Kuvitteellisten olentojen kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin 1957. Laajennetun laitoksen suomennos 2009. Jorge Luis Borges kirjoittaa esipuheessaan: ”Emme yritä uskotella, että tämä kirja, mahdollisesti ensimmäinen lajissaan, pitäisi sisällään kaikki fantastiset eläimet. Olemme perehtyneet lähinnä klassisen ja itämaisen kirjallisuuden sisältämiin olentoihin ja on vähintäänkin ilmeistä, että tutkimuskohteemme on rajaton.”
Valitsemani kuva on Guillermo Del Toron elokuvasta Pan’s Labyrinth. Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta selviää, että kreikkalaiset kutsuivat vastaavia olentoja Satyyreiksi, Roomassa niitä nimitettiin Fauneiksi, Paneiksi tai Silvanuksiksi. Borgesin kirjassa kuvataan lisäksi pitkälti toistasataa mielikuvituksen luomaa taruolentoa. Kentauri, Kerbedos, Seireeni tai Sfinksi lienee tuttu. Bahamutista, Borametzista, Nagasta, Nisnasta, Squonkista tai Simurghista en olisi niinkään varma.
Borgesin ja Margarita Guerreron maailmankirjallisuudesta kokoamat otukset ovat mielenkiintoisia, jutut lyhyitä, puolesta -puoleentoista sivua. Selailtavan ihanteellista ja mielikuvitusta ruokkivaa ”yöpöytäluettavaa”. Del Toron realismia ja fantasiaa yhdistävä Oscareilla palkittu elokuvakin on katsomisen arvoinen. Hienoja näyttelijäsuorituksia ja viimeiseen asti hiottua visuaalisuutta.
Jorge Luis Borges (1899-1986) tunnetaan meillä parhaiten novelleistaan. Hän kuvasi fantasia- ja unimaailmaa ja hyödynsi kirjallisia ideoita, intertekstuaalisuutta ja kirjallisuusviitteitä loputtomasti. Borges oli alunperin kirjastovirkailija, joka valittiin lopulta Argentiinan kansalliskirjaston johtajaksi ja hän sai professuurin Buenos Airesin yliopistosta.
Poliittinen kuohunta heitteli miestä, mutta ennen kuolemaansa argentiinalaiskirjailija ehti nousta kansainväiseen kuuluisuuteen. Borges oli myös upea runoilija ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää miten tamperelainen kollega Kari Aronpuro kirjoittaa kotikaupunkinsa olemuksesta pitkässä runossaan kokoelmassa Lehmän henkäys: ”Mikä oikeastaan on Tampere? /…/ Se on Metson lukusali, jossa kirjoitan patissia Jorge Luis Borgesin runosta Buenos Aires.”
Lopuksi kuvitteellisen olennon kuvaus suosittelemastani Borgesin kirjasta. Valintaan vaikutti jutun mitta, mutta myös elukan sympaattisuus ja ilmeinen uhanalaisuus. Alkuperäisen M U S T E A P I N A N on luonut kiinalainen Wang Ta-Hai (1791).
”Tämä neljän tai viiden tuuman pituinen eläin on yleinen maan pohjoisosissa. Eläimen silmät ovat kuin karneolijalokivet ja sen turkki on sysimusta, silkinhieno ja taipuisa, pehmeä kuin tyyny. Tämä eläin pitää kovasti musteesta, ja kun joku kirjoittaa, se istahtaa kädet puuskassa ja jalat ristissä odottamaan, että kirjoittaja saa tehtävänsä loppuun, ja juo sitten yli jääneen musteen. Sen jälkeen se istahtaa kyykkyyn tyynen rauhallisena.”
Olisiko tämä ihmeotus peikko? Jotain samanlaista kuin musteapinassa on minusta myös siinä Tampereella tapahtuvassa Johanna Sinisalon kirjassa Ennen päivänlaskua ei voi.
Olen itse pelännyt joskus siinä kielojen kukinnan aikaan kulkemista valoisan vihreässä metsässä. Kaupin metsässä en ole koskaan kulkenut, koska se ei ole oikea metsä, vaan pieni lämpäre keskellä asutusta.
Oikeassa metsässä näkee silloin, alkukesästä, koko ajan syrjäsilmällä peikkoja, jotka mieluimmin tuntuvat liikkuvan kivilohkareen varjosta toiseen.
Tosi on, metsässä peikot liikkuu mieluiten.
Ja tämä on vallan hassu juttu, nyt vasta, kun luin kommenttisi, muistin runon, jonka tein kokoelmaan Satakieli! Kuvitteelliset olennot on näemmä vahvasti aina läsnä, tiedostaen tai tiedostamatta. Runo menee näin:
Peikot on metsän porukkaa, / ei mitään frakkisakkia. / Ne ei kahden lakanan väliin kömmi.
Pilvien päiväpeitteen alla sataa, / haluaisitko jo heittää / vaatteesi pois? / No jaa… ihminen empii aina / jos ei ole täysin varma. / Eikä se ole sitä koskaan. / Kenellä meistä on puhtaat paperit, / sinulla ei ainakaan, eikä minulla. / Vain viski pitää maailman loitolla / sanoo Dean M. – vai sanooko?
Mutta mihin sellainen raja pitäisi vetää / että ihmisillä / on asioista korkeampi käsitys / kuin olennoilla?
Ja metsästä tämä vielä: viime kesänä huomasin, että olen kadottanut metsässä kulkemisen kyvyn. Ennen kuljin ajattelematta ja vaiston mukaan, pari tuntia sienestettyäni tiesin automaattisesti reitin takaisin… sisäinen paikannin toimi. Nyt jouduin painamaan mieleeni ties mitä maaston merkkejä, että osasin takaisin. Lopulta en edes uskaltanut kovin kauas. Outoa.
Metsässä pitäisi olla aina kun vain pystyy. Nyt on vaihteeksi talvi ja silloin voi hiihtää metsässä. Paitsi ei keskellä kaupunkia.
Asuin pitkään aika ison erämaan laidalla, suota, järviä, mäkiä, muutama autiotalo, ja siitä porraspäästä saattoi lähteä liikkeelle.
Peikot nukkuvat talviunta, niin luulen. Mutta runossasi päädyt kysymään juuri tuota rajanvetoa. Se onkin vaikeaa. Jo eläinten ja ihmisten välissä, saati sitten muiden olentojen.
Olisi mielenkiintoista kuulla sinun ajatuksiasi Claes Anderssonin muistelmista Jokainen sydämeni lyönti. Onkohan lukulistalla? Siinä Andersson, kuten sinäkin, mielenkiintoisella tavalla käsittelee muistia ja ihmisen rakentamia muistikuvia.
Niin, ja lämpimät onnittelut Runeberg-ehdokkuudesta!
Kiitos onnitteluista.
Tuo Andersson on kiinnostava ja jossain vaiheessa pitää lukea, kun sattuu sopivasti kohdalle. Kirjailja itse oli pirkklaiskirjailijoiden kokouksessa silloin, kun käsikirjoitustaan viimeisteli. Sattui niin, että Antti Eskolakin oli paikalla ja hänelläkin oli sama tilanne. Keskustelu oli mielenkiintoinen, herrat kun edustavat aivan erilaista kantaa muistojen ja oman elämänsä kansien väliin kirjaamisessa. Eskola on viileän ”tietopuolinen” ja ”faktalähtöinen”, Andersson taas hyvin värikäs ja emotionaalinen.