Lukemattomista aaton paketeista paljastuu tänä iltana merkittävä romaani, Ulla-Lena Lundbergin IS, JÄÄ (suom. Leena Vallisaari). Niille jotka eivät ole tämänvuotista Finlandia-palkittua lukeneet, tai eivät saa sitä lahjaksi, suosittelen tilanteen päivitystä ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.
Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.
Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.
Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:
”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”
Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.
”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.
Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.
Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.
Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.
Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.
Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”
Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”
Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.
…………………..
Lopuksi hyvän joulun toivotus: toteutukoon se sellaisena, kuin itse kukin toivoo, antakoon mieleen rauhan.
Omalla yöpöydälläni on Lundbergin vuoksi kolme keskenjäänyttä kirjaa. Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan löytyy aaton 2010 postauksestani:
