Perjantairuno hakee jälleen avartavaa otetta tekstille. Kontaktia myös itsensä ulkopuolelle. Olen ennekin väittänyt täällä kuvaa ja sanaa samaksi asiaksi. Ei niin, että ne korvaisivat toisensa, tai merkitsisivät kaikille samoja asioita.
Bo Carpelan julkaisi proosarunojen kokoelmansa Kleen taulun nimi 1999. (suom. Jaakko Anhava) Kirjassa on sata Kleen taulun nimeä, joille Carpelan on kirjoittanut oman tarinansa. Tekstit eivät ole kuvauksia tauluista, vaan nimien synnyttämiä assosiaatioita.
”Taide ei kuvaa näkyväistä, vaan tekee näkyväksi”, Carpelan sanoo. Samat teemat toistuvat läpi kirjailijan tuotannon, tekeepä hän sitten runoa tai proosaa: ilmaan kohoavat ihmiset ja rakennukset, kokevan yksilön vahva eksistenssi ja meitä ympäröivä eloton todellisuus, jolla on oma tahto.
Prosaistina Carpelan on kahdesti Finlandialla palkittu. Minulle Alkutuuli (1993) ja Kesän varjot (2005) ovat pohjimmiltaan yksi ja sama kirja. Runoteoksia Carpelan ehti julkaista seitsemän. Lisäksi kolme valittujen runojen kokoelmaa.
Runoilijana Carpelan ei ole lukeutunut maailmaa muuttaviin suosikkeihini. Anti löytyy kielen visuaalisesta otteesta. Myös yksittäisistä runoista tai säkeistä vierähtelee vetoavia helmiä. Esimerkki runosta Ad Parnassum II: ”Lopulta ilma loppuu, kaikki loppuu, ei auta kuin astua tyhjään ilmaan Avun toivossa.”
Perjantairunoksi valitsin tekstin, joka on kuin Carpelanin kirjoittajanlaadun kiteytymä. Päin taivasta kohotaan taas. Valo, uni, äärettömyys, kysymykset vailla vastauksia… ja kukapa muukaan käyttäisi muutaman rivin tekstissä kymmenen kysymysmerkkiä?
Punainen ilmapallo
Mielesikö tekee leijailla? Monet perheenjäsenesi ovat jo kohonneet taivasta kohti ja kantautuneet suureen ilmavaan utuun. Enoni kahmaisi eräänä vappuna koko kimpun ilmapalloja ja katosi etelään päin, eikä hänestä koskaan sen koommin kuultu. Hän oli aivan vastanainut. Ja sinäkö uneksit punaisesta ilmapallosta? Oletko varma, ettei mielesi teekin pyydystää punaista kuuta? Siellä, kaupungin yllä, puunlehvästön yllä, sinä leijut, kuin unessa, ympyrämäisenä hehkuva uni keskellä pelkkiä suoria kulmia. Takanasi avaruuden tuolla puolen, tuo salaperäinen valo. Polttaako se sinut vai täyttääkö, niin että pian suunnattomassa hiljaisuudessa muutut aivan näkymättömäksi? Oletko ajatellut seurauksia? Taivasta, joka kuuttomana vapisee joka yö, kodittomana? Pimeyttä, joka lähtöäsi seuraa? Eikö riitä se maa, jolla seisot? Sitä et kai ole ajatellut? Että siellä ylhäällä on niin hiljaista? Niin, siellä on hiljaista. Jos kysyt jotakin, kukaan ei vastaa.
……………………………………………………..
Bo Carpelan ( 1926 – 2011)
Paul Klee (1879 – 1940) saksalais-sveitsiläinen taiteilija, jolla oli merkittävä vaikutus abstraktin kuvataiteen kehitykseen. Kirjan kansikuva: Kaunis puutarhuri (1939). Runon otsikkokuva Red Balloon (1922).
Juha,
jostain syystä olen aina ajatellut Carpelania harmaan eri sävyisen runoilijana. Ja juuri tuota värikästä kirjaa en olekaan sitten lukenut. Ja onhan hänellä niitä mustavalkoharmaa-kuvituksia joissain kirjoissa ollutkin. Yksi oli se, jossa hän kuvasi asumansa talon pihaa.
Se oli kaunis runoilitaan ja kuviltaan. Minusta runon kaveriksi käyvät kuvat hyvin. Ei tarvitse olla niin puristi, että pitää olla vain runon oma tekstuaalinen kuva.
Kivaa. On jotain mitä odottaa kun ehtii taas kirjastoon. Kiitos tiedosta!
Kirjassa ei ole kuvia, vain taulujen nimet ovat inspiroineet runoilijaa. Haeskelin sitten Kleen kuvia netistä. Oikeastaan tuo punainen pallo on ainoa, joka antaa kuvana noin selkeän viitteen tekstiin. Runossa on kuitenkin hyvin tyypillistä Carpelania, joten valitsen sen.
Täytyypä funtsia johonkin tulevaan jutuun muitakin runon ja kuvan liittoja. Ja tulipa vielä mieleen lyhyt essee, jossa Leonardo da Vinci pohtii runoilijan ja kuvataiteilijan eroja… ja päätyy tietty kuvantekijän paremmuuteen taiteen tekijänä.
Mulla on Mirkka Rekolan ja Ulla Rantasen kirja ”maa ilmaan heitetty”. Se on usein kädessä. Ja kun siinä on väriä, varjoja, kulmia, niin se ei ole mitenkään suoraan kuvittava, vaan lisää Rekolan teksteihin.
Että siis oikeastaan runo ei ole sen tärkeämpi kuin kuva. Oletan että kirjailija ja taiteilija tuntevat toisensa, muuten tuommoinen julkaisu ei olisi mahdollinen. Södikan kustantama 1995. Jollei sulla ole sitä, niin kyllä se Metsossa varmaan on.
Anteeksi, pitää lisätä. On mulla toinenkin Arto Kytöhongan ja Kimmo Kaivannon yhteisteos, jossa kannessa on kolme nimeä: Kaivannon lyijykynällä kirjoittama Viini ja leipä, Arton Toinen teos ja Kimmo Kaivannon Luonnokset. Kustantaja oli Arton Äitini talo 1982.
Sain kirjan Artolta, kumpikin meistä tykkäsi pitää amerikkalaista maiharia, jolloin kumpikin kutsui toistaan teltaksi. Asuttiin Porissa samaan aikaan.
Mielenkiintoista. Tää päivä taitaa kulua miettiessä naisten yhteisteoksen ja miesten yhteisteoksen eroa. On niitä, mutta toisaalta en tiedä voiko niitä panna sukupuolen syyksi.
Mirkan ja Ullan kirjan olen nähnyt, valitettavasti ei ole omassa hyllyssä.
Runon kuvittaminen tai toisin päin, on vaativaa ja ”onnistuu” harvoin. Eri juttu ovat Taiteilijakirjat, jotka eivät siis ole taidekirjoja.
Vuonna 2006 Lönnströmin taidemuseossa Raumalla oli Kirjahduksia – taiteilijakirjanäyttely, jossa kymmenkunta työparia yhdisti kuvaa ja sanaa. Tekstit saattoivat olla vaikka ilmassa leijuviin mekkoihin kirjailtuja. Itse tein ympäristötaiteilija Kaija Kiurun kanssa ulos levittäytyvän 12-osaisen teoksen ”Hyvän ja pahantiedon puu”.
Ehkä avain on siinä, ettei toisen työtä sanoiteta tai kuviteta. Kun teos syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteistyönä koko työvaiheen ajan, tulos saattaa olla parempi. Näin en toki ajattele aina esim. satukirjojen kuvitusten kohdalla.
No, tämä olisi pitkä juttu ja johtaisi moniin assosiaatioihin. Typografiaa hyödyntävään tekstiin ja kokeellisiin kuvarunoihin, esimerkkinä vaikkapa Karri Kokko. Ehkä palaan näihin postauksissani vielä.