Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

3 Replies to “Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”

  1. Nyt tekee mieli löytää jostain kiiruusti myös Tess Gallagherin tekstejä. Täytyy ruveta jäljittämään.

    Klamath County on siinä ihan Portlandin lähellä. Portland on taas Multnomah Countyn aluetta. Oli asiaa että otit Carverin runot, koska useimmat taitavat tuntea nuo Oikotiet-novellit. Kumpikin ovat intiaaninimiä, sitten on vielä lisäksi Klatsop. Siinä lähellä rannikkovuoria asui vaikka kuinka monta heimoa.

    Kielistä ei ole jäänyt jäljelle oikeastaan mitään.

    Edward Hopper kuuluu porukkaan taas kuvataiteen puolella. Kaikki varmaan ovat nähneet kuvan Nighthawks? Carverin Oikoteitä-novelleista tehty leffa on oikeastaan Hopperia liikkuvana kuvana.

    Ken Kesey, Gary Snyder ja Carver käsittääkseni tunsivat kyllä toisensa.

  2. Löysin netistä joitain Gallagherin tekstejä, tyyliltään liki Carvermaisen yksinkertaisia.
    Ja tuohan on totta, että Hopper ja Carver ovat varsinaisia ”sielunveljiä”. Olen monesti funtsinut, miten kuva ja sana ovat sama asia. Vasta jossain aivojensa sopukoissa ihminen rakentaa niille oman merkityksensä. Toista ei ole ilman toista.

    Kolme mainitsemaasi herraa saattoivat tuntea toisensa, mulla ei ole siitä syvempää tietoa. Savukeitaalta tuli viime vuonna Snyder-suomennos, jota en ole vielä lukenut. Käänsin tannoin itse muutamia runoja sähköpostini ”allekirjoituksiksi”, ja valitsin Snyderiltä tämmöiset rivit:

    Miten runo minua lähestyy

    Se tulee haparoiden yöllä yli
    siirtolohkareiden, se seisahtuu
    peloissaan leirituleni piirin
    ulkopuolelle
    ja minä menen kohdatakseni sen
    valon rajalla.

  3. Olipa hyvä Snyder! Kysyin J.K. Ihalaiselta Elävän Kirjallisuuden Festareilla että mites Snyder-käännös (Mountains and Rivers without End), sanoi että tässä keväällä.

    Syksyinen Snyder oli esseitä ja artikkeleita, hyvä kyllä.

    En minäkään tiedä miten hyvin tunsivat toisensa nuo veljekset, ajattelin vain että iällisesti ovat eläneet samaan aikaan. Enää Snyder on elossa, täyttää tänä vuonna vissiin 81 vuotta.

    Länsirannikolla on jotenkin omanlaatuisensa henkinen ilmasto. Johtuu osittain varmaan seudun vaikeakulkuisuudesta. Ihmiset ovat aika itsellisiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!