En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”
Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.
Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.
Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”
Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.
Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat. ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”
Kuulun niihin, jotka eivät lapsena ole Dorén kuvaraamattua selailleet. En myöskään lukenut muumeja. Yritin teini-iässä enkä innostunut. Vasta aikuisena muumit nappasivat mukaansa enkä oikein osaa pitää muumikirjoja varsinaisina ”lastenkirjoina” – mutta toisaalta hyvä lastenkirja antaa paljon ajateltavaa aikuisellekin. Muumien kohdalla luokittelu on minusta tarpeetonta.
Omasta lapsuudestani muistan yhtenä kuvakirjana Hannun ja Kertun, pahvikantisen ohuen lätyskän, jota ilmeisesti olen jossain vaiheessa lukenut ja katsellut paljon, koska aikuisena kirjaa selaillessani jokin kuvissa tuntui eritavalla tutulta kuin moni muu kuvakirja.
lastenkirjahylly onkin kiinnostava blogi, pidän siitä, että alusta asti rouva huu on käsitellyt rinnan uutta ja vanhaa.
Hei,
olen ymmärtänyt, tai paremminkin lukenut muiden mielipiteinä Muumikirjojen ”filosofiasta”. Silti ne vain ovat minulta jääneet. Luokittelusta sinänsä olen samaa mieltä. Siksi pistin bookmarkin Lastenkirjahyllyn sivuille.
Pitäisiköhän lapsen kehittyvää psyykeä ymmärtää satujen kautta. Olen tainnut olla (ja varmasti vieläkin) varsin kaksijakoinen persoona. Vanhoista saduista Aladdinin taikalamppu oli Tuhannen ja yhden yön tarinoista yli muiden. Ali Baban rosvoporukasta ei huvittanut kuulla. HC Anderssenin Pieni tulitikkutyttö lyhykäisyydessään ja patetiassaan liikuttaa vieläkin. Suomen sodistakin kertova Poikien seikkailukirjasto tuli luettua tarkoin.
Dorén kuvaraamatun löysin vuosi sitten divarista etsintöjen jälkeen. Sidos hyvässä kunnossa, nahkakansissa olisi hiukan entisöinnin tarvetta. Hinta 70 eur. Maksoin sen tinkimättä.
Satusymboliikkaan olen kerran joutunut tutkailemaan enemmän ja se osoittautui älyttömän kiinnostavaksi. Esimerkiksi jotkut Bettelheimin Satujen lumouksessa esittämät tulkinnat saivat tukea keskustelussa henkilöiltä, jotka eivät olleet teosta lukeneet. Uskon itsekin, että lapset hakeutuvat erilaisten satujen pariin omista, tiedostamattomista syistään, aivan samoinhan aikuisten kirjallisiin mieltymyksiin vaikuttanevat esimerkiksi teosten teemat, sitä haluaa tietää miten kirjailijat lähestyvät ja käsittelevät itseä kiinnostavia aiheita. Lapsillakin on kirjallinen maku, joskus kirja-ammattilaisen näkökulmasta käsittämätön (joskus jopa ”huono”, mutta se on aikuislukijan käsitys – oikeastaan voiko lyttä huonoksi kirjan, joka on lapselle tärkeä? minusta ei voi).
Saduissa ja nemenomaan vanhoissa saduissa on lumoa, joka vaötaa mielen kun satua alkaa lukea. Grimm vetoaa. Uudemmista Leena Laulajaisen Kuningaskalastajan peiliä suosittelisin sinulle.
Kiitti suosituksesta. Täytyypä tutustua, nimen laitoin muistiin. Käsittääkseni perinteisen narratiivisia satuja, kuten Päivi Alasalmen viime vuonna julkaisema Turhamainen aasi. Sen jo sain lahjaksi, mutta toistaiseksi vain selaamalla tutustuttu. Lukulistalla sekin kyllä.