Kakkaa ja kakkuja

Joidenkin mielestä matkalle riittää passi ja hammasharja. Se on silkkaa liioittelua, hammasharjan voi ostaa periltä. Ateenassa on tähdellisimmät ostokset tehty, on aika istahtaa parvekkeelle.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Perille on päästy huolimatta siitä, että kaupungin julkinen liikenne takseja myöten on lakossa. Suomen Ateenan Instituutin asuntolan kiinteistönhoitaja/luottomies Joakim kävi meidät ystävällisesti kentältä noutamassa. Lakon päättymispäivää voi vain arvailla.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Soutsoun kulmilla tilanne on tuttu, sivukatujen idylliin kertyy roskakuskeille duunia. Miljoonakaupungin kodeissa vessapapereita ei huuhdella viemäriin, vaan sitaistaan muovipussiin ja viskataan kadun pönttöön. Joka ei tätä usko, voi varautua putkimiehen laskuihin.

Soutsou-katu, Suomen Ateenan Instituutti.

Parvekkeemme näkyy kuvan keskellä. Aleksandrasin valtaväylä kohisee parin korttelin päässä. Lippu Lucabettuksen kukkulalla näkyy liehuvan. Kaupungin sydämeen Syntagmalle ja Plakaan kävelee tunnissa. Niin on syytä tehdä, koska sitä vaatii kunto ja keli. Lämpöä tänään parikymmentä astetta.

Ateena 7.11.2012

Leipäkauppaan kertyy matkaa kolmekymmentä metriä. En ole leivonnaisten tai kakkujen kaveri, mutta jokin siellä sykähdyttää. Ehkä se on tuoksu. Ehkä on tunnustettava, että filotaikinapuikulan sisään leivottu hunajainen vaniljakreemi oli aamukahvin päätteeksi aivan ok.

Ateena, Soutsou-katu 7.11.2012

Vuoden eka postaus Ateenasta vaatii arjen vastapainoksi jotain ikuista. Säkeet tulevat Konstantinos Kavafisilta (1863 – 1933). Väittäisin, että väläys parintuhannen vuoden takaa on tuoretta tavaraa.

ALEKSANDRIASSA 31 EKR.

Kulkukauppias tulee piskuisesta kotikylästään

kaupungin ulkolaidoilta, yltä päältä pölyssä

matkanteosta. Ja alkaa huudella ”Suitsuketta!”

”Kumia!”, ”Parasta oliiviöljyä!”, ”Hiusvettä!”

pitkin katuja. Mutta kuka häntä kuulisi tässä

ihmisjoukon, musiikin ja paraatien metelissä?

Väentungos työntää, vetää, tuuppii. Ja kun hän

pyörällä päästään kysyy ”Mitä hullua tämä on?”

joku viskaa hänellekin emävalheen jota palatsi

levittää: että Antonius on voittanut Kreikassa.

……………………………………………………………………….

Runon suomennos Tuomas Anhava.

Perjantairunossa Tolstoin terveiset

Lokakuu satakaksi vuotta sitten. Leo Tolstoi tekee kuolemaa. Hänellä on ollut elämässään tunnuslause, jonka hän yrittää vielä kirjoittaa muistikirjaansa. Kynä kirpoaa kädestä.

Onko sinulla jokin niin tärkeä ajatus, että siitä riittäisi elämän ohjenuoraksi? Kyllä – ajatus on kliseinen. Ja juuri siinä on sen voima, harvat ajatukset kykenevät kiteytymään ikuisiksi. Kun kliseen murskaa ja purkaa, alkaa syvyys löytyä. Runo 365 tekstin kokoelmastani Babel (2013).

Leo Tolstoi (1828 - 1910)

Lokakuu 1910

maailman kuuluisin kirjailija poistuu kotoaan Jasnaja Poljanasta

ja nousee junaan viimeiselle matkalleen.

Kymmenen päivää myöhemmin hän tekee kuolemaa

asemapäällikön kurjassa mökissä Astapovon kylässä.

Hänet on kannettu ulos kolmannen luokan kylmästä vaunusta,

muuttolinnut ovat lähteneet ja keuhkokuume

alkaa kuoriutua kylkiluiden pesässä.

82-vuotias Leo T. kohoaa kuumetikkaille ja näkee Kaukasian lumihuiput.

Päiväkirjaan on jäänyt hänen viimeinen lauseensa, kesken-

katkennut: Fais ce que dois, adv…

Lokakuu yli sata vuotta myöhemmin. Nämä rivit tavoittavat

S. Beckettin ajatuksen: sanatkin jättävät meidät, ja siinä onkin kaikki.

 

Fais ce que dois, advienne que pourra

– tee mitä täytyy, kävi miten kävi.

………………………………………………………………………………………..

Perjantairuno ja ikuisen elämän edellytys

Ovidius eli Jeesuksen aikaan, ajanlaskumme taitteessa. Hän oli oman kulttuurinsa Elias Lönnrot, joka keräsi antiikin tarut ja kirjoitti ne eepokseensa Muodonmuutoksia.

Orpheus ja Eyridike. George Frederic Watts, 1869

Teos on länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi. Myös Shakespeare piti Ovidiusta esikuvanaan. Ja ne, jotka kaikesta jotain ymmärtävät, väittävät että klassisten kertomusten kaavan voi tiivistää sormista luettavaan määrään. Kaikki löytyvät Muodonmuutoksista.

Marcel Camus: Musta Orpheus, 1959

Totta on, että hyväksi havaittu draama toistaa itseään vuosisadasta toiseen ja jää elämään ikuisesti. Perjantairunon viimeisissä säkeissä on viite Orpheuksen ja Eyridiken tragediaan. Yhtä huonosti kävi kuin Lootin vaimolle. Jos jumalat asettavat armolleen ehtoja, niitä on syytä noudattaa.

Orpheus ja Eyridike, Pariisin Oopperan baletti 2012. Kuva Agathe Poupeney.

Myttyyn mennyt yrityskin saattaa silti johtaa ikuiseen elämään. Ensimmäisessä kuvassa Georg Frederic Wattsin näkemys Orpheuksesta ja Eyridikestä, 1869. Toinen Marcel Camusin elokuvasta Musta Orpheus, 1959. Kolmas kuluvalta vuodelta, Pariisin Oopperan baletin esityksestä. Tragedian pääpari on yhä sama kuin ennen ajanlaskumme alkua.

…………………………………………………………………………….

Perjantairunon teksti numero 75 ja 290 muuta löytyvät helmikuussa 2013 julkaistavasta kokoelmastani Babel:

Tänään on vaikeinta on olla kirjoittamatta

miten Lontoon filharmoonikoista vyöryy raakaa voimaa

miten Dresden tulvii hyvää tahtoa

miten intialainen oluttehtailija saa sankarin maineen

miten Viro muistaa miehitysajan kuljetuksia Siperiaan

miten poika kurkistelee muurin yli Länsi-Berliinissä 1961

miten Kathrin rakastaa yhä omaa Berliiniään

miten toiset meistä toimivat henkensä kaupalla

miten kuivuudesta kärsivät kantavat vastuun sodan häätämistä

miten pakolaissopimus täyttää kuusikymmentäyksi vuotta

miten Koillisväylästä avautuu kaupallinen reitti Aasiaan

miten Pakistanin mullahit uhkaavat taiteilijaa

miten omantunnonvapautta korostetaan suhteessa seksiin

miten naispapin uutta virka-asua arvioidaan

miten lukea väärin: Saatana lämmitti jalkapallostadionin

miten Santana konsertoi Tampereen stadionilla

miten ruotsalainen dekkaristi uhkaa lopettaa uransa

miten maailma on Sotkan munasta syntynyt

miten ikuista elämää on mahdoton tavoittaa

ennen kuin noutaa manalasta kuolleen neitsyen

…………………………………………………………………………..

Ehkä olemmekin yhdessä juuri nyt

Lukukeskuksella on meneillään mielenkiintoinen kampanja, johon kuka tahansa voi osallistua: Kirja joka muutti elämäni. Keskuksen kotisivuilla on jo muutama tarina syöttinä. Tuoreimpana Minna Joennimen muistot, joista Runoraadin idea on peräisin. Lue. Saatat innostua kirjoittamaan oman tarinasi.

Lukukeskuksen kampanja.

Kampanjaan liittyen järjestettiin Tampereella tilaisuus, jossa viisi runoilijaa esitteli Tulenkantajien kirjakaupassa runokirjan, joka oli muuttanut heidän elämäänsä. Oma valintani oli Walt Whitmanin Valitut runot.

Kyseessä on Markus Jääskeläisen uusi suomennos. Arvo Turtiaisen käännöstä luin kymmeniä vuosia sitten. Kyseistä kirjaa on nykyään vaikea löytää edes divarien hyllyiltä.

Olen kirjoittanut tänne Whitmanista (1819-1892) aiemminkin (23.12.2010) mutta ”ameriikan poeetta” on aina ajankohtainen. Runoilija mainitaan Beat Generationin esi-isänä, mutta hän on ollut esikuvana myös monelle prosaistille, esimerkkinä vaikkapa Ernest Hemingway.

Walt Whitman 1819-1892.

Itsetietoinen ja energinen runoilija heittää pallon lukijalle: ”Sinun ei tarvitse enää tyytyä toisen tai kolmannen käden tietoon, / katsella kuolleiden silmin eikä ravita itseäsi kirjojen haamuilla, / et myöskään katsele minun silmieni läpi etkä opi minulta, / kuulet asioiden kaikki puolet ja suodatat ne itsesi läpi.”

Whitman on tasa-arvon runoilija, hän antaa äänen sairaille, epätoivoisille, epämuodostuneille, mitättömille ja halveksituille: ”Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Näin Whitman tavoittaa sinut yli sadanviidenkymmenen vuoden takaa runossaan OLEN TÄYNNÄ ELÄMÄÄ.

………………………………………………………………………………………………………….

Olen täynnä elämää, kiinteää ainetta, näkyvä,

neljäkymmentävuotias Amerikan täyttäessä kahdeksankymmentäkolme:

kirjoitan jotta tavoittaisin sinut

joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä,

sinut joka et vielä ole syntynyt.

Kun luet tätä minä joka olin näkyvä olen tullut näkymättömäksi

ja sinä, kiinteää ainetta, näkyvä, löydät runoni, etsit minua.

Kuinka onnellinen olisit jos voisin olla kanssasi, olla ystäväsi:

ehkä olemmekin yhdessä nyt. (Ei ole niinkään varmaa ettemme ole.)

……………………………………………………………………………………………………………..

Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo

Ihmetykseni aihe on seuraava: luen hengästyttävän hienon kirjan. Se muuttaa jotain osaa ajattelussani perusteellisesti ja pulpahtelee mieleen vuosien vieriessä. Miksi en silti tutustu kirjailijan tuotantoon enempää?

On kirjoja, joita en halua lukea uudelleen. Vuosien keräämän kultapölyn silaama illuusio saattaisi särkyä. Jean Genetin Varkaan päiväkirjaan olen tarttunut toisenkin kerran, mutta kaikki muu on lukematta.

Genet (1910 – 1986) adoptoitiin alle vuoden ikäisenä prostituoidulta äidiltään. Maalaisperheessä varttuneen pojan ensimmäinen vankeustuomio tuli 15-vuotiaana. Ura muukalaislegioonassa katkesi syytöksiin homoseksuaalisuudesta. Elämä jatkui varkaana, joka hankki lisäansioita itseään myyden.

Kirjailijan ura alkoi vankilassa runolla ”Le condamné a mort”. Peräkkäisistä tuomioista kasvoi niin suuri kakku, ettei sitä käynyt haukkaaminen pala kerrallaan – Genetiä uhkasi elinkautinen.

Genetin ”vaikutusvaltaiset” ystävät olivat vakuuttuneet hänen lahjakkuudestaan kirjailijana ja anoivat hänelle armahdusta. Jean Cocteaun, Jean-Paul Sartren ja Pablo Picasson vetoomus tuotti tulosta ja päätti vankilakierteen.

Genet lunasti luottamuksen ja kirjoitti maailmankirjallisuuteen päätyneen tuotannon: romaaneita, draamaa, elokuvakäsikirjoituksia ja runoutta. Suomennettuja teoksia on kertynyt kahdeksan.

Suosittelen Varkaan päiväkirjaa kaikille, jotka haluavat katsoa elämää poikkeuksellisesta kulmasta. Jos tuntuu siltä, että julkkisten ”traagiset” tilitykset ovat ohuita ja päälle liimattuja, jos tuntuu siltä, että romaanihenkilöt ovat muovisia marionetteja, joiden sisin jää tavoittamatta, silloin kannattaa tarttua Genetin kirjaan.

Varkaan päiväkirja on silkkaa autobiografiaa. Genet käsittelee petosta, koska se on moraalisesti vaikeinta ja julminta. Kaunistelematon ja raaka todellisuus hakee ympärilleen pyhyyttä ja nöyryyttä vertaansa vailla olevalla kirjallisella briljanssilla.

 

Kirjalliset rinnastukseni kiteytyvät jutun otsikkoon. Genetissä ja nobelisti Camusissa on paljon samaa. Useimmat lukijat muistavat Sivullisen aloituslauseen. Valitaan tähän Camusin romaanin viimeinen virke:

”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.” Vertauskohdaksi kappale Genetiltä. Pohdinnat moraalista ja kuolemasta käyvät yksiin:

”Tahtoisin hetkeksi kohdistaa huomion epätoivossa piilevään ylittämättömään onneen: kun ollaan yksin, äkkiarvaamatta vastatusten oman perikadon kanssa, hetkeen jolloin ollaan todistamassa itsensä ja elämäntyönsä peruuttamatonta tuhoa. Antaisin kaiken maallisen omaisuuteni – ja totisesti se pitääkin antaa – saadakseni kokea tuon salaisen epätoivon tilan, jota kukaan tuntemani ihminen ei ole kokenut. Hitler, yksin palatsinsa kellareissa, sai Saksan tappion viime hetkillä varmastikin kokea tuon puhtaan valon, hauraan mutta horjumattoman mielen kirkkauden – tietoisuuden tuhostaan.

………………………………….

On selvää, että Genetin kirja löytyy myös 22.1.2011 tähän blogiin laatimaltani Sadan kirjan listalta: http://juhasiro.fi/blogi/?p=1278

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

WINNIE THE POOH

Winnie The Pooh, harrastajablogi. Ei yhteyttä Disneybrändiin.

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin,  25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa.

Nalle Puh -hahmojen julkaisuoikeuksista käytiin pitkä ja vaiheikas taistelu, joka päätyi siihen, että Disney maksaa rojaltit kaikesta tulevasta käytöstä perikunnalle. Asia kiinnosti minua, mutta ei tässä siitä enempää. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

Winnie The Pooh

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät –”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä -?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………………

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’.

………………………………………………

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

………………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

Ihmisen henki

Kahdeskymmeneskahdeksas Vuoden nuori taiteilija on Porissa 1978 syntynyt kuvataiteilija ja graafikko Ari Peltonen. Palkitulle ojennettiin 20 000 euron stipendi ja mahdollisuus yksityisnäyttelyn järjestämiseen Tampereen taidemuseossa.

Museon tiedotteessa sanotaan Pelkosen olevan ”Suomen tyylikkäintä taidetta vanhalla puupiirrostekniikalla tekevä taidegraafikko.” Lausunnon voisi ottaa sekä kehuvana että kriittisenä kommenttina. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä, että hengettömäksi siloteltu estetiikka söisi taiteellisen sisällön.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Pelkosen tekniikka palvelee töiden ideoita täydellisesti. En ole nähnyt vastaavaa metodia ennen. Akvarellinohuiden akryylivärikerrosten päälle on liimattu japaninpaperille vedostettu puupiirros. Maalauksesta ja grafiikasta tulee yhtä – kuultavaa ja hengittävää pintaa.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Valtaosa näyttelyn töistä kuvaa ihmiskasvoja. Varjossa tai ylivalottuneena. Hahmot ovat itseksitulemisensa tilassa, jotain on koko ajan syntymässä. Ikään kuin figuureilla olisi sanaton, vain aistittava tarina kerrottavanaan.

Taiteilija on kertonut olevansa kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Ja koska blogissani sanat saavat maustetta kuvista, annetaan nyt kuville ryytiä sanoista. Näyttelystä palattuani  kaivoin hyllystä (taas kerran) Yoshida Kenkon klassikon Joutilaan mietteitä.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Kenko syntyi 1283 ja sai perinteitä kunnioittavan kasvatuksen. Hän palveli keisarin henkivartiokaartissa, toimi pappina, vetäytyi erakoksi ja kirjoitti runoja sekä huomioita kaikesta maan ja taivaan välillä. Avasin Joutilaan mietteet satunnaiselta sivulta ja heti osui silmiini kappale Pelkosen kuviin sopivaa tekstiä:

”Kun vasemmalla ja oikealla on avaraa, ei mikään ihmistä estä; kun edessä ja takana on tilaa, mikään häntä ei voi pysäyttää. Ahtaudessa ihminen murtuu ja musertuu. Jos ihminen on piittaamaton ja jyrkkä, hän tuhoutuu alituisiin kiistoihin ja riitoihin. Jos hän on lempeä ja maltillinen, hiuskarvakaan hänen päästään ei taitu.

Ihmisen henki on taivaan ja maan henkeä. Taivaalla ja maalla ei ole äärtä, miksi siis ihmisluonnolla olisi? Kun ihmisen mieli on avara ja rajaton, ilo ja viha eivät häntä kahlitse eikä mikään ulkopuolinen aiheuta hänelle harmia.”

Kenkon lyhyet tekstit ovat filosofin, viisauden ystävän mietteitä. Ja ällistyttävän yksinkertaisia, arjen ja estetiikan kuvia seitsemänsadan vuoden takaa. Niistä voit nauttia täältä ikuisuuteen. Ari Pelkosen palkintonäyttelyyn olisi ehdittävä ennen 22.4.2012.

Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava?

Luin lentokenttäpokkarina Hanif Kureishin romaanin Esikaupunkien Buddha. Kirjailija kuittasi monikulttuurisella esikoisellaan Whitebread-palkinnon 1990. BBC teki käsikirjoituksen pohjalta myös tv-sarjan, johon David Bowie sävelsi musiikin.

Khaled Hosseinin menestysromaani Leijapoika (2003) on Kureishin kirjan velipoika. Samaan sukuun kuuluvat myös  Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeli (1996) György Dragománin Valkoinen kuningas (2005) ja Booker-voittaja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008). Esikoisia kaikki… ja aivan mainioita lukuromaaneja.

Ilmaisu lukuromaani tässä yhteydessä mitä suurimmalla arvostuksella. Jos lajin intensiteettiä ja kirjallista arvostusta tästä nostaa, pitää lukea Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, kirjailijan Bookerilla palkittu esikoisteos vuodelta 1997. Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinassa Roy käyttää tekstin rihmastoituvuutta ja toistoa aivan originellilla tavallaan. Antiikinaikaisen tragedian kaari hyödynnetään hienosti ja viimeistä pisaraa myöten.

Kureishin romaani linkittyy selkeästi sukulaisiinsa, joista nostin tähän ensimmäisenä mieleen pulpahtavat. Kaikki ovat kehitysromaaneja, jotka kuvaavat ihmisen kasvua sekä psykologista, moraalista ja yhteiskunnallista muotoutumista.

Rakenteessa on myös samankaltaisuutta, joka on mainitsemilleni lukuromaaneille yhtäläistä. Olen kuvannut sitä usein ”tarinankerronnan vuorikiipeilyksi”. Kirjoittaja iskee tekstinsä hakun yläpuolelleen, ja kun hän hilaa itseään sitä kohti, seuraava etappi isketään jo odottamaan tarinan kulkua. Siitä se kertomuksen imu ja dynamiikka syntyy.

Tv-sarja/Esikaupunkien buddha. Kuva: bfi.org.uk

Kuva TV-sarjasta, Esikaupunkien buddha.

Juttuni on lyhykäisyydessään mitätön analyysi. Lukusuositus se voisi olla. Näin Kureishi ottaa tarinan haltuun ja lataa odotuksia Esikaupunkien buddhan ensimmäisessä kappaleessa:

”Nimeni on Karim Amis ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esikaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa. Mutta miksi syynätä syntyjä syviä, riittää kun sanon, että minä haeskelin harmeja, mitä tahansa liikettä, toimintaa ja seksuaaliseikkailua, koska perheessämme kaikki oli niin ankeaa, niin hidasta ja raskasta, en tiedä miksi. Suoraan sanoen minua tympi ja olin valmis mihin tahansa.”

Intiasta voi tilata ammattijournalistien juttuja aiheesta kuin aiheesta muutaman euron kappalehintaan. Tekstirobotit ovat jo täysin päteviä tekemään uutisaiheisia juttuja perustietojen pohjalta. Koska menestysromaanien rakenne puretaan biteiksi ja luodaan ensimmäinen kokonaan tietokoneen tuottama kirja. Ehkä niin on jo tehty?

Ylösnousemusta odotellessa

Nahka kiertyy irti kirppiksen kauriinpään kipsikorvasta. Kuono on kärsinyt ja lasisilmän tuikkeesta kiilto kadonnut. Myyjä kiirehtii mainostamaan: ”It´s original.”

Fuengirolan kirppis, helmikuu 2012

Laskevan auringon kajo heijastaa meren ylle taivaallisen valon. Minuutissa se on häipynyt. Dramaattinen kauneus on katoavaista, mutta joskus kamera kulkee repussa oikealla hetkellä.

Los Boliches, helmikuu 2012

Seuraavana aamuna nousemme Mijasin kylään. Kuljemme postikortin maisemassa ja astumme sisään Virgen Santa Maria de la Penan kalliokirkkoon, joka on on rakennettu 1586. Nyt otetaan jo yli neljänsadan vuoden loikkia.

Mijas, Santa Maria de la Pena, helmikuu 2012

Mitä maailmankirjallisuudelle tuolloin kuului? Miguel Cervantes ei ollut vielä julkaissut Don Quijotea, mutta ehtinyt 39 ikävuoteensa kerätä kokemuksia tiukoista paikoista ja taisteluista.

Shakespeare oli nainut Anne Hathawayn 18-vuotiaana, täyttänyt jo 22 ja kulki näyttelijänä teatteriseurueen mukana. Hän keräsi pääomaa tuleviin teksteihinsä, joita tultaisiin kääntämään maailman eri kielille enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan.

Mikä näitä kahta kirjailijaa yhdistää? He kuolivat samana vuonna 1616. On siinä runon paikka. Annetaan Cervantesille pääosa, koska päivitykseni tulee hänen kotimaastaan.

Lähes 400 vuotta sitten kadonnutta hautaa

lähdetään jäljittämään

madridilaisesta nunnaluostarista

– Miguel C. halutaan viimein löytää.

Luostari remontoitiin yli kolmesataa vuotta sitten

ja vainajien luut sekoittuivat.

Tutkijat haluavat vastauksia Don Quijoten luojan

elämää koskeviin arvoituksiin.

Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n

joka haavoittui vasempaan käsivarteen

ja sai hakapyssystä rintakehäänsä

Lepanton meritaistelussa 1571.

Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi

ja orjaksi Algeriaan, hän työskenteli

veronkerääjänä ja vakoojana,

kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.

Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein

rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.

Ja niin C. palaisi itse oman kuolemansa

maailmanlaajuisiin juhliin

yhdessä William S:n kanssa

vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta

on kulunut neljäsataa vuotta.

Córdoba. Kaukana ja yksin.

En ymmärtänyt miten lähellä aurinkorannikon kylät ovat toisiaan. Los Bolichesista Torreblancaan kävelee vartissa. Colina Blanca, Carvajal, Mi Jardin, Torremar, Cabana, Serrezuela… pieniä kyliä kasvamassa toisiinsa kiinni. Vuoret ja meri.

Torreblanca 9.2.12

Kämpiltä Cordobaan kertyy 188,5 km. Puhelimeni näyttää, että sen kävelisi 38 tunnissa. Bussi lähtisi puolilta päivin ja Granadan kautta kiepattuaan olisi perillä ennen auringonlaskua klo 17.40.

Tyydyn Federico García Lorcaan. Kokoelma Mustalaisromansseja ilmestyi Kirsi Kunnaksen suomentamana 1999. Lorcan runot ovat laulullisia, runoilija aloitti uransa koluamalla pieniä kyliä kitara kainalossa. ”On Taamar lintuja täynnä / kuun alla uneksimassa, / kun sitrat ja rummut soivat / valon kylmässä hopeassa.”

Carvajal, helmikuu 2012

Edes maailmanlyyriikan mitassa kenenkään muun teksti ei solmi niin lujaa liittoa rakkauden ja kuoleman kanssa. Lorcan tunnetta tihkuva teksti kykenee nousemaan oman patetiansa yläpuolelle. Herkkyydestä kasvaa jylhää komeutta.

Mustalaisromanssien lopusta löytyy Kunnaksen aikanaan Parnassoon kirjoittama pieni essee ja uutta suomennosta varten päivitetyt Jälkisanat. Jos Lorca kiinnostaa kokoelma on ohittamaton.

Pääsemme viimein henkilökohtaiseen näkökulmaan. Haen tähän yhden Lorcan runon. Askeettisuudessaan se ei ole kaikkein tyypillisin. Tiukoista säkeistä kasvaa elämänkokoinen metafora. Ihmisen unelmat pistetään säkeiden pakettiin ja jäljelle jää vain yksi kysymys. Kumpi ehtii ensin toiveiden täyttymys vai kuolema?

Fuengirola, helmikuu 2012

Vuosia sitten, liki toisessa elämässä tuli vastaan paha paikka. Mietin miten elämästä voisi poistua tyylikkäästi takaoven kautta. Kun vaaka alkoi kallistua valon puolelle, sain lohtua ja voimaa erityisesti Lorcan Córdoba-runosta. Kliseistä ja niin totta:

Córdoba.

Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi miten rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.