Kategoria: Kuvataide

Niin elämässä kuin kuolemassa

by

22.12.2011

13:52

Leave a comment on Niin elämässä kuin kuolemassa

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, , , , ,

Joulun sana tulee ykkösketjun runoilijalta, Sirkka Turkalta. Kuvana tuore harvinaisuus, taiteilija Petri Niemelän maalaama alttaritaulu, joka on lähdössä Laatokan rannalle Kaukolan kirkkoon.

Petri Niemelä, alttaritaulu Kaukolan kirkkoon 2011.

Kaukolan historia ylettyy kivikaudelle saakka. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 kylä jäi Novgorodin puolelle. Ortodoksinen kirkko muutettiin 1600-luvulla evankelisluterilaiseksi ja uusin, jo viides kirkko rakennettiin 1933. Jatkosodan aikana venäläiset pitivät kirkon tornia tulenjohtopaikkanaan.

Niemelän työhuone on Pyynikin Trikoon punatiilitehtaalla vastapäätä omaani. Seurasin alttaritaulun valmistumista alusta pitäen. Pohjana on paksu 126 x 94 cm havupuuvaneri, jonka päälle on pohjustettu maalauskangas. Alttarikaappi rakennetaan kuvan ympärille.

Alttaritaululla on poikkeukselliset odotukset. Tässä tapauksessa haluttiin realistinen näkemys Jeesuksen syntymästä. Pidän pelkistyksestä, syntymä ja orjantappura kuoleman ja lunastuksen symbolina samassa – elämän kaari.

Taustan sininen vaakalinja ja kuva-aihe muodostavat ristin keskustan. Sininen on Neitsyt Marian väri. Protestanttiset kirkot jättivät sen käytöstä, koska Mariaan ei meillä ole haluttu viitata, eikä häneen liittyviä juhlia vietetä. Enkelin ilmestyminenkin liitetään Jeesukseen. Nykyisin sininen väri on palaamassa luterilaisiin kirkkotekstiileihin.

Olen kirjoittanut tänne Sirkka Turkasta pidemmän jutun (4.2.2010) tarkemmat kehut löytyvät sieltä. Turkka on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjailijoista, Miss Melodraama, joka hallitsee kielensä keinot suvereenisti. Päivän teksti löytyy 2004 julkaistusta kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi:

Ei. Jos sinä lähdet, ei sammu mun taivaalta tähdet.

Susi nukkuu suolla, usva nousee

koiran ja minun räjähtäneestä laverista.

Susi kunnioittaa ja rakastaa aina,

mutta kuka vei häneltä kaiken valon,

syksyn kuulaat päivät.

Sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei

pidä ihmisen erottaman.

It´s raining in Georgia, it´s time to go,

mutta minä kysyn sinulta nyt, tahdotko

sinä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

niin kivussa kuin sairaudessa

niin elämässä kuin kuolemassa.

Kun Herran kirkkaat aamut nousevat,

kun katsot ylös yöhön, taivaisiin.

Kun kaikki pettää, happipommit, letkut, laitteet,

jää siniset silmät auki, sinisimmät,

Jeesuksen silmät, kynnös auran jälkeen.

Ei kuolemasta siihen ollut. Ei.

Niin kivussa kuin sairaudessa,

niin elämässä kuin kuolemassa.

………………………………………………………

Hyvä ihmiset – kiitos vuodesta ystäville ja yhteistyökumppaneille. Toivotan kaikille mitä parhaita joulun pyhiä!

Astu Vermeerin aikakoneeseen

by

16.6.2011

14:55

6 kommenttia artikkeliin Astu Vermeerin aikakoneeseen

Kirjalliset näyttämöt, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Jan Vermeer maalasi Maitotyttönsä 1658–1660. Näin taulusta kuvan jossain varhaisessa koulukirjassa. Se syöpyi kerrasta mieleen eikä varmasti katoa koko elämäni aikana.

Jan Vermeer: Maitotyttö 1658-1660

Tuskin kaikki kokisivat da Vincin Mona Lisan äärellä mitään elämää suurempaa, jos heille ei niin olisi väitetty. Harva tietää miten radikaalisti Leonardo tai Rembrant uudistivat maalaustaiteen tekniikkaa ja näkemisen konventioita. Heidän maalauksistaan saatetaan pitää vain niiden valokuvantarkan estetiikan perusteella.

”Natura non facit saltus”, sanoo antiikinaikainen viisaus. Rento käännökseni latinasta on: Luonto ei kehity loikkien. Kaikki siis tapahtuu vääjäämättömien lakien mukaan, evoluutio ei voi jättää yhtään kehitysvaihetta väliin. Myös taiteen muutos itää aina edellisen sukupolven töissä.

Maitotytön realismi lattialta lakaisemattomine roskineen ja maalauksen väärentämätön valo ei olisi sopinut renessanssimaalarin ajatusmaailmaan. Ja mikä radikaaleinta, tytön taustalla on tyhjää, arkisen rapistunutta seinää.

Leonardo ja Rembrant oivalsivat, että katsojan mielikuvitukselle tehdään tilaa varjostuksella, kaikkea ei tarvitse maalata näkyväksi. Vermeer vei ajatuksen pidemmälle. Katsokaa naulaa, siitä oikealle piirtyvä hienoinen pölyjälki ilmaisee, että seinään on ollut kiinnitettynä jotain. Se on vain kuviteltavissa. Samoin kuin ulkomaailma ikkunan takana.

Veikkaan, että Kasimir Malevits on tutkinut tarkkaan Vermeerin työt matkallaan kohti mustaa neliötä. Hänen tyhjyyttä ylistävä maalauksensa ei ole voinut syntyä tyhjästä. Ja toisin päin: kun mitään ei ole, on kaikki.

Analyysi ei ole tärkeää. Selittämätön on – se että taide antaa lohtua ja voimaa. Kliseisesti ilmaistu, mutta totta ja toimivaa. Maitotyttö nosti mieleeni kolmentoista vuoden takaisen runon esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. Ihmisen elämänvaiheet muuttuvat ja ehdin jo katua, että lupasin tehdä jutun Maitotytöstä. Tässä runo kuitenkin tulee, koska tekstini ajatus ei ilman sitä loppuun saakka toimi:

”Sakea vesi ei lakkaa suutelemasta / mustaa gondolia, jonka alla leijun / silmät kohti mutaista pohjaa. / Huutoni pitkä jälkikaiku kiirii katujen kuilussa, / korva viilletään irti ja luoti pysähtyy selkärankaan. / Lentäessään moottoritiellä betonikaiteeseen / auto musertuu haahkan munaa helpommin.

Oi, miten monin tavoin voisin jättää elämän.

Sukellusveneitten sisuksissa tikittävät / kuoleman kronometrit. / Kellosepän työhuoneeseen siivilöityvässä / auringossa aika pysähtyy. / Seuraan valoa Vermeerin maalaukseen: / huoneessa leivän, naisen ja kivikannusta / valuvan maidon pyhä kolminaisuus.

On kuljettava satojen vuosien lävitse / saadakseen toivoa yhteen päivään.”

Maailman kaunein maalaus?

by

8.6.2011

19:53

4 kommenttia artikkeliin Maailman kaunein maalaus?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Maailmankirjallisuus, Sivistys

, , ,

”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”

Jan Vermeer: Näkymä Delftistä 1660-1661.

Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.

Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.

Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.

Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”

Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.

Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.

”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”

Raha, Kristus ja ikuisuus

by

21.4.2011

12:29

1 kommentti artikkeliin Raha, Kristus ja ikuisuus

Filosofia, Kirjallisuuspalkinnot, Kulttuuri, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Suomenruotsalainen runous, Usko ja uskonnot

, , , , , ,

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Ymmärtämisen pakko?

by

20.9.2010

17:46

2 kommenttia artikkeliin Ymmärtämisen pakko?

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Lehtileikkeet, Mielipidekirjoitukset, Runous, Suomen kieli, Tyyli

, , , , , , ,

Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”

Réne Margitte, sarjasta The Lovers.

Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.

Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.

Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.

Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)

”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.

Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”

Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.

Réne Margitte: Ceci n´est pas une pipe

Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”

Selkeät sanat – parempi mieli

by

15.9.2010

20:14

7 kommenttia artikkeliin Selkeät sanat – parempi mieli

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lehtileikkeet, Moderni kuvataide, Suomen kieli, Tyyli

, , , , ,

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Leipää, rahaa ja sirkushuveja

by

10.8.2010

19:16

Leave a comment on Leipää, rahaa ja sirkushuveja

Finlandiapalkinnot, Kirjallisuus, Kustantajat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lukeminen

, , , , , , ,

Kalevalan Kullervo myytiin seppä Ilmariselle, jonka vaimo leipoi paimeneen pistetyn pojan eväsleipään kiven: ”Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, / leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: / kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi.” Kullervon perintöpuukko katkesi kiveen ja hän kirosi sudet ja karhut tappamaan karjan ja pahan emännän. Eikä tahti siitä laantunut. Minne mies kulki, viattomia ja viallisia kuoli, kunnes Kullervo antoi miekkansa maistaa omaa vertaan.

A.Gallen-Kallela: Kullervon kirous 1899 ja S.August Keinänen: Kullervo paimenessa 1896.

Leipää on käytetty monen myytin ja vertauksen symbolina. Eikä ihme, onhan se ollut Euroopassa ”pääruokalaji” yli 3000 vuoden ajan. Näin mahtipontisella loikalla ponkaisen suoraan Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoitukseen. Siinä WSOY:ssä ja Tammessa kustannustoimittajana työskennellyt Irina Björkman purkaa tuntojaan:

”Kesäisten mediassa nähtyjen lausuntojen jälkeen eräs haastattelemani leipomonjohtaja tokaisi: On tuo kirja-alan johto aika erikoista. Ajattele, kun menisin sanomaan että joo, leipä on hyvää, mutta itse en syö, kartan hiilihydraatteja. Kustantamoissa hiilarikammo kohdistuu kirjaan, joka alkaa olla kaikkea muuta kuin lukuelämys.”

Björkmanin kirjoitus on mielenkiintoinen koska se tulee kustannusalan juuri jättäneeltä toimittajalta ilman ”sensuuria” tai pelkoa työpaikan katoamisesta. Kannattaa lukea. Ja silti ymmärrän, että purkaus on vain yksi puoli asiasta. Samat rahan ja markkinoinnin totuudet pätevät yhtä hyvin kustannusalaan kuin muuhunkin taloudelliseen toimintaan. Olen pitkään ihmetellyt yhtälöä, jossa nimikemäärät yhä vain kasvavat ja lukijoiden kirjoihin käyttämä raha vähenee. Se myös keskittyy, ja kirjojensa myyntituloilla elää Suomessa vain muutama kirjailija.

Björkman kirjoittaa: ”Kirja saatetaan jo ennen ilmestymistään määritellä teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy. Sellaisen kirjan eteen ei myöskään tehdä helposti markkinointiponnistuksia, koska niistä ei katsota olevan hyötyä.” Valitettavasti asia on täsmälleen noin. Kirjaan, joka ei ole muuten lähdössä lentoon ei kustantajan kannata uhrata markkinointirahaa. Poikkeukset ovat enemmän kuin harvinaisia.

Tilanne näyttää siltä, että lukijoiden olisi joskus uskallettava ostaa sellainenkin kirja, jota ei puffata joka jumalan mediassa. Voisiko joululahjaksi kenties harkita jotain muutakin kuin Finlandia-voittajaa. Otetaan tähän karu esimerkki ”massojen” käyttäytymisen kumuloitumisesta. Viime vuonna ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta Antti Hyryn Uunia oli myyty 367 kappaletta. Ehdokkuuden aikana kirjan osti 588 lukijaa. Ja hetimiten voittajan julkistamisen jälkeen 16827.

Lopuksi huomio juttuni kuvista. Vasemman Kullervon kirouksen maalasi Akseli Gallen-Kallela 1899. Vanhemman, nimeltään Kullervo paimenessa, teki Sigfrid August Keinänen 1896. Minusta näyttää, että siinä Kullervolla on farkut ja poika näprää kännykkänsä kanssa. Ehkä korvessa ei ole oikein kenttää. Tai sitten hänellä on antenniongelmainen iPhone.

Presidentin lyijykynät

by

3.6.2010

18:22

4 kommenttia artikkeliin Presidentin lyijykynät

Kirjalliset näyttämöt, Kulttuuripolitiikka, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Päiväkirjat, Taide Neuvostoliitossa

, , , ,

Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely ”lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta ”inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen (osa) 1973

Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja ”juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:

Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: ”Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.

Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.

Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.

Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan yhä.

Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

by

31.3.2010

16:15

8 kommenttia artikkeliin Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Moderni taide, Suomen kieli

, , , , , ,

Kokoelmassaan Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) Kari Aronpuro kirjoittaa: ”Arki, / vastapäisen talon / vastapäisessä huoneistossa / hakkaa mies keittiön seinään / uutta eteisenovea. / Vasaran ja taltan äänet / tuskin häiritsevät minua. / Opettelen lukemaan / vanhoja käsialoja, / piirtelen uusia merkkejä, työskentelen / miltei ääneti.”

Teen itsekin työtä miltei ääneti. Vain barokkimusiikkia tai Chopinin nocturneja Brigitte Engererin soittamana. En väitä mielimusiikikseni, mutta kirjoittaminen ei salli taustakseen muutakaan, ehkä joskus Miles Davisia tai Keith Jarrettia.

Sauli Iso-Lähteenmäki: Beyond here lies nothing, 2009

Seinän takana työskentelee yhtä hiljaisesti kuvataiteilija kuparilaattansa ylle kumartuneena tai vedosprässiään käyttäen. Sauli Iso-Lähteenmäki soveltaa samoja menetelmiä, kuin hänen edeltäjänsä sukupolvia sitten. Itselläni on sentään tietokone, jolla käsikirjoituksen vedokset ja niiden muokkaaminen syntyvät yksinkertaisemmin. Siitä huolimatta ajattelen miten kirjailija ja kuvataiteilija ovat yhä ikiaikaisen käsityöläisperinteen jatkajia. Sanan etymologia on hauskan konkreettinen: käsittäminen (ymmärtäminen, oivallus) on jonkin tavoittamista käsiinsä, kiinni saamista.

Aronpuron runossa opetellaan lukemaan vanhoja käsialoja ja piirellään uusia merkkejä. Pidän asioista, joissa uutta luodaan ”ikuisen äärellä”, perinteen tiedostaminen auttaa matkalla ennen näkemättömään. Iso-Lähteenmäen maalauksellisessa grafiikassa on usein orgaanista, barokkimaiseksi kiertyvää sommittelua tai permutaatiota, jossa kuva-aihio voi jatkua loputtomiin. Töiden mittakaava saattaa vaihdella jäälakeudelta öisen puutarhan yksittäiseen kasviin.

Sauli Iso-Lähteenmäen teos Eden rakentuu galleria Himmelblaun avajaisiin.

Innostuksen ja kärsivällisyyden yhdistelmä lienee hyväksi sekä kirjainten, että kuvien kanssa työskennellessä. Seurasin syksyn- ja talven mittaan miten naapuri rakensi tulevaa näyttelyään kuva kuvalta: kaivertaen, syövyttäen, hioen, hyläten ja yhä uudelleen vedostaen. Käsitykset ja oivallukset kiteytyvät Iso-Lähteenmäen Grafiikkaa -näyttelyyn galleria Himmelblaussa Tampereella 2.4. – 9.5. 2010.

Muutama viimeaikainen näyttely Tampereella on ilahduttanut tarjoamalla odotuksia enemmän: Noomi Ljungel ja Anne Vatén galleria Rajatilassa: raikkaita kuvaa ja sanaa yhdistäviä teoksia. Vuoden lehtikuvat galleria TR1:ssä on kiinostavampi kuin vuosiin, bonuksena Hannu Kähösen muotoilua. Myös H.R.Giger Tampereen taidemuseossa yllätti, vaikka en varsinaisesti Alien- tai hirviöestetiikaa diggailekaan. Täydellinen näkemyksilleen antautuminen tekee aina vaikutuksen. Puolalainen Wilhelm Sasnal on kovassa kansainvälisessä nosteessa, näyttely Sara Hildenillä 30.4. saakka, suosittelen.

INNOSTAVIA PÄÄSIÄISEN PYHIÄ! Edellisessä jutussa lupaamani linnut ja lampaat seuraavaan postaukseen.

Taiteilijan ateljee ja virtuaalimuseo

by

2.11.2009

21:52

2 kommenttia artikkeliin Taiteilijan ateljee ja virtuaalimuseo

Kuvataide, Kuvataiteilijat

, , ,

Pieni taidepostaukseni liittyy luovaan yhteisöön, josta löytyy minunkin työhuoneeni. Ja vaikka mitä muuta. Alakerran autonpesuhallissa nuoret yrittäjät fiksailevat illat pitkät bemareitaan yhä kireämpään kuosiin. Taidetakojan ovella haisee hitsiliekki ja rauta. Eniten Pyynikin punatiilitehdas Tampereella on kuitenkin nielaissut sisäänsä kuvataitelijoita. Kumpikin seinänaapurini tekee taidetta. Wiggo Wallensköldistä jo kerroin. Toisella puolella työstää metalligrafiikkaa Sauli Iso-Lähteenmäki.

Yleensä taiteilijat puurtavat yksin ja ahkerasti. Kuulumisia vaihdetaan harvoin. Käytäväni vastakkaiselta puolelta aukeaa ovi Petri Niemelän ateljeeseen. Pari viikkoa sitten aloiteltiin päivää samaan aikaan, joten pyysin Petriltä luvan valokuvata mitä hänellä on tekeillä. Itse hän kertoi nyt kuvaavansa ”ihmiseen kohdistuvia rasitteita yhteiskunnan vaatimusten keskellä.”

Petri Niemelä ja ateljee Pyynikillä

Herra on harvinaista sorttia näinä päivinä, tekee naturalistisia maalauksia, liki fotorealistisia. Sehän sopii Pietarin I.E. Repin-instituutissa opiskelleelle taidemaalarille. Kuvan työ kritisoi kauneuskäsitteitämme ja niitä paineita, joita ne luovat jo lapsuudesta lähtien. Tekeillä on kokonainen sarja kantaa-ottavia töitä.

Taideteoksen valmistuminen vierestä katsottuna on aina jonkin sortin ihme. Yhtä hyvin metallilaattaansa monta päivää kaivertavan ja useita värejä vedostavan graafikon kuin Alla prima -tekniikalla työskentelevän maalarin.

Lopuksi linkki niille joita kiinnostaa. Netti on täynnä kuvataidegallerioita, unkarilainen Web Gallery of Art on yksi monipuolisimmista ja parhaiten navigoitavista. Se keskittyy 1000-1850 lukujen taiteeseen. Kuvista löytyy ilahduttavan korkeaesoluutioiset versiot. Katsottavaa riittää, virtuaalimuseossa on tällä hetkellä liki 25.000 kuvaa.

http://www.wga.hu/index1.html

Seuraavassa postauksessa Unohdettujen runojen klinikka. Ellei väliin ehdi iskeä kantaa-ottava juttu Isänpäivän lahjakirjavalinnoista…