”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”
Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.
Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.
Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.
Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”
Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.
Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.
”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”
Minua ovat aina kiehtoneet Vermeerin muotokuvat. Maitotytöstä löysin kerran joltain sivulta pöytään rajatun kuvan, se oli kiehtova, maalipinnan halkeamat tai mitä lievät näkyivät ja tunnelma oli vahva siinäkin. Löytö ei ehkä ollut tältä sivulta, rajaus oli muistaakseni hieman erilainen, mutta idea selviää tästäkin:
http://www.students.sbc.edu/mclemore10/The%20Milkmaid.html
Yritin etsiä Delftiä kartalta (meillä on iso puulaatikko kirjahyllyn alla täynnä karttoja!), mutta ilmeisesti se on sen verran pieni tai silmäni sen verran huonot, että en löytänyt sitä.
Tärkeätä tässä on se, että Vermeerin (samoin kuin esim. van Eyckin) kuvat on tehty ennen valokuvauksen keksimistä. Ne siis ovat yhtä tärkeitä kuin valokuvat.
Tuija otti tuon maitotytön. Muistan ajatelleeni tuosta muotokuvasta, että Vermeer on ylistänyt siinä kaiken elämän ylitsevuotavuutta ja hyvinvointia – ilmeisesti kuva on tehty silloin, kun Vermeer ei ollut vielä köyhtynyt.
Vuosia sitten olin tuntitolkulla, itse asiassa päiväkausia, Uffizzin taidemuseossa Firenzessä. Siellä oli yksi (1) alankomaalainen taulu. Se erottui heti joukosta. Suurin osa Uffizzin ja yleisemminkin Firenzen taidetta on quattrocento-renessanssia, siis sitä kukoistuskautta, mutta tämä huone oli ehkä manieristien kaudelta, vähän myöhemmin, 100-150 vuotta. Katseen vangitsija oli valo. Ja lähempää katsoen: öljymaalaus.
Alankomaalaiset mestarit sen kehittivät omaksi taiteekseen, kun italialaiset vielä mittailivat kananmunien ja eri väripigmenttien sekoituksia. Oli öljyvärimaalareita Italiassakin, mutta vanhat kirkkomaalarit pitäytyivät mieluiten vanhoissa tekniikoissa.
Jos sitä saisi tuon Vermeerin tai vaikka maitotytönkin kanssa elää niin eipä sitä muuta tarvitsisi. On meillä talo täynnä kuvataidetta, mutta tuota modernia laatua. Seinälläkin on ikioma punainen Malevitsin neliö.
Hei,
Delft löytyy Rotterdamista luoteeseen, siinä aivan liki rannikkoa. Koiliseen mennessä löytyy hauska kaupunki: Gouda.
Sattuipas, että katsoin kommenttisi vasta, kun olin tehnyt päivityksen blogiin. Nyt meillä on molemmilla Malevitsin neliöt. Ja on mulla kotonakin punainen monokromi, tosin Kaisa Soinin pigmentillä tekemä, 1,5 metriä kanttiinsa. Tässä vanhassa taiteilijoiden tehdaskiinteistössä on etunsa. Pari päivää sitten Viggo Wallensköld lahjoitti mulle yhden grafiikan. No, hän saa kirjan, kun se ehtii painosta.
Just noin Juha! Onpa sinulla kiva työhuone. Vaihtokauppa on meillekin se ainut oikea kaupan muoto.
Täytyy vissiin ottaa suurennuslasi. Meillä on vain Euroopan kartan yleisesitys. Tosin uusi sellainen, Natinal Geographicin tekemä Jugoslavian kamalan sodan jälkeen.