovioikeus piti sen voimassa. Hän sai valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, jonka tehtävänä olisi nyt saada ennakkoratkaisulla asiaan sellainen lainsäädäntö, että mielivaltainen harkinta syytteiden nostamisesta tai tutkinnan keskeytyksistä saataisiin oikaistua kaikille lain edessä yhdenmukaiseksi.

5. Oikeusjuttu alkaa henkilökohtaisilla tunnustuksilla ja tuntemuksilla, mutta laajenee edetessään koskettamaan meitä kaikkia, koko yhteiskuntaa määrittäväksi kysymykseksi. ”Ajattelin, että tässä ei ole enää kyse minusta. Ei ole aikoihin ollut. Jos hovin tuomio jää voimaan, se tarkoittaa, ettei rasisteista tai natseista ei voi enää puhua oikeilla nimillä. Kukaan ei voi”, Vehkoo kirjoittaa.

6. Oikeusjuttu ei ole ”tyypillinen tietokirja”, siinä on vahva kirjallinen ja tarinallinen ote. Antiikin ajoista saakka tuttu ja koeteltu draaman kaari ja katharsis, joka johtaa puhdistumisen tunnetilaan, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen. Vain faktojen tinkimättömällä tuntemisella ja sujuvan kirjoittamisen hallinnalla tehdään näin merkittävä, ajankohtainen ja mielenkiintoinen kirja.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Wikipediassa Johanna Vehkoon biografi ja tietoa oikeudenkäynnistä.

2. Blogissa vuonna 2016: Donald Trump ja Joseph Goebbelsin kultainen sääntö.

…………………………………………..

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Piti kirjoittamani tänne jo ajat sitten Kari Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Aina tunkee jotain väliin, mutta nyt on aika viidenkymmenen sentin suositukselle. Olen huono kirjastonkäyttäjä, haluan kirjan omaksi – ainakin siksi aikaa, että ehdin käännellä sivut koirankorville ja raapia merkintöjä marginaaleihin. 

Enqvistin kirjan oli joku tuonut kirppikselle euron hintaan. Kassa vähensi tarjouspöydän ostoista vielä puolet. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on julkaistu yksitoista vuotta sitten, mutta miljoonien galaksien mittakaavasta katsottuna ”aikaansa edellä”, kun Enqvist pohtii, jatkuuko elämämme joskus toisilla tähdillä.

Pari virkettä kirjan takakansitekstistä: ”Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa jotain suurempaa. Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti – ja vielä – on.”

Blogiin nostamani kirjat pyrkivät olemaan suosituksia, ei juoni- tai sisältöselostuksia. Kirjat avautuvat lukemalla. Koetan kuitenkin hakea tänne poikkeavan näkökulman, joka nousee esiin teoksen äärellä. Tällä kertaa se on keskustelu, tai väittely kirjailijan kanssa. Yksinkertaista, kun lukiessa kysyy ja vastaa itse. Pidänhän muutenkin yöllä herätessäni äänettömiä esitelmiä näkymättömälle yleisölle.

Enqvistin kirjaan on parinsadan sivun matkalle kertynyt kolmisenkymmentä koirankorvaa ja merkintää: ”Vastentahtoisesti minun on myönnettävä, että ymmärrän pelon ja haikeuden, joka ihmisillä on luonnontieteiden alastomaksi riisuman todellisuuden edessä.” Tämä on yksi kirjailijan avainlauseita, jonka äärellä mietin ihmisten toivomaa ”takaporttia” kuoleman- ja elämänpelon edessä. Että ajasta iäisyyteen siirryttäessä jotain vielä olisi. Että tapaisimme edesmenneet – tai marttyyrit saisivat seitsemänkymmentäkaksi neitsyttään.

Ei kosmologian professori Enqvist kuitenkaan silkkaa ja kylmää faktaa lataa: ”On totta, että tiede elähdyttää. Sen löydökset saavat meidät hämmästelemään luonnon kekseliäisyyttä. Se paljastaa monimutkaista kauneutta, jonka edessä on helppo tuntea syvää kunnioitusta.”

Kari Enqvist, kuva: Gloria / Liisa Takala

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja lukiessa nousee mieleen toinenkin tiedekäsitysten popularisoija. Näin Enqvist kuvaa häntä: ”Esko Valtaojan kaltaiset tiedeoptimistit ovat taipuvaisia näkemään kaikkialla ihmeitä. Eskon mielestä tähdet ovat kohtalomme; ne ovat meille manifest destiny”. Valtaojan käsityksen mukaan avaruuden valloitus olisi ihmissuvulle sekä ilmeistä että varmaa, sillä se on tähtiin kirjoitettu kohtalomme.

Enqvist on epäilijä: ”Tässä suhteessa omat mielipiteeni ovat osin kerettiläisiä, sillä en jaa Eskon poikamaista innostusta. /…/ Lähes uskonnollinen innostus, jolla kuolleen elämän jälkiä etsitään Marsista, saa minut ymmälleni. Elämäähän on jo löytynyt – sitä on Maassa! Enqvist kuittasi Tieto-Finlandiansa 1999, Valtaoja 2002.

Curiosity-mönkijä Marssissa. Havainnekuva: Nasa

Enqvist kumoaa triviaa, käsittelee yksityistä ja yleistä tieteen ja logiikan pohjalta. Hän pohtii, onko ihmisellä vapaata tahtoa. Taannoin luin mielenkiintoisen artikkelin tuoreista tutkimuksista, joissa vapaan tahdon käsite kumotaan. Aivot tekevät ensin päätöksen, jota tietoinen mieli seuraa. Tuntemuksemme ei poikkea mitenkään tilanteesta, jossa vapaa tahto olisi olemassa.

Yksi ”suuri kysymys” lävistää kirjaa ja pulpahtelee esiin useasti. Usko ja uskomukset. Enqvistille ei riitä alkuunkaan se mihin ihminen uskoo, tai kuvittelee uskovansa. Todisteita kaivataan: ”Mitä meidän tulisi ajatella nykyaikaisen länsimaisen tieteellisesti sivistyneen henkilön uskosta, kun hän sanoo, ettei tiedä onko Jumalaa olemassa mutta toivoo, että Hän olisi?

Mitä ihmettä me oikein ajattelemme, kun ajattelemme? Ei se minulle vielä ole selvinnyt, mutta kysytään Michel de Montaignelta (1533 – 1592). Jos ei lainauksesta aivan suoraa vastausta tule – niin kovasti kannustusta kuitenkin: ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

…………………………………………..

Kuin veljet keskenään – Adolf Hitler ja Donald Trump

Uudella työhuoneella (talonmiehen asunto vuodelta 1938) alkavat olla viimeisetkin tavarat paikoillaan, joten ehdin tehdä muutaman pointin vertailun historiaan ja nykypäivään. ”Historia toistaa itseään” on klisee, mutta totta. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa Vestigia terrent – Jäljet  pelottavat.

Kuva: thenational.scot

Päivän juttuni on paremminkin rinnastus, jonka en toivoisi jatkuvan tai toteutuvan millään tasolla. Hitlerin ihanteista ja Trumpin henkilöstä sekä politiikasta löytyvät kuitenkin samat ennusmerkit. ”Tämä on vasta alkua taistelullemme Amerikan tekemisessä jälleen suureksi”, Trump ilmoitti muutama päivä sitten avustajansa Twitter-tilin kautta. So it goes, kuten Kurt Vonnegut niin usein kirjoitti.

1. Vuonna 1939 natsien juutalaisvainot olivat jo alkaneet. Ruotsalainen kansanedustaja E.G.C. Brandt nosti Adolf Hitlerin Nobelin rauhanpalkintoehdokkaaksi. Lokakuussa 2020 europarlamentaarikko Laura Huhtasaari kirjoitti Norjan Nobelkomitealle kirjeen, ja ehdotti palkinnolle Donald Trumpia, koska tämä ”on onnistunut muun muassa edistämään Yhdysvaltojen sisäistä vakautta.” Brandt tuli lopulta järkiinsä ja veti Hitlerin ehdokkuuden pois. Huhtasaari ennustaa yhä Yhdysvalloille synkkää ja sosialistista tulevaisuutta.

Kuva: Süddeutsche Zeitung

2. Oppimaton Hitler ei luottanut asiantuntijoihin, vaan halusi aina painaa sormenjälkensä kaikkiin suunnitelmiin ja tehdä lopulliset päätökset itse. Hän epäili myös akateemisesti koulutettuja lääkäreitä ja kääntyi puoskareiden puoleen. Esimerkkinä Theodor Morell, alkujaan kirurgina, sittemmin elektroterapian ja urologian erikoislääkärinä ilman aloihin pätevöitymistä toiminut Morell määräsi Hitlerille rajattomasti keskushermoston piristeitä ja käytti itseasiassa Führeriä ”ihmelääkkeidensä koekaniinina”.

Amerikkalainen tiedejulkaisu Scientific American ei ole 175-vuotisen historiansa aikana ottanut kantaa presidentinvaaleihin. Näissä vaaleissa lehti noteerasi Trumpin tietoa väheksyvän kannan ja kehotti äänestämään Joe Bideniä: ”Todisteet ja tiede osoittavat, että Donald Trump on vahingoittanut pahoin Yhdysvaltoja ja sen kansalaisia – sillä hän kieltää todisteet ja tieteen.”

3. Esikuvien voimaa! Hitlerin innoittajana toimi Benito Mussolini, hypnoottinen esiintyjä, joka nautti väkijoukkojen edessä esiintymisestä ja kansan palvonnasta. Hän kaappasi vallan Italiassa 1922. Hitlerin johtamat kansallissosialistit yrittivät samaa marraskuun 1923 ”Oluttupavallankaappaukseksi” kutsutussa väkivaltaisessa mellakassa. Sen tarkoituksena oli pakottaa kokouksen päättäjät toimimaan natsivallankaappauksen tukijoina. Tuloksena neljä kuollutta Baijerin poliisia ja lukuisia sivullisia. 

Kuva: nypost.com

Trumpin viime päiviin huipentunut toiminta on kuin kopio Hitlerin yrityksestä. Hitler tuomittiin Lansbergin vankilaan viideksi vuodeksi. Hän hoiti ihailijapostiaan ja söi heidän lähettämiään herkkuja. Saneltuaan teoksensa ”Taisteluni”, hän vapautui kahdeksan vankeuskuukauden jälkeen. Uusi poliittinen idea oli tarjota tuleville äänestäjille ajatus horjumattomasta saksalaisesta ykseydestä.

4. Tehokas propaganda oli Hitlerin valtaannousun avain. Kehitettiin halpa Volksempfänger radiovastaanotin, jolla arjalaisuuden sanoma saatiin perille joka kotiin. Lähetykset aloitettiin viihteellä ja jatkettiin propagandalla. 

Trump kopioi natsien ydinviestin, joka kiteytyy kolmannen valtakunnan propagandaministeri Goebbelsin menetelmään: ”Suurten joukkojen vastaanottokyky on varsin vähäinen, sen sijaan unohtamiskyky suuri. Näistä tosiasioista lähtien täytyy tehokkaan propagandan rajoittua muutamiin harvoihin kohtiin ja käyttää näitä iskusanoja niin kauan, kunnes varmasti jokainen ne kuullessaan kykenee kuvittelemaan halutun mielessään.”

5. Natsipuolueen kannatus oli toukokuussa 1928 vähäiset 2,6 prosenttia. Maaliskuussa 1932 se oli kohonnut jo 43,9 prosenttiin. Hitler julisti: ”Jokainen saksalainen on kansallissosialisti – ne harvat, jotka ovat ulkopuolella, ovat joko mielisairaita tai idiootteja. Me emme saa luottaa älyyn emmekä omaantuntoon, vaan meidän on uskottava vaistoihimme.”

Trump lausui tammikuussa 2018: ”Läpi elämäni kaksi suurinta valttiani ovat olleet henkinen vakaus ja se, että olen todella fiksu. Tältä pohjalta ei enää voida puhua vain fiksusta vaan nerosta, ja vieläpä erittäin vakaasta nerosta.”

Kuva: Assoclated Press

6. On ihmeellistä, miten Hitler pystyi pitämään asemansa loppuun saakka, vaikka niin monen oli täytynyt huomata jo alkuvaiheessa Führerin psyyken ja käytöksen sairaat piirteet. Tähän sopii lainaus Florian Huberin kirjasta Lupaathan tappaa itsesi (Atena 2016) ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Trump on hyödyntänyt härskisti konservatiivikristittyjen tukea. Meilläkin ”uskovien” piirissä tunnettu Eric Metaxas vetää jenkeissä kristillistä ohjelmaansa. Ennen vaaleja hän sanoi olevansa hyvin huolissaan siitä, että monille kristityille ei tunnu olevan tärkeää äänestää raamatullisten arvojen mukaisesti: “Vaaleissa ei ole kyse ihmisestä, vaan hallinnosta, tulevaisuudesta ja politiikasta. Trumpin hallinto ja politiikka edustavat tulevaisuutta, jonka rinnalla toisenlainen vaihtoehto näyttää pelottavalta”.

Näin se on, ystävät hyvät. Maailma muuttuu vain yhden ihmisen ja taistelun myötä. Yhden kerrallaan – sinun ja minun. Publius Syruksen sanoin ”Cum vitia prosunt, peccat qui recte facit. – Jos virheen tekeminen on hyödyksi, on väärin tehdä oikein.” Syruksen sarkasmi kumpuaa kahdentuhannen sadan vuoden takaa.

……………………………………

Blogin rihmastosta löytyy runsaasti aiheesta vaikkapa hakusanoilla Hitler tai Kansallissosialismi. Sivuavia aiheita sanalla Totalitarismi. Jutussa mainittu ekstralinkki Florian Huberin kirjaan Lupaathan tappaa itsesi.

…………………………………….

Filosofi Timo Airaksinen ja Henkisyyden puolustus

Syystä jos toisesta blogin päivitysväli on päässyt venähtämään. Ei vähiten siksi, että lukulistallani on ollut monta mielenkiintoista teosta. Hesari julkaisi 27.3.2020 artikkelin: ”Kun länsimaat maallistuvat, ihmisillä on yhä suurempi tarve henkisyydelle, sanoo filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen. Tapaaminen Dalai-laman kanssa innosti Airaksisen kirjoittamaan henkisyydestä kirjan.”

Kansi: Ville Tietäväinen

Itse artikkeli ei voinut aihetta kovin syvältä raapaista, mikä on varsin ymmärrettävää. Minua se innosti ottamaan Airaksisen kirjan lukulistalle: Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020).

Airaksinen esitellään kustantajan sivuilla lyhyesti: ”Timo Airaksinen (s.1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. Airaksinen tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Hän on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.”

Wikipediasta löytyvä ansioluettelo ja bibliografia on hengästyttävän pitkä. Lisäksi Airaksinen on työskennellyt tutkijana kymmenessä ulkomaisessa huippuyliopistossa. Itse hän väittää asenteensa julkisena filosofina olevan ironinen.

Jäähyväiset uskonnolle on ajattelua haastavaa luettavaa: 280 sivua, joista yli neljällekymmenelle olen kääntänyt koirankorvia ja raapinut merkkejä marginaaleihin. Airaksinen tunnetaan ateistina, mutta tehdään heti pääasia selväksi. Olipa maailmankatsomuksesi mikä tahansa, kirja pohdintoineen on antoisaa ja kaikkia näkökulmia valaisevaa tekstiä. Kreikankielen sana filosofi merkitsee alkujaan ”viisauden rakastajaa”.

Timo Airaksinen, kuva: Class-Olav Slotte, AL 15.4.2020

Kirja on jaettu 37 nimettyyn lukuun ja käsittelee aiheitaan aatehistoriasta, sielunvaelluksesta, elämän ja kuoleman kulttuureista politiikkaan, pahuuden ja rakkauden analyyseihin ja ristiriitaisuuksiin. Airaksinen kirjoittaa esipuheessaan, miten häntä innoittanut buddhalainen Dalai-lama on ateisti: ”Hänellä ei ole uskontoa, vaikka hän on henkisyyden ruumiillistuma – jos tällainen paradoksi sallitaan. Buddhalaisena hän ei usko tuonpuoleisiin jumaliin ja niitä käsitteleviin oppeihin, joista kukaan ei ole koskaan saanut selvää.”

Edellä mainittuun kiteytyy koko Airaksisen teoksen dualismi, jossa hän erottaa toisistaan hengellisyyden ja henkisyyden. Ensin mainittu merkitsee uskoa jumaliin ja tuonpuoleiseen todellisuuteen. Henkisyys puolestaan merkitsee etiikan, moraalin ja korkeimpien arvojen pohtimista. ”Ei pidä vaatia tietoa, kun uskoakin voi – näin sanomalla siirrymme henkisestä hengellisyyteen”, Airaksinen kirjoittaa.

Airaksinen konkretisoi pohdintaansa: ”Tuonpuoleinen lähettää agenttejaan tänne – tai puhuisimmeko avatareista? Agentit ovat demoneja, pahoja henkiä ja pikkupiruja, joita vastaan on taisteltava, tai sitten ne ovat hyviä enkeleitä.”

Vanhan Testamentin tuomitsevan ja kostonhimoisen Jumalan vastapainoksi esitetään usein Jeesuksen rakkauden sanoma. Tätäkin Airaksinen pohtii perusteellisesti historian, lähetystyön ja kolonialismin kautta nykypäivään: ”Rakastamisen kyky nostaa ihmisen kohti ihmisen ihannetta ja toteuttaa ihmisen syvintä olemusta ihmisenä – näin siis katolisessa ajatusmaailmassa. Lutheruslaisetkin voisivat ajatella näin, jos vain viitsisivät. Miksi vaivautua, kun asia on itsestään selvä? Rakkaus on hyvä asia ja kaikki kannattavat hyviä asioita. /…/ Kansankirkkomme ei oikein tarjoa ajattelun syvempää haastetta, kunhan vain rakastaa.”

Henkisyyden puolustus ei ole oman ideologiani määre tai mittatikku. Avartavaa luettavaa kaikkia kulttuureja lävistävistä uskonnoista ja niiden historiasta se on. Airaksinen kirjoittaa letkeällä ja vetävällä otteella. Vahva suositus!

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

2. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

……………………………………

Runousoppia jokaiselle: antiikista kansanrunoihin ja räppiin

Laulava hiljaisuus on Markku Toivosen tuore julkaisu. Alaotsikkona Runomitat ja V.A. Koskenniemi. ”Runomitat ovat pitkään olleet unohduksissa niin lyriikan ystävien keskuudessa kuin kirjallisuuden opetuksessa.” Kirja toimii johdatuksena suomalaiseen metriikkaan, eli runomittojen teoriaan.

Kansi: Päivi Puustinen.

Toivonen kirjoittaa saatesanoissaan: ”Runomittojen tuntemus ei enää kuulu yleissivistykseen: metriikasta eli runomittaopista on tullut monelle liki käsittämätöntä salatiedettä – myös suurelle osalle tuntemistani runoilijakollegoista.”

Ja silti, kirja on myös paljon muuta – mielenkiintoisia anekdootteja ja yleissivistystä. Lyriikan kehitystä Egyptistä ja Babyloniasta kiinalaisten ja arabialaisten käyttämiin riimityksiin. ”Koraani sisältää loppusoinnutettua proosaa.”

Eniten aineistoa Toivonen on hakenut klassikkorunoilija V.A. Koskenniemeltä, joka on kirjoittanut esseessään: ” Meillä tulee aina olla runoa lukiessa tunne siitä, ettei se säännönomaisuus, se pakollisuus, mihin runomitta lukijan velvoittaa, milloinkaan ylitä sitä, mitä voisi ehkä kutsua helläksi väkivallaksi. Runomittahan ei ole tarkoitettu rajoittamaan runoilijan mahdollisuuksia, vaan lisäämään niitä. Todellisen rytmitaiteilijan käsissä uudistuvat kaikki runomitat.”

Tiukasti tiivistettynä elegian kehitys epiikan vastapainoksi sopisi tämän päivän räppäreille ja lavarunoilijoille: ”Taustalla oli olojen muutos: helleeninen maanpiiri oli laajentunut Homeroksen päivistä. Kaupunkivaltiot tulivat elämän polttopisteiksi, joissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Ei ollut enää aikaa käyttää juhlallista kuusimittaa – haluttiin sanoa asiat nopeasti ja kärkevästi kaupungin torilla.”

Kirjan teoreettinen osuus on jaettu reilusti yli sadalla alaotsikolla. Jambi, trokee, daktyyli, sonetti, kalevalamitta, heksametri, kesuura, tavutukset, rytmi ja soinnullisuus… jne, saavat perusteellisen ja selkeän käsittelyn esimerkkeineen. Loppuviitteissä mainitaan 144 tekstilähdettä. Henkilöhakemistosta löytyy 118 nimeä Ovidiuksesta Cheekkiin, jonka näyteteksti on hänen rap-sanoituksestaan Jumala. 

Markku Toivonen, kuva Turun Sanomat, nettisivut 22.3.2014 (Ei merkintää kuvaajasta).

Laulava hiljaisuus on valtaisan työmäärän tulos. Analyyttisessä selkeydessään, esimerkeissään ja perusteellisuudessaan merkkiteos. Kokonaisuutena asiantuntijan käsikirja yksissä kansissa. Harrastajalle lyriikan historian ja maailmankuvan avartaja.

Markku Toivonen on kirjailija ja palkittu runoilija, joka on opettanut sanataidetta useissa eri yhteyksissä. Laulava hiljaisuus on hänen bibliografiansa kymmenes julkaisu.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

1. Markku Toivosen runokokoelma Lauluja tyhjyydestä

2. In memoriam Pentti Holappa

…………………………………

Vastasyntyneet suoraan laskiämpäriin

Duunien ruuhka helpottaa ja blogi päivittää tietokirjallisuudella. Atena julkaisi Xue Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret Taina Wallinin suomennoksena 2013. En muista mistä kirja on tarttunut matkaan, todennäköisesti jostain kirppikseltä. En muista myöskään päivää, jolloin en ole lukenut kansien väliin painettua tekstiä. Xinranin kirja on mennyt siinä samassa imussa.

Karl Marx vietti juuri 200-vuotissynttäreitään. Kiinan pressa Xi Jinping nosti yhteiskuntafilosofin näyttävästi esiin juhlapuheessaan. Vallankumoukset Venäjällä, Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa tehtiin marxilaisuuden nimissä. Marxin oma tavoite oli viimekädessä panna materiaalinen todellisuus palvelemaan vapautta tavoittelevaa idealismia. Vallanpitäjät tekivät marxilaisuudesta poliittisen uskonnon palvelemaan omia päämääriään.

Marx kannatti kapitalismia ja näki sen välivaiheena työläisten vapautumiseen. Kiina on koko telluksen seuraava ja ehdoton supervalta. Seuratessani telkasta johtaja Jinpingin puhetta, mietin millaisesta historiasta valtio ponnistaa asemaansa. Pitkällä perspektiivillä maan kulttuuriperintö on uskomattoman rikas. Lähimenneisyydestä löytyy mustia aukkoja. Kiinan kadotetut tyttäret kertoo yhden nykyhistorian rankimmista jaksoista.

Kiinan ikiaikaisen perinteen mukaan perheen ensimmäisen lapsen tulee olla poika. Kun siihen lisätään valtion määräys yhden lapsen politiikasta, syntyy kovaa jälkeä. Vastasyntyneen tyttären matka saattaa päätyä suoraan kohdusta laskiämpäriin. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa miestä enemmän kuin naista. No, täytyy myös muistaa, että satoja tuhansia kiinalaisia tyttöjä on adoptoitu muihin maihin.

Xue Xinran, kuva: lehtikuva

Xue Xinran (s.1958) on työskennellyt toimittajana Kiinassa. Nykyään hän on Lontoossa asuva kirjailija. Kiinan kadotetut tyttäret on tarinavetoista tietokirjallisuutta, joka perustuu dokumentaarisiin haastatteluihin. Xinran hakee myös ymmärrystä äideille, jotka ovat päätyneet äärimmäiseen ratkaisuun tai luovuttaneet tyttärensä muiden kasvatettaviksi. Hän yrittää oikeasti ymmärtää miten vaikeaa on luopua lapsestaan.

Xinran kertoo kymmenen kiinalaisnaisen tarinan, myös omansa. Yhteiskunta, puolueen mielivalta ja yksilöiden oikeuksien rajoittaminen nousevat vahvasti esiin. ”Tasa-arvossa on kyse oikeudenmukaisuudesta”, hän kirjoittaa. ”Ensiksi täytyy ymmärtää, miksi näin toimitaan. Me elämme miesten kulttuurissa.”

Kiinan kadotetut tyttäret on rankka kirja, mutta kuljettaa lukijaa sujuvalla kielellä ja (kaikesta huolimatta) mielenkiintoisilla tarinoillaan. Mikä olisi yhteenveto? Ymmärrys jatkuvasta muutoksesta. Toivo tulevasta, ja siitä miten historian ei tarvitse toistaa itseään, että ihminen voisi oppia.

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja

…………………………

 

Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

Piti päivittämäni aivan muusta aiheesta, mutta se siirtyy tuonnemmaksi, kun luin 9.8. Hesarista Petri Hakkaraisen tekstin ”On totuuden jälkeinen aika”. Kolumnisti on lähetystöneuvos ja diplomaattinen neuvonantaja Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa.

Hakkarainen kirjoittaa ajastamme, jossa tunteet ja mielikuvat painavat faktoja enemmän. Hän lainaa myös The New York Timesin kolumnistia Roger Cohenia: ”Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia sisältöä vahvempaa.”

”Leijonanosa koko ihmiskunnan kumulatiivisesta tietämyksestä ja osaamisesta on ympäri vuorokauden jokaisen älypuhelimen omistajan ulottuvilla”, Hakkarainen kirjoittaa. ”Maailman parhaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, tiedotusvälineet ja julkaisut, ihan siinä Pokémon Gon ja kissavideoiden vieressä.”

Politiikan ja akateemisen maailman pitäisi pystyä kiihkottomaan keskusteluun, mutta kriittistä keskustelua ja asiallista argumentaatiota vastaan hyökätään uskonnollisin, ideologisin ja taloudellisin motiivein.

Kolumnia lukiessa kimmahti mieleen Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaojan teos Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) Nappasin kirjan hyllystä ja sieltähän se koirankorva löytyi, sivulle 289 käännettynä:

”Tiede on ihmisen suurin ja vaikein saavutus, yhtä välttämätöntä kuin syöminen ja seksi. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ilman seksiä kuolemme sukupuuttoon, ja ilman tiedettä emme koskaan voi antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta elää, kehittyä, unelmoida, toteuttaa itseään ihmisenä – antaa jokaiselle ihmiselle hänelle kuuluvan täyden ihmisarvon.

Tiede, ja vain tiede, vapauttaa meidät jokapäiväisestä herkeämättömästä hengissä pysymisen taistelusta. Taideteokset eivät suojaa nälänhädältä tai kulkutaudeilta; jaloinkaan aate ei vapauta orjia, jos orjien raadanta on ainoa keino saada työt tehdyksi.

Tiede on sampo, joka jauhaa meille runsautta käytettäväksi kaikkeen muuhun, vapaa-aikaan, itsensä kehittämiseen, nautintoihin, luovaan laiskotteluun, taiteeseen, tieteeseen; runsautta yhä paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen, yhä inhimillisemmän maailman luomiseen.

Tiede on ihmisen tärkein saavutus, mutta se ei ole korkein eikä pysyvin. Tiede on löytöretkeilyä; se ei luo mitään uutta. Australia ja yleinen suhteellisuusteoria ovat olemassa riippumatta siitä onko simpanssi nimeltä James Cook tai Albert Einstein niihin jo törmännyt. Tieteessä ei voi olla mitään ainutlaatuista, sen enempää kuin meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessakaan on.”

Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta isoille asioille, mutta nappaan kiteytykseksi Hakkaraisen kolumnin kolme viimeistä lausetta: ”Rimanalituksiin ei pidä vastata rimaa laskemalla. Epä-älyllisyys ei kukistu epä-älyllisyydellä. Reitti ulos totuuden jälkeisestä politiikasta löytyy korkealta.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Törkeää säädyttömyyttä

2. Tarkkaile kärpästä

…………………………………………………

Blogi vetää natsikortin!

Viime sunnuntaina Hesarissa oli juttu Esa Holapasta. Hän perusti aikanaan uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen ja toimi sen johtotehtävissä 2009 – 2012. Nyt mies haluaa eroon vihaideologiasta ja entisistä kontakteistaan. Viime vuonna hän avioitui Dan -nimisen kiinalaisen naisen kanssa.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.
Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Holappa sanoo tuhlanneensa nuoruutensa natsiaatteeseen, eikä juuri kouluttautunut tai työtä tehnyt. Hän loi kuitenkin kanavat kansainvälisiin kovan linjan uusnatseihin. Yksi heistä on tuomittu polttopullomurhista, toinen poliisin murhasta. Saksalaisen järjestön johtajaa hän piilotteli kotonaan Oulussa vuoden ja kaksi kuukautta.

Yhdysvalloissa hänen isäntänään oli John De Nugent. Google lataa hänen ”omasta” sivustostaan näytölleni heti varoituksen, mutta muualla mies mainitsee olevansa saksalainen taistelija rodun ja kansan puolesta. Jenkeistä Holappa halusi palata Ouluun, mutta FBI eristi hänet kuulusteluihin kolmeksi kuukaudeksi.

Hesarin haastattelun perusteella Holappa ei vaikuta heikkolahjaiselta höyrypäältä. Aivopesun uhrilta kylläkin. Itse hän sanoo miten ”Vihapropaganda oli taitavasti kirjoitettua, mutta olin myös aika eksyksissä.” Hän on julkaissut vuodenvaihteessa omaelämäkerrallisen kirjan ja tätä nykyä hän on työharjoittelussa kulttuurialalla.

Martti Lindqvist (1945 – 2004) ansioitui erityisesti sosiaalietiikan alalla. Tarkennan päivitykseni fokusta ja lainaan muutaman rivin hänen teoksestaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002)

”Ihminen on sekä hyvä että paha. Hänessä on alkuperäisesti ja pysyvästi läsnä mahdollisuus molempiin. Hyvällä ja pahalla on osittain yhteiset juuret. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.

Käsityksen mukaan ihmisellä, joka tekee pahaa, on liian vähän tietoa, ymmärrystä, kykyä, tahdonvoimaa tai empatiaa. Siksi pahaa voidaan poistaa esimerkiksi hoitamalla, kasvattamalla tai antamalla lisää pätevää tietoa ja resursseja.”

Juttuni ydin on Holapan mainitsemassa vihapropagandassa. Tämän päivän ja huomisen sota on informaatiosotaa. Kaikilla tasoilla. Kaksi Yhdysvaltain presidenttiehdokasta käy sitä nyt näyttävästi, eikä siihen ole napattu tunnuslausetta Mannerheimin vaakunasta: ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Ei kansallissosialismi eikä natsi-ideologia olisi voinut nousta valtaan ilman Joseph Goebbelsin ennennäkemättömän nerokkaasti organisoitua propagandasotaa. Wehrmachtiin, Hitlerin armeijaan kuului 17,3 miljoonaa miestä. Käytännössä sen riveissä oli jokaisen saksalaisperheen jäseniä. Hulluus oli helppo nähdä, silti usean kansalaisen mielipide oli: ”En tee mitään, mutten myöskään vastusta, jos joku toinen tekee.”

Meillä on päällimmäisenä mielikuva juutalaisia tuhoavista keskitysleireistä. Mutta rodun puhtauden nimissä saivat mennä kaikki, omatkin: ”Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä vähä-älyiset mokeltajat ovat eläintenkin alapuolella.” Sitaatti on elokuvasta Menneisyyden uhrit, jota esitettiin aikanaan kaikissa elokuvateattereissa.

Sitten suositus: Guido Knoppin tietokirja Wehrmacht Hitlerin armeija (Ajatus Kirjat 2009, suom. Mervi Ovaska) on sotaan keskittyvällä sektorillaan yksi parhaista. Knopp on käyttänyt runsasta arkistomateriaalia, uusinta historiantutkimusta ja viimeisten eloonjääneiden haastatteluja. Teoksen lähdeluettelo, henkilöhakemisto, paikkakunta- ja asiahakemisto jäsentävät tietomäärää esimerkillisesti. Knopp on Saksan menestyneimpiä tietokirjailijoita ja useasti töistään palkittu.

En kuvittele, että uusnatsit lukisivat blogiani ja havahtuisivat pinnallisen uhon sijaan syvemmän tiedon merkitykseen. Ihminen vastustaa viimeiseen saakka ideologiansa vastaista informaatiota. Itse luin ja alleviivailin kirjan käsittääkseni jotain kansallissosialismin fanatismista ja kuolemaan saakka sokeasta uskollisuudesta. Kuuden vuoden saldona oli koko maailman mittakaavassa käsittämättömät kuusikymmentämiljoonaa surmansa saanutta.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit laajentavat teemaa, mutta pysyvät tiukasti asiassa.

1. Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. Charles Simic: ”Olen Jumala, tai paholainen”

3. Tomas Tranströmer:  ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa”

………………………………………………….