JENNI H. & MICHELANGELO B.

Materialismi on antanut mahdollisuuden kiteyttää kaikkien aikojen taiteilijoiden tuotantoa timantinkoviksi kliseiksi, joiden takaa on vaikea nähdä alkuperäistä yhteyttä. Leonardon Mona Lisa hymyilee muovikasseissa ja Michelangelon fresko Aatamin luomisesta monistuu mainoskuviksi ja miljooniksi postikorteiksi – ja ties miksi muuksi.

Michelangelon kuva elämän kosketuksesta ja valkopartaisesta jumalasta on syöpynyt koko länsimaisen kulttuurimme tajuntaan. Apollon temppelin päätykolmioon hakattu Delfoin oraakkelin ”tunne itsesi” – jota Sokrateenkin suuhun on soviteltu – saattaa olla maailman siteeratuin aforismi. Mutta äärimmäisen tuttuja asioita lakataan lopulta ajattelemasta vaikka ne ovat kehittyäkseen vaatineet viisauden ja nerouden potentiaalia.

Osa Michelangelon freskosta Sikstuksen kappelissa

Maailman vaikuttavimmat taiteilijat ja ajattelijat ovat aina pitäneet työtään elämän ja kuoleman kysymyksenä. Silti niistä saattaa kehittyä sekoitus rahaa, rihkamaa ja Jumalan rakkautta. Michelangelo Buonnarroti (1475 – 1564) oivalsi kirkkaasti, että elämässä ei ole muuta järjestystä kuin kuoleman siihen asettama, eikä edes taide voi olla loputtomiin elämän ja onnen korvike.

Kuva ja sana on perinteisesti erotettu toisistaan eri havainnoiksi, mutta lopulta kummatkin syntyvät ja hahmottuvat samassa paikassa – ihmisen aivoissa. Mikään yllätys ei siis ole, että taiteilija, joka antoi näkyvän muodon ihmisen luomiselle, paratiisille ja helvetille, oli myös taitava sanankäyttäjä ja oivaltava runoilija. (Ainakin Otava on julkaissut Yrjö Kaijärven suomentaman runovalikoiman vuonna 1975) Näissä säkeissään Michelangelo tekee tiliä elämästä ja kääntyy taivaallisen rakkauden puoleen, kun mikään maallinen ei hänen tuskaansa voi enää lievittää.

On elämäni juoksu kääntymässä,

Jää meri aava myrskyinensä taaksi,

yhteistä rantaa kohti laskee haaksi.

Työt hyvät, pahat tilitämme tässä.

Tein aina mielessäni kiihkeässä

taiteeni jumalaksi, valtiaaksi.

Hyljännyt olen erheet ainiaaksi

ja tunnen kaipuun sielun sisimmässä.

Ja lemmen ilot tyhjät – mitä noista,

kun lähestyn jo kahta kuolemista?

On toinen varma, toisen uhkan näen.

Ei tuskaa maalaaminen, veisto poista.

Päin käännyn rakkautta taivaallista.

Se ristillä on, sylin levittäen.

Vatikaanin kirkkovaltio on aina ymmärtänyt myös loiston ja materian arvon. Paavien ja kardinaalien raottamien rahakirstujen ansiosta lukuisten nerojen perintö on jäänyt elämään. Michelangelon freskot hehkuvat Sikstuksen kappelissa ja hänen tekstinsä kertovat miten ajatteleva ihminen aina ennen pitkää havahtuu pohtimaan hengen ja materian suhteita.

M  I  K  S  I   tein jutun renessanssin yleisnerosta, enkä puuttunut Jenni Haukion tuoreen runokokoelman arvioon Hesarissa vaikka mieli teki? Siksi, etten halunnut ratsastaa lööppien lainahevosella. Ja siksi, että taide on ikuista. Kun Jennijuttu on loppuun raadeltu, saatan palata siihenkin aiheeseen. Voi vierähtää vuosi…

Seuraavaan juttuun jotain aivan arkista.

6 Replies to “JENNI H. & MICHELANGELO B.”

  1. Michelangelon ansiona tai syynä voi kyllä pitää myös sitä, että Jenni Haukio on päätynyt lööppeihin runoilijana, jonka kokoelman kritiikki tyrmäsi. Michelangelo oli nimittäin niitä ensimmäisiä eurooppalaisia kuvataiteilijoita – ellei peräti ensimmäinen – jotka signeerasivat teoksensa.

    Mitä seuraisikaan siitä, jos palattaisiin keskiaikaan ja poistettaisiin taiteelta tekijänimet? Yksilö katoaisi, tekijä katoaisi, jäljelle jäisi taide. Se voisi olla kiehtova ajatus kenties myös runoilija Jenni Haukion mielestä, joka kunniallisesti yrittää olla runoilija ja häivyttää julkisuudesta Toiseutensa.

    Taide voi olla ikuista, mutta ajassa se syntyy. Michelangelo taisi tekijyyttä korostaessaan käsittää ajassa elämisen merkityksen, rahan päälle ymmärtävä taiteilija kun oli.

  2. Erikoista Michelangelon upeassa työssä on Jumalan kuvaaminen. Katolinen kirkko, samoin kuin ortodoksinen kirkko, joka on katolinen, kieltää Jumalan kuvaamisen.
    Emmehän tiedä edes Jumalan sulupuolta, eikä se ole olennaista.

    No, kyllä maailmaan kirjoja mahtuu. Jos kirjoittajalta puuttuu tyystin itsekrititiikki, on kustantajan asia deletoida opus. Useimmat esikoiskirjailijat kompastuvat juuri esikoiseen. mutta se toinen kirja, sen pitäisi olla jo näytön paikka.

    Ei Jenny kirjoittamista tähän lopeta. Hän kirjoittaa seuraavaksi avainromaanin. Onhan hänellä näköalapaikka. Ja kustantaja kyllä hallitsee julkimoiden markkinoinnin.

    Koskahan J.H. saa viisivuotisen?

  3. Kirjain-lehden arvostelun ja Hesarin kritiikin jälkeen ei ole kuin yksi mahdollisuus – lukea jennin teos ja muodostaa käsitys hänen kokoelmastaan itse.

  4. En aio vasiten hankkia Haukion kokoelmaa. Uskon, että se osuu kohdalle aikanaan : ) Juttuni fokus oli siinä, miten iltalehdet käsittelevät asioita. Ja siinä miten Hesarin kritiikki tuntui sellaisen kriitikon tekemältä, joka on tottuneempi arvioimaan proosaa. Mutta… kuten sanoin saatan palata runouden kritiikkiin tulevaisuudessa. Ja noihin maailmantaiteen kliseiksi muuttuneisiin kuviinkin. Rihkamaikonien ja taiteellisen suuruuden paradoksi toteutuu niissä mielenkiintoisella tavalla.

  5. Sain Haukion uusimman käsiini, nyt yritän löytää jonkin välin, missä sen ehdin lukea. Runokritiikki, kovin vaikea laji.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!