Kuvataiteilijat – Sivu 3 – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

”Haluan oppia näkemään tarkemmin”

8.7.2016

16:06

Kommentit pois päältä artikkelissa ”Haluan oppia näkemään tarkemmin”

Kulttuuri, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

Miikka Rauhala, Reima Nevalainen, Ron Mueck, Tampereen taidemuseo, Vuoden nuori taitelija 2016

Tampere tarjoaa valtakunnan mielenkiintoisimmat kuvataidenäyttelyt. Tein tänne jutun 2.6. Ron Mueckista, maailmanluokan kuvanveistäjästä, jonka näyttely Sara Hildénillä jatkuu lokakuun puoleenväliin saakka. (linkki) Mueckin työt ovat kysyttyjä maailman museoissa, nyt niitä nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa.

Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija -traditio on ollut merkittävä tunnustus ja etappi monen taiteilijan tiellä aina kansainväliseen menestykseen saakka. Reima Nevalainen (s.1984) on järjestyksessä 32. palkittu, jolle annetaan myös mahdollisuus yksityisnäyttelyyn museossa.

”Maalaan ihmistä kuten näen sen tai näen ihmisen niin kuin olen kasvanut sitä maalaamaan. En tiedä kumpi oli ensin. Näen ihmisen samanlaisena kuin muut muodot, jotka kasvavat maasta.” Nevalaisen kuviin latautuu esittävyyden elementtejä, mutta hän sanoo haluavansa nähdä niin laajasti, että lopulta kaikki on nimetöntä.

Nevalainen haluaa nähdä pinnan alle, tilaan jossa ei vielä tai enää merkityksiä ole: ”Pohjimmiltaan haluan oppia näkemään tarkemmin. Maalaaminen on siihen hyvä harjoitus.”

Nevalaisen omasta mielestä hänen työnsä eivät ole tarinallisia, nimet ovat toteavan yksinkertaisia, kuten: ”Katkaistu käsi” tai ”Liikeradat”. Katsojan mieli hakee kuitenkin merkityksiä, vaikka sellaisiakin, jotka eivät ole sanallisen ilmaisun ulottuvissa.

Museo-opas Miikka Rauhalan mukaan näyttely on jakanut mielipiteitä ihastuksesta ihmettelyyn: osa katsojista pitää töitä rujon ahdistavina. Minulle itselleni työt näyttäytyvät mielenkiintoisina yrityksinä ja välähdyksinä kuvata ihmisen tavoittamatonta alitajuntaa.

Nevalainen vietti kaksi vuotta Japanissa ja piirsi joka päivä. Hän pitää näyttelyn piirrossarjaa näyttelynsä tärkeimpänä teoskokonaisuutena. Intohimoisena piirtäjänä Nevalaisen sukulaissieluna voisi pitää Etelä-Afrikassa vuonna 1955 syntynyttä William Kentridgeä. Rujon ihmisyyden kuvaajana nousee mieleen brittiläinen ekspressionisti Francis Bacon (1909 – 1992).

Nevalainen käyttää maalauksissaan kollaasitekniikkaa: lisää ja liimaa, repii ja poistaa. Menetelmää saattaisi pitää runollisena. Se mitä puuttuu on yhtä tärkeää kuin jäljelle jäänyt, kokonaisuuden kannalta jopa merkittävämpää. Ajattelun avaimet annetaan katsojalle. Nevalaisen taiteessa on harvinaisen intensiivistä potentiaalia. Menkää ja katsokaa. Jos aikatauluunne sopii, kuunnelkaa Miikka Rauhalan opastus. Siinäpä mies, joka osaa hommansa.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

2. Vuoden nuori taiteilija 2012 ja ”Ihmisen henki”

3. Vuoden nuori taitelija 2008 ja runoilija: ”Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä”

………………………………………………….

Suomalainen tango ja juhannus

by Juha Siro

24.6.2016

14:40

Kommentit pois päältä artikkelissa Suomalainen tango ja juhannus

Kuvataiteilijat, Runous

Hans Magnus Enzensberger, Juhannus, Juho Karjalainen, Mausoleumi

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle. Oman työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!”

Juhannuksen runo tulee Hans Magnus Enzensbergeriltä ja ikuistaa juhlan jälkeisiä tunnelmia. Julkaisin sen täällä vuosia sitten, mutta kestää kerrata. Myös unkarilainen runoilija Ottó Orbán on julkaissut samannimisen runon: Suomalainen tango. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. Hän on kärkipaikoilla myös omalla listallani. Erityisesti Kari Aronpuron suomentama ja 2013 julkaistu kokoelma Mausoleumi.

Päivän teksti löytyy Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta Runoja. Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt

………………………………………………….

Blogin ekstralinkissä lisää Enzensbergeristä ”Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta”

………………………………………………….

Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

by Juha Siro

2.6.2016

17:10

Kommentit pois päältä artikkelissa Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

Kulttuuri, Kuvataiteilijat, Moderni taide

Ron Mueck, Sara Hildénin museo

Sara Hildénin linja pitää: taidemuseo esittelee maailmantähden toisensa perään. Tänään avautuneessa Ron Mueckin näyttelyssä on esillä lokakuuhun saakka teoksia, joita ei ole ennen Pohjoismaissa nähty.

Päivän Aamulehti ja Hesari kirjoittavat tänään näyttelystä pintapuolisen esittelyn ja keskittyvät itsestäänselvyyksiin: ”Teosten valtava koko ja niiden hyperrealistisuus hämmentävät.” Kiteytän siis heti alkuun, mikä on Mueckin taiteessa kaikkein oleellisinta.

Mikä erottaa Ron Mueckin taiteen ihmishahmoisen kuvanveiston tuhansien vuosien traditiosta? Kuvanveisto on käyttänyt arkkityyppisiä tarinoita, joiden hahmoihin on liittynyt sankaruus tai pyhyys. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu. Tarinaksi riittää vain se minkä katsoja itse kuvittelee. Taustoita vähemmän, siirrä valta katsojalle. Mueckin metodi tuo hänen taiteensa ainutlaatuisen lähelle.

Mueckin työt ovat joko meidän koostamme puoleen puristettuja tai jättimäisen suuria. Katsoja valpastuu eri tavoin, kun realistisesti kuvattu ihminen esitetään oudossa mittakaavassa. Mueck näyttää ihmisen ja inhimillisyyden ennen kokemattoman vetoavasti.

Mueck syntyi Melbournessa 1958. Hän ei ole saanut taidekoulutusta, vaan oppinut käsityötaidot saksalaissyntyisiltä vanhemmiltaan, jotka olivat nukentekijöitä. Tähänastinen tuotanto käsittää noin neljäkymmentä veistosta. Sara Hildén esittelee niistä kymmenen. Esillä on myös valokuvia ja videota.

Mueck ponnahti kerralla kuuluisuuteen vuonna 1997. Hänen veistoksensa Dead Dad hämmensi yleisöä Royal Academyssä järjestetyssä Sensation -näyttelyssä. Vuonna 2001 Venetsian biennaalin yli viisimetrinen Boy avasi ovet maailman kuuluisimpiin gallerioihin.

Suositus on vahva ja ohje yksinkertainen: Älä jätä käymättä tässä näyttelyssä.

(Kuvat avajaisista 1.6.2016)

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä lisää Sara Hildéniä: ”Maailmanluokan juttuja”

2. Ekstralinkki: 6. kesäkuuta, merkittävää päivä 72 vuoden takaa.

………………………………………………….

Hermoviivaa ja optista illuusiota

by Juha Siro

7.4.2016

18:37

Kommentit pois päältä artikkelissa Hermoviivaa ja optista illuusiota

Antiikin tarut, Kritiikit, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

Galleria Saskia, Kirsti Tuokko, Medeia ja hänen lapsensa

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Asetta älä käytä, edes sanoja

by Juha Siro

24.3.2016

19:36

Kommentit pois päältä artikkelissa Asetta älä käytä, edes sanoja

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Runous, Usko ja uskonnot

Garavaggio, Kiasma, Musta runokirja, Pääsiäinen, Wolfgang Leib

Nostan blogiin pääsiäisen päivityksen, joka on liki sama kuin neljä vuotta sitten julkaisemani. Näyttää siltä, että viimeisten säkeiden sanoma on kasvanut yhä ajankohtaisemmaksi.

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesus kumosi kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Mielipiteeni on, että kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Vähän kuin lottovoiton odotus. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kaiken. Tärkeintä on toivo. Ne, jotka satsaavat tulevaan taivasosuuteen kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi alias Caravaggio. Kuka voisikaan kuvata kuolleen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna.

Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (julkaistu kokoelmassani Musta runokirja, Like 2000)

C A R I T A S

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

…………………………………………

Blogirihmaston ekstralinkki: ”Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?”

…………………………………………

Maailma, älä kysy

by Juha Siro

23.3.2016

14:00

Kommentit pois päältä artikkelissa Maailma, älä kysy

Demokratia, Kuvataiteilijat, Nobelistit, Runous, Uutiset

Hyvä paha ja pyhä, Kirjallisuuden Nobel 1966, Martti Lindquist, Nelly Sachs, William Kentridge

Kirjassaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) Martti Lindquist kirjoittaa: ”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme.”

Kuten William Kentridgen kuvassa, maailma on liikkeessä, hyvä ja paha hakee taas tasapainoa. Punnitsin eilisten uutisten jälkeen miltä kantilta päivittää blogi. Selasin myös Lindquistin kirjaa, mutta päädyin siihen, että kipeäkin runo voi tuoda lohtua ja voimaa oudolla tavalla. Kliseistä ja totta samalla kertaa.

Valitsin tekstin, jonka tekijällä on kanttia monin tavoin. Saksan juutalainen Nelly Sachs syntyi Berliinissä 1891. Hän pääsi pakenemaan kansallissosialismin terroria ja kuolemaa Ruotsiin 1940. Oman tuotantonsa ohella hän ryhtyi kääntämään uutta ruotsalaista runoa saksaksi. Nobelin Sachs sai vuonna 1966. Kirjailija kuoli Tukholmassa 1970.

William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011

Sachsin teksti on vapaasti assosioivaa modernia runoa, aiheet elämän kääntöpuolelta. Säkeisiin sisältyy kuitenkin melkein aina sovitus ja toivo. Niin tässäkin, päivänkohtaista ja pidempää näkemystä tavoittavassa tekstissä Maailma, älä kysy. (Suom. Aila Meriluoto)

Maailma, älä kysy kuolemasta temmatuilta

minne he menevät,

hautaansa kohti he menevät aina.

Vieraan kaupungin kiveystä

ei ollut laskettu pakolaisaskelten musiikkia varten –

Talojen ikkunat, jotka heijastavat maan aikaa

ja sen kuvakirjataivaiden vaeltavia lahjapöytiä –

ei niitä hiottu silmiä varten

jotka joivat kauhun lähteiltä.

Maailma, heidän hymynsä poimun on polttanut heihin väkevä rauta;

niin kernaasti he luoksesi tulisivat

kauneutesi tähden,

vaan ken on koditon, häneltä kuihtuvat kaikki tiet

kuin leikkokukat –

Mutta meille on vieraassa maassa suotu

yksi ystävätär: ilta-aurinko.

Kidutetulla valollaan siunaten

se on kutsunut luokseen meidät ja murheen

joka rinnallamme kulkee: yön psalmin.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki viiden vuoden takaa: ”Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin”

…………………………………………

Neljä vuotta sitten Malagan taidemuseossa: William Kentridge ja ”Todella järkyttävän upeeta!!!”

………………………………………..

Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

by Juha Siro

18.10.2015

20:58

Kommentit pois päältä artikkelissa Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

Blogit ja postaukset, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Moderni taide

Galleria Saskia, Hoodeilla, Michelangelo, Ville Mäkikoskela

Blogi on päivittynyt kerran pari viikossa. Edellinen postaus kituu jo yhdeksän päivän ikäisenä, joten korjataan tilannetta sunnuntai-illan kuulumisilla.

Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)

Viikko vierähti lastenlasten syysloman ja kalastushommien merkeissä merimaisemissa. Pilkki -ja onkihommat eivät nyt pelanneet. Virvelillä sentään saatiin jotain, haukea ja ahventa syötäväksi saakka.

Sunnuntain iltapäivä vei Amurin krouviin: iso lasi punkkua, vaimolle olut. Ja siitä potkupyörillä galleria Saskiaan. Ville Mäkikoskela on veistänyt suurimman osan töistään Carraran valkoisesta marmorista.

Työt eivät oikein napanneet. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kysymys mitä hankalasti työstettävään materiaalin kannattaisi ikuistaa? Arkisuutta ja historiaa oivaltavimmin yhdistävä työ oli nimeltään ”Hoodeilla”, tyhjä, valkoinen marmorihuppu. Sellainen mitä katu-uskottavuuden pukeutumiselta vaaditaan. Ja sellainen, joka vedetään kasvojen eteen oikeuden istunnossa syytetyn penkillä. Tulkintoja ja perspektiiviä löytyy.

Kotona nappasin kirjahyllystä ”maailman kuuluisimman” Carraran marmorin veistäjän mielipiteen. ”Kalliimpi marmori on veistoksessa / kuin jätettynä koskemattomaksi”. Säepari löytyy Michelangelon (1475 – 1564) runoista (suom. Yrjö Kailajärvi, Otava 1975)

Mäkikoskelan veistoksen nimi merkitsee koti -ja asuinympäristöä. Urbaani sanakirja antaa esimerkin: ”Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?”

Siis huomenna hoodeille taas, ei ihan kulmille kekkaloimaan, mutta Pynsän punatiilitehtaan työhuoneelle. Tampereen valtakunnalliset lääkäripäivät, tämän vuoden ainoa ”leipätyöni” vaatii hipsun huomiota. Ja tulevan romaanin taittovedos myös.

……………………………….

Ekstralinkissä vuodelta 2009 lisää Michelangelosta… ja runoudesta: Jenni H. & Michelangelo B.

……………………………….

Muistutan kaikkia paitsi itseäni

by Juha Siro

31.7.2015

17:14

Kommentit pois päältä artikkelissa Muistutan kaikkia paitsi itseäni

Kulttuuri, Kuvataiteilijat, Perjantairuno, Pienkustantajat, Sivistys, Suomennokset

A.K. Ramanujan, Hän jota ei ole, Nihil Interit, Réne Magritte

Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)

Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.

Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.

Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.

………………………………………

Muistutan kaikkia

paitsi itseäni ja joskus

kauppojen ikkunoissa,

vastoin kaikkia

optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,

päiväys tuntematon,

kulmassa usein

isäni signeeraus.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

…………………………………….

Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

by Juha Siro

16.7.2015

16:21

Kommentit pois päältä artikkelissa Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

Kulttuuri, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide, Tyyli

Tampereen taidemuseo, Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

Vuoden nuori taiteilija on valittu vuodesta 1984 saakka. Kunniaan kuuluu seuraavan vuoden näyttely Tampereen taidemuseossa ja nykyisin 20.000 euron stipendi. Perinne viettää 30-vuotisjuhlavuottaan, ja nimityksen on tähän mennessä saanut 37 kuvataitelijaa – yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja ja ryhmiä.

Vuoden nuori taitelija, nimitys ja näyttely on antanut merkittävää potkua valittujen taitelijoiden uralle. Taso on ollut kova, moni tekijöistä on vuosien varrella menestynyt myös kansainvälisesti. Ville Andersson on syntynyt Loviisassa 1986. Hänen näyttelynsä Tampereen taidemuseossa jatkuu 23. elokuuta saakka.

Andersson nousi esiin lavastetuilla valokuvillaan, joiden maailma on unenomainen ja salaperäinen. Osa valokuvista muistuttaa veistoksia ja niiden kiiltävä plastisuus on sukua Jeff Koonsin glitterinä peilaaville pinnoille tai Francois-Raoul Larchen tanssillisille liikekokeiluille.

Andersson liikkuu suvereenisti tekniikasta toiseen: valokuvan eri vedostusmenetelmien lisäksi maalausta, piirroksia ja installaatioita. Tyylikkyys ja viimeistelty osaaminen ovat taitelijan tunnusmerkkejä. Ideatasolla hän käyttää runsaasti kulttuurisia ja taidehistoriallisia viittauksia kommentoimalla niitä omaperäisistä näkökulmista.

Muotokuvan perinteeseen Andersson onnistuu tuomaan aivan uutta näkemystä, jossa sarjallisuus on osa ideaa. Innostuin kovin hänen jatkumoistaan. Nainen silmät avoimena ja suljettuna ottaa katsojan mukaan ja saa pohtimaan kuka näkee kenet. Mustat välitilat laajentavat mieleen Kasimir Malevitšin suprematistiset kokeilut.

Viiva taiteellisen ilmaisun perusyksikkönä kiinnostaa pedanttia piirtäjää. Tyyli liikkuu sarjakuvamaisesta mangasta 1800-luvun lopun muotokuvakommentteihin. Jotkin yksityiskohtia jäsentävät piirrokset nostavat mieleeni Gustave Dorén, kaivertajan ja taiteilijan, joka nousi maineeseen englantilaisen Raamatun kuvittajana 1865, sittemmin koko läntisen maailman tietoisuuteen.

Eri tekniikat ja teosten moninaisuus saattaisi tehdä ripustuksesta epäyhtenäisen ja levottoman. Näin ei käy. Harkittu mustavalkoisuus ja ehdoton tyylitaju saa rinnastukset toimimaan. Tähän on haettava kiteytys muusikolta. Miles Davisin sanoin: ”For me, music and life are all about style.” Olipa taiteenlaji mikä tahansa, vakuuttavaa jälkeä syntyy suvereenista välineen hallinnasta ja omasta, tinkimättömästä tyylistä.

Anderssonin näyttely avoinna ti-pe 9-17, la-su 10-18. Perjantaisin klo 15-17 vapaa pääsy.

…………………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden nuori taiteilija: ”Tuntemattomien juhlien jäänteet” + Jutun jatkolinkeistä löytyy lisää nuoria taiteilijoita.

…………………………………….

Päihtykää lakkaamatta

by Juha Siro

18.6.2015

19:18

Leave a comment on Päihtykää lakkaamatta

Kuvataiteilijat, Maailmankirjallisuus, Perjantairuno, Suosikkikirjat

Charles Baudelaire, Henri Matisse, Pariisin ikävä

Halusin tarjota lukijoille juhannusrunon. Valinta tuntui poikkeuksellisen vaikealta. Ensimmäinen ehto – ei mitään omaa. Tekstillä tulisi olla myös tilanteeseen sopiva fokus tai viesti. Muistin Minna Joenniemen vinkin, kun tuskailin aikanaan tekstivalintaani Runoraatiin. ”Ajattele runoa ikään kuin lahjana katsojille.”

Valinta takkuili edelleen, kunnes luin pari päivitystä SOS-mediasta: ensimmäisessä esiteltiin kuvan kera juhannuksen viinivarastoa, toisessa toivottiin lyhyttä klassikkolukemista kesäksi. Kun laskin asiat yhteen, päädyin Charles Baudelairen (1821-1867) modernin runon klassikkoteokseen Pariisin ikävä (suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo). Proosaruno PÄIHTYKÄÄ, tarjoaa intohimoista asennetta pidemmälläkin perspektiivillä.

”Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveää taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa. Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan. Mutta päihtykää.

Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskettua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aallolta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan.”

…………………………………………

Blogin ekstralinkissä lisää Baudelairea: ”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisten turmeltuneisuudesta”.

…………………………………………

Edellisessä jutussa Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sain palautetta, että Hitlerin Saksasta ei voi kirjoittaa enää mitään uutta. Tutkin asiaa, luvun alla on Audrey Mageen romaani Sopimus. Palaan asiaan aikanaan. Aiheeseen liittyen ekstralinkissä Kurt Vonnegut ja ”Helvetin käkikello”.

………………………………………….