Mieskirjailijat kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan?

Jatkan edellisestä päivityksestä. Tai oikeammin katson taaksepäin. En muistanut kolmen vuoden takaista tekstiä, mutta nostan sen tähän. Sisältö syventää viiime viikkoisen juttuni teemaa.

Muutamia vuosia sitten sain romaanin julkaisun jälkeen lukijapalautetta sähköpostiin: ”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri
Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri

Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa itse luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissaan Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

…………………………………………………

Jutun kuvituksena on Sandro Botticellin maalaus Camilla ja kentauri. Siinä Camilla (Pallas Athene) seisoo kentaurin vierellä kauneuden ja puhtauden kukin koristautuneena. Maalauksessa esiintyvää kentauria on käytetty yleisesti himon symbolina.

Metsälle aikova kentauri on varustautunut nuoliviinellä ja jousella. Camilla on tarttunut tämän hiuksista estääkseen lähdön. Varmemmaksi vakuudeksi hän nojaa kauniiseen, mutta pelottavan kokoiseen kirveeseen. Maalaukseen sisältyy 1400-luvun moraalinen opetus: se kertoo katsojalle miten siveys voittaa himon.

………………………………………………..

Teatterissa kattokruunu on aina esittänyt pääosaa

Charles Baudelaire (1821-1867) tunnetaan meillä parhaiten poetiikastaan. Pahan kukkia ja Pariisin ikävä ovat merkittävää maailmanlyriikkaa. Julkaistun tuotannon lisäksi Baudelaire kirjoitti runsaasti eriasteisia luonnoksia teoksiin ja hankkeisiin, jotka jäivät keskeneräisiksi.

Charles Baudelaire 150 vuotta.

Kiinnostuneille Baudelairesta löytyy tietoa runsain mitoin. Nostan tähän vain tekstin muistiinmerkinnöistä, jotka on koottu teokseen Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Kirja ilmestyi Eila Kostamon suomennoksena ensi kerran 1972. Kokoomateoksesta löytyy blogijuttu myös viime vuoden lopulta. (linkki)

Baudelaire oli varsinainen vastarannankiiski ja kapinallinen, joka etsi maailmankatsomukselleen pohjaa yhtä hyvin huumeista, erotiikasta ja estetiikasta kuin uhmakkaasta yksinäisyydestä ja eristäytymisestä.

Tekstikatkelma teatteritaiteen piikittelystä on ladattu hienostuneella huumorilla ja satiirilla. Ei mikään ohut heitto, vaan myös viittaus antiikin näytelmäkirjallisuuteen ja kreikkalaiseen draamaan, josta teatteritaiteen taival alkoi yli 500 vuotta eaa.

Kuva: Wikipedia

Baudelaire kirjoittaa usein provosoivasti, ja saattaa seuraavissa merkinnöissä olla eri mieltä ”itsensä” kanssa. Muistiinpanojensa fragmentaarisuudessa hän on sukua vaikkapa Fernando Pessoalle ja Joseph Joubertille, johon palaan täällä myöhemmin.

Lopuksi Baudelairen ”mielipide” teatterista. Itse asiassa hän haaveili lapsena näyttelijänurasta ja hänellä oli myöhemmin lukuisia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkin jäivät eriasteisiksi skenaarioiksi.

Tampereen raatihuone 22.11.2013

”Mielipiteeni teatterista. Minusta teatterissa on aina ollut, jo lapsuudessani ja vielä nytkin, kaikkein kauneinta kattokruunu – kirkas kaunis kristalliesine, jonka monen monet osat luovat kehämäisen symmetrian.

En silti kokonaan kiellä näytelmäkirjallisuuden arvoa. Minä vain tahtoisin että näyttelijät nousisivat hyvin korkeille koturneille, käyttäisivät naamioita jotka olisivat ihmiskasvoja ilmeikkäämmät ja puhuisivat kaiuttimiin; ja vielä että naisten osia näyttelisivät miehet.

Yhtä kaikki, minusta kattokruunu on aina esittänyt pääosaa, katsoi sitä teatterikiikarin kummasta päästä vain.

Täytyy tehdä työtä, ellei innoissaan niin epätoivoissaan, sillä loppujen lopuksi työnteko on vähemmän ikävystyttävää kuin huvittelu.”

…………………………………………………………..

Postimerkki, 150 vuotta Baudelairen syntymästä. Teatterinaamioiden kuva: Wikipedia. Kristallikruunu kuvattu Tampereen raatihuonnella marraskuussa 2013.

Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa

Päivän Perjantairuno on blogin kierrätyskamaa ja tulee neljän vuoden takaa. Kavafisin kehotus lienee itselleni läheinen, koska työhuoneeni ovessa on teksti: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!”

…………………………………………………….

Kirjailijaliiton Ateenan residenssin hyllyyn on kertynyt asukkaiden jättämiä kirjoja. Jotkut ovat tuoneet oman julkaisunsa, toiset jättäneet matkalukemisensa. Poimin hyllystä Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) kokoelman Barbaarit tulevat tänään. Tuomas Anhava on suomentanut kirjaan noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta.

Kavafis ja Kirjailijaliiton residenssi, Ateena I. Soutsou 25

Näinä aikoina on arveluttavaa avata muumiolaatikko ja tempaista esiin “kreikkalaisten Eino Leino”. Kavafis on ollut itsellenikin hieman etäinen hahmo, jonka runot ovat jääneet sivuun niiden sisältämän antiikin mytologisen ja historiallisen aineiston tähden. Vähän kuin kertailisi Kalevalaa aina uudelleen.

Luettuani kirjan alusta C.M. Bowran esseen Kavafiksen runoudesta, alan ymmärtää mistä on kysymys. Kavafis on ratkaissut ongelman, joka on askarruttanut monia moderneja lyyrikoita. Runoilija tarvitsee symboleja ja myyttejä antaakseen jäsentymättömille ajatuksilleen universaalin, mutta yksilöllisen muodon. Paradoksaalista, mutta tarkemmin ajatellen “välttämätöntä”.

On populaaria vedellä mutkat näin suoriksi, mutta mitäs muuta voin näin lyhyessä postauksessa kuin suositella Kavafikseen tutustumista niille, joille herra ei ole ennestään tuttu. Jos on innostunut runoudesta ylipäätään, Bowran essee pitää lukea tajutakseen monen muunkin runoilijan tekstin näennäisen yksinkertaistamisen ja pelkistämisen voiman.

Kokoelman nimirunon innoittamana J.M. Coetzee kirjoitti romaaninsa Barbaarit tulevat. Olen maininnut kirjan tämänvuotista nobelistia, Herta Mülleriä käsittelevässä jutussani. Itse runo on pitkä tähän lainattavaksi. Valitsen tekstin, jossa ei ole Kavafikselle ominaista antiikin taustaa. Teema sen sijaan on hänelle tyypillinen.

……………………………………………………………

MINKÄ IKINÄ VOIT

Ja vaikka et saa elämästäsi sellaista kuin tahdot,

tätä ainakin yritä minkä ikinä voit: olla halventamatta sitä

liian monilla yhteyksillä maailmaan, liian

paljolla toimekkuudella ja puheen paljoudella.

Älä halvenna sitä raahaamalla ympäriinsä,

paikasta toiseen, saattamalla se alttiiksi

jokapäiväisille joutavanpäiväisille

tuttavuuksille ja kutsuille

kunnes se alkaa muistuttaa vierasta joka ei lähde.

Mihin enkelijengiin sinut sijoitetaan?

Kävin lukupiirissä puhumassa nobelisti Alice Munrosta. Käsittelin novellia kirjallisuudenlajina myös laajemmin: Tsehovilainen ja Borgesilainen novelli, uuden mantereen Dirty Realism, Carverin Short Stories ja Munron riisuttu tapa korostaa tekstejään vain alaotsikolla Stories, Kertomuksia.

Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja.

Luin tilaisuudessa Kuvitteellisten olentojen kirjasta (Teos, suom. Sari Selander) lyhyen näytteen Borgesin absurdismista. Se on niin hauska, etten malta olla lainaamatta sitä tänne. Tein Borgesista ja kyseisestä kirjasta jutun blogiin jo kolme vuotta sitten. Linkki löytyy päivityksen lopusta.

Borgesin ja Margarita Guerreron yhdessä kokoama Kuvitteellisten olentojen kirja kuvailee mystisiä ja myyttisiä olentoja. Osa on koko ihmiskunnan yhteistä fantasiaperinnettä, jotkin täysin Borgesin omaa mielikuvitusta.

Gustave Dorén kuvitusta Danten Jumalaiseen näytelmään.

Enkelit esiintyvät juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa sekä useissa pienemmissä henkisissä liikkeissä. Enkelit toimivat Jumalan sanansaattajina, sotajoukkona sekä taivaallisena hoviväkenä. Ilmaus juontaa kreikan kielen sanasta ”Angelos” sanansaattaja. Borgesin enkelikuvauksessa on hykerryttävää huumoria.

Enkelit Swedenborgin mukaan

Huomattava tiedemies ja filosofi Emmanuel Swedenborg (1688–1772) asui kaksikymmentä viimeistä vuotta oppineesta elämästään Lontoossa. Koska englantilaiset ovat vähäpuheista väkeä, hän otti tavakseen keskustella paholaisten ja enkeleiden kanssa. Herra salli hänen vierailla tuonpuoleisessa ja puhella sen asukkaiden kanssa. Jeesus on sanonut, että sielujen on oltava hurskaita taivaaseen päästäkseen, mihin Swedenborg lisäsi älykkyyden vaatimuksen ja myöhemmin Blake vaati niiltä vielä taiteellisuuttakin.

Swedenborgin enkelit ovat sieluja, jotka ovat valinneet taivaan. Ne eivät tarvitse sanoja; riittää että enkeli ajattelee toista, ja tämä ilmestyy sen vierelle. Kahdesta ihmisestä, jotka ovat rakastaneet toisiaan maan päällä, tulee taivaassa yksi enkeli. Niiden elämää hallitsee rakkaus ja jokainen enkeli on itsessään taivas. Se on hahmoltaan täydellisen ihmisen kaltainen aivan kuten taivaskin. Minne tahansa enkelit katsovatkin, pohjoiseen, etelään, itään tai länteen, ne näkevät aina edessään Jumalan kasvot. Ne ovat ennen kaikkea teologeja; niiden suurin nautinto on rukoileminen ja henkisistä kysymyksistä keskusteleminen.

Maanpäälliset asiat ovat taivaallisten asioiden symboleja. Aurinko vastaa jumaluutta. Taivaassa ei ole olemassa aikaa ja asioiden olemus muuttuu mielentilojen mukaan. Enkeleiden puvut loistavat sitä kirkkaampina mitä älykkäämpiä ne ovat. Taivaassa rikkaat ovat edelleen rikkaampia kuin köyhät , koska ovat rikkauksiinsa maan päällä tottuneet. Taivaassa esineet, huonekalut ja kaupungit ovat konkreettisempia ja moniulotteisempia kuin maan päällä ja värit moninaisempia ja voimakkaampia.

Englantilaista alkuperää olevat enkelit suuntautuvat yleensä politiikkaan, juutalaiset jalokivikauppaan ja saksalaiset kantavat mukanaan kirjoja, joista ne tarkastavat tietonsa ennen kuin vastaavat kysymyksin. Koska islaminuskoiset ovat tottuneet palvelemaan Muhammadia, Jumala on varannut heille yhden enkelin, joka esittää Profeettaa. Hengeltään köyhät ja askeetit jätetään Paratiisin nautinnoista paitsi, koska he eivät kuitenkaan osaisi arvostaa niitä.”

……………………………………………………………..

Borges, Musteapina ja elokuva Pan´s Labyrinth: linkki.

Alice Munro – neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista: linkki.

En tunne kirjaa, joka loppuu yhtä upeasti

Ei pitäisi katsoa taakseen, kun on eteenpäin menossa. Perjantairuno kaivaa silti vielä yhden pointin edellisiin päivityksiin nousseelta Pentti Saarikoskelta. Hänen tuotantonsa on merkinnyt kirjoittamiselleni varsin vähän. Tiarnia-trilogian päätös, Hämärän tanssit (1983) on poikkeus.

Toisessa elämässä, liki parikymmentä vuotta sitten kirjoitin runoja kiihkeästi ja toivoin saavani jotain julki. Vein vaimon ja tenavat lomalle Tunisiaan. Ratsastettiin kamelikaravaanissa ja yövyttiin Saharan laidalla parakissa, jossa tuuli painoi hiekkaa sisään kynnyksen alta koko yön. Ajettiin bussilla suola-aavikon halki, ja ihmeteltiin kauppahallin verisiä kamelinpäitä. Ja koko reissun repussani kulki Hämärän tanssit, jota luin yhä uudelleen ja uudelleen.

Picasso: Girl helping Minotaur 1938.

Istuin yöllä hotellin parvekkeella ja väänsin säkeitä muistikirjaan. Ja lopulta niin kävi, että jokunen rivi päätyi esikoisteokseeni. Perjantairuno kaivaa kokoelmasta kaksi tekstiä. Jälkimmäisessä on kumarrus Saarikoskelle ja kuuden rivin lainaus. Runon ja otsikon väite pitää kutinsa yhä.

………………………..

Sanoa kaikki sopimukset irti, kasvaa

lapseksi jälleen. Kävellä pelkoa vastaan

ja hukata kompassin pohjoisneula.

Kuu nousee merien ylle (se säe minun on hylättävä)

tumma tyttö laulaa, vastapäisellä parvekkeella istuu

kädetön mies.

Uima-altaaseen laitetaan myrkkyä yöksi,

tähtitaivas on täällä sekaisin.

Ron Bacardi ei muuta maailmaa vaikka yrittää joka päivä.

Syntyy jätettä: tyhjiä tölkkejä ja pulloja,

lyttyyn menneitä ajatuksia.

Jos todellisuutta on, se on sama

riippumatta siitä mitä pääni sisällä tapahtuu.

………………………..

Aikansa pudottuaan     pysähtyy

kuin valon lyömänä.

Kun lukee runoa, lukee itsensä toisen sisään.

Istun terassilla ja selaan Hämärän tansseja. En tunne kirjaa,

joka loppuu yhtä upeasti.

Niin monta siementä sisäkkäin.

”Hän päättää tappaa tytön sillä hän pelkää kuolemaa”

Mies ja tyttö nousemassa vuorelle.

”Minotaurus nukkuu, tyttö sanoo

hän ottaa tätä kädestä

he kävelevät alas Teorian tietä

tulevat roskapöntön luokse

ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet”

Tässä on se maailma, jota ei ollut ennen kuin avasin sivut.

………………………….

Perjantairunon boheemi ja Frankenstein

Perjantain teksti tulee suoraan unohdettujen runojen klinikalta. Arto Melleri (1956–2005) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta valtaosa käsitti näytelmiä ja runoja. Hän debytoi Kontakti-sarjan kertomuksella Meno-paluu, ensimmäinen runokokoelma Schlaageriseppele ilmestyi 1978.

Mellerin kokoelma Elävien kirjoissa, voitti viimeisen runoille jaetun Finlandian. Vuoden 1991 jälkeen palkinto on suotu vain romaaneille. Liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma varjosti kirjailijan viimeisiä vuosia. Kun hän kuoli 48 vuotta täytettyään, monen mielestä suomalaisten taiteilijoiden riveistä poistui viimeinen aito boheemi.

Elokuva Frankenstein/Boris Karloff

Päivän runo tulee 1979 julkaistusta kokoelmasta ZOO. Mellerin tekstissä on vastakohtainen rinnastus. Antiikin maailmassa oli aluksi vain keskinäisiä välejään selvitteleviä jumalia. Sitten titaani Prometheus loi heidän harmikseen ihmisen ja varasti tulen heidän käyttöönsä. Aistikkaan yksityiskohdan mukaan hän toimitti sen maan päälle ontossa fenkolin varressa.

Päivän teksti antaa myös mahdollisuuden mielenkiintoiseen kuvavalintaan. Brittinäyttelijä Boris Karloff (1887–1969) esiintyi yli 150 elokuvassa, sarjaelokuvat mukaan lukien liki kahdessasadassa. Vuonna 1931 filmatun Frankensteinin hirviörooli nosti hänet kuolemattomien ikonien kerhoon.

BORIS KARLOFF

Maisema nitraattifilmille kuvattu.

Eilen umpeenluodulle haudalle

varisee oksista nuorta lunta.

Olin kerran uusi Prometheus,

tänä aamuna tohtori Frankensteinin

keskeneräinen luomus: vain naula päässä on sama.

Ohitseni, aina ohitseni vaeltaa

huppupäisiä miehiä Boschin tauluista,

naisia, noitina poltettuja:

tie on tuhkaluukku, ja harmaa lumi

siivilöi keltaista valoa.

Olen jonnekin menossa, tuulen täyttämä

takkini pullistuu mustalla tiellä,

junan huuto vetää käheän valovanan maisemaan.

Olin kerran… nyt paikat hampaissa

murenevat, kieli tarttuu kylmään

rautaan – nokisen taivaan alle

vain männyt mahtuvat

kyyristymättä.

…………………………………………………………..
Frankensteinin filmatisointi perustuu Mary Shelleyn Lontoossa 1818 julkaisemaan romaaniin. Elokuvassa ja romaanin tarinassa on eroavaisuuksia. Nimi viittaa hirviön luoneeseen Victor Frankensteiniin.

Joulu on lainattu juhla – vain päähenkilö vaihdettiin

Muinaisen Rooman Saturnalia-juhlat sijoittuivat vuoden lopulle ja vastasivat lähes täysin kristillistä jouluamme. Maailmaan syntyy poikavauva (Saturnus) jonka toivotaan tuovan uuden kulta-ajan maan päälle.

Juhlan kunniaksi lapsille annetaan lahjoja, syödään ja juodaan ylen määrin ja hyvinvoinnin muruset jaetaan huono-osaisille. Itse asiassa kristityt antoivat myöhemmin vanhalle juhlalle vain uuden nimen ja päähenkilön. Ajan oloon joulupukin kantaisäksi löydettiin Lounais-Turkkilainen pyhimys nimeltään Nikolaos.

Saturnalia-juhla, NYPL Digital Gallery

”NON SEMPER SATURNALIA ERUNT” – Ei Saturnalia-juhlia jatkuvasti tulla viettämään, kirjoitti filosofi Seneca. Toisin sanoen, ei joulun pidä oleman ainainen. Meillä kysellään kesää talven keskelle ja lauletaan: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.”

Senecan ”lentävä lause” löytyy tekstistä, jossa hän pilkkaa edesmennyttä keisaria ja Rooman senaattia. Claudius kuoli vuonna 54, kun hänen vaimonsa Agrippina syötti keisarille myrkkysieniä. Claudiuksen ruumis poltettiin ja senaatti julisti hänet Jumalaksi.

Ainainen joulu olisi itselleni ahdistusta ja kadotukseen verrattavaa piinaa. Poimisin joulusta vain evankeliumin enkelikuoron ajatuksen, jonka soisin jatkuvan ikuisesti: ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.”

Tuonnempana on syytä palata myös edelliseen (14.12.) juttuuni Pikku Prinssistä. Sain sähköpostiini pitkän ja mielenkiintoisen palautteen, jonka sisältämiä ajatuksia on syytä pohtia tarkemmin.

……………………………………………

Kuva: NYPL Digital Gallery.

Perjantairuno tulee valaan vatsasta

Jumala kutsui Joonan julistamaan tuomiopäivää Niiniven asukkaille. Mies ei siihen suostunut vaan päätti paeta meren yli. Matkalla nousi hirmuinen myrsky ja sen aiheuttaja viskattiin yli laidan. Joonan nappasi valas, jonka sisällä hän joutui viettämään kolme vuorokautta ennen kuin valas oksensi hänet kuiville.

Kaskelotti (National Geographic by Brian J. Skerry)

Entä tänään, kun kaikkialta kulkevat meilit ja tekstarit. Voimme soittaa, tviitata ja blogata… Ehkä valaan vatsasta ei ole kiire minnekään. Ehkä olemme jo kaikki siellä. Ainakin me nettiverkkoihin kiinni jääneet.

……………………………………………………………………………………………………………………….

Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä

tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä

ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Ehkä purjehdimme taivaan tähdistössä, jonka ekvaattori halkaisee,

saatamme muistaa tarun merihirviöstä

jonka piti ahmia kaunis Andromeda, kallioon kahlittu neitsyt.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtavat vain,

vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään.

Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu

mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä

kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita,

sinä vastaat teoistasi täällä itse – jokainen vastaa.

Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena

näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle,

aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

…………………………………………….

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello,

elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä,

solut palavat hitaalla liekillä ja

hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka.

Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa

antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää

bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen

sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

………………………………………………………………………………………………………………….

Maailmankaikkeus on aika päivittää! Tekstit ensi tammikuun kokoelmasta Babel.

(Jutun kuva: National Geographic by Brian J. Skerry)

Perjantairuno ja ikuisen elämän edellytys

Ovidius eli Jeesuksen aikaan, ajanlaskumme taitteessa. Hän oli oman kulttuurinsa Elias Lönnrot, joka keräsi antiikin tarut ja kirjoitti ne eepokseensa Muodonmuutoksia.

Orpheus ja Eyridike. George Frederic Watts, 1869

Teos on länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi. Myös Shakespeare piti Ovidiusta esikuvanaan. Ja ne, jotka kaikesta jotain ymmärtävät, väittävät että klassisten kertomusten kaavan voi tiivistää sormista luettavaan määrään. Kaikki löytyvät Muodonmuutoksista.

Marcel Camus: Musta Orpheus, 1959

Totta on, että hyväksi havaittu draama toistaa itseään vuosisadasta toiseen ja jää elämään ikuisesti. Perjantairunon viimeisissä säkeissä on viite Orpheuksen ja Eyridiken tragediaan. Yhtä huonosti kävi kuin Lootin vaimolle. Jos jumalat asettavat armolleen ehtoja, niitä on syytä noudattaa.

Orpheus ja Eyridike, Pariisin Oopperan baletti 2012. Kuva Agathe Poupeney.

Myttyyn mennyt yrityskin saattaa silti johtaa ikuiseen elämään. Ensimmäisessä kuvassa Georg Frederic Wattsin näkemys Orpheuksesta ja Eyridikestä, 1869. Toinen Marcel Camusin elokuvasta Musta Orpheus, 1959. Kolmas kuluvalta vuodelta, Pariisin Oopperan baletin esityksestä. Tragedian pääpari on yhä sama kuin ennen ajanlaskumme alkua.

…………………………………………………………………………….

Perjantairunon teksti numero 75 ja 290 muuta löytyvät helmikuussa 2013 julkaistavasta kokoelmastani Babel:

Tänään on vaikeinta on olla kirjoittamatta

miten Lontoon filharmoonikoista vyöryy raakaa voimaa

miten Dresden tulvii hyvää tahtoa

miten intialainen oluttehtailija saa sankarin maineen

miten Viro muistaa miehitysajan kuljetuksia Siperiaan

miten poika kurkistelee muurin yli Länsi-Berliinissä 1961

miten Kathrin rakastaa yhä omaa Berliiniään

miten toiset meistä toimivat henkensä kaupalla

miten kuivuudesta kärsivät kantavat vastuun sodan häätämistä

miten pakolaissopimus täyttää kuusikymmentäyksi vuotta

miten Koillisväylästä avautuu kaupallinen reitti Aasiaan

miten Pakistanin mullahit uhkaavat taiteilijaa

miten omantunnonvapautta korostetaan suhteessa seksiin

miten naispapin uutta virka-asua arvioidaan

miten lukea väärin: Saatana lämmitti jalkapallostadionin

miten Santana konsertoi Tampereen stadionilla

miten ruotsalainen dekkaristi uhkaa lopettaa uransa

miten maailma on Sotkan munasta syntynyt

miten ikuista elämää on mahdoton tavoittaa

ennen kuin noutaa manalasta kuolleen neitsyen

…………………………………………………………………………..

Perjantairunon Sota ja rauha

Työskentelen ensi marraskuun Ateenassa. Kirjailijaliiton kämppä on valtaväylä Aleksdrasin pienellä Soutsou-poikkikadulla. Levottomuudet keskittyvät yleensä Syntagma-aukiolle ja sen lähikaduille.

Kuva: Petros Giannakouris

”Meidän” kulmilla saattavat silti mielenosoittajat marssia kohti keskustaa. Poliisiketjut kiristyvät Aleksandrasille ja kyynelkaasun katku tuntuu kurkussa. Poimin ensimmäisen kuvan uutisvirrasta, vaikka omiakin olisi. Tämä ei silti ole Perjantairunon pointti.

Toisen kuvan nappasin viime käynnillä lähellä Syntagmaa. Pari tuntia ennen kuin mielenosoittajat kokoontuivat ja ensimmäiset roskakorit sytytettiin.

Juha Siro: Ateenan kahvilassa.

Perjantairunon asia on elämässä, joka uutisista huolimatta jatkuu niin monella tasolla. Yhtä hyvin nyt kuin tuhansia vuosia sitten. Tämä päivä on aina historian päätepiste – siinä on kaikki. Kunnes nousee uusi aamu.

Teksti numero 246 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL. Tarina taivaita kurottavasta tornista on niin vanha, että se on jo aika päivittää.

…………………………………………………………………………….

Kello 12.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

……………………………………………………………………………..