”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

Mainitsin edellisessä postauksessa Alain Bosquetin ja hänen vaimonsa Norman. Nappaan kiinni päivityksen häntään ja nostan tähän Bosquetin runokokoelman Jumalan piina. (Suom. Sirkka Aulanko wsoy 1996) Teos on yksi niistä, joihin palaan yhä uudelleen.

Alain Bosquet, kuva: Louis Monier.

Alain Bosquet (1919 – 1998) oli kosmopoliitti, kirjailija, runoilija, kriitikko ja aktiivinen kulttuuritoimija. Euroopan runousakatemia perustettiin hänen toimestaan 1995 Luxemburgiin, joka oli sinä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ahkeran kirjoittajan bibliografiaan kertyi puolensataa teosta.

Bosquet syntyi Ukrainassa, josta perhe pakeni vallankumousta. Matka jatkui Bulgariaan ja Brysseliin, jossa Alain aloitti opinnot. 23-vuotiaana hän päätyi New Yorkiin. 1942 hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hän toimi Eisenhowerin päämajassa Lontoossa ja liittoutuneiden valvontajoukoissa Berliinissä. Vuonna 1951 hän muutti lopullisesti Ranskaan.

Runoilijana Bosquet käyttää viiltävää ironiaa, kääntää päälaelleen ja kyseenalaistaa kaiken – oman tekstinsäkin. Hänen syvin viestinsä on olemisen järjettömyydessä, hän kysyy herkeämättä Miksi? Elämän mielettömyyden kuvaamisessa hän on sukua Samuel Beckettille, jonka kirjailijanuraa hän vauhditti alkuun.

Bosquet sanoo: ”Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Váleryn oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni sovittaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan.”

Jumalan piinan aloitusrunossa Bosquet kirjoittaa: ”Minä olen ateisti. Jumala koettelee minua: en tiedä / lihaniko, henkenikö vai kirjoitukseniko kautta. Minä en / voi hyväksyä häntä ja kun torjun hänet on kuin tuntisin / tunnon tuskia. Minä en usko ja mietin pitäisikö minun pakottaa itseni uskomaan.”

Kokoelman nimi Jumalan piina viittaa dialogiin: piinaako kirjoittaja Jumalaa, vai toisinpäin? Näkökulma on alati liikkeessä. ”Annoin sinulle sanan, / sanoo Jumala, jotta osaisit / sanoa minulle vastaan: / tarvitsen kaksintaistelua tullakseni ilmeiseksi.”

Vahva suositus Bosquetin kirjalle. Kaikille – ei ainoastaan heille, jota elämän eksistenssi askarruttaa. Kirjastoissa näkyy olevan saatavilla. Samoin nettidivareissa ja Huutonetissä.

Jumala sanoo:

”Tulen tänä iltana päivälliselle haalareissa

sepän ja parkitsijan kanssa.

Älkää ottako esiin hopeita

eikä pitsiliinaa.

Puheestani tulee yksinkertainen:

osoitan teille hedelmien ja juuston välissä,

että vanha paratiisi on tehnyt vararikon,

että sielu on kuollut luonnollisen kuoleman

ja että ikuisuuden aika on sama kuin

turilaan sireeninoksalla.

Te katsotte minua ehkä pitkään

siemaillessanne armagnacia,

mutta jos kuuntelette tarkasti,

annan määräyksen

että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

2. Yhden totuuden tragediat

……………………………………………

Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

Kun poikani muutti nykyiseen taloonsa, pelastin muutaman edellisen omistajan jättämän kirjan hyllyyni. Lao-Tsen Tao Te Ching (Salaisuuksien tie) jäi unohduksiin, kunnes poimin sen yöpöydälleni muutama viikko sitten.

Kiinassa on kolme valtion tunnustamaa uskontoa: konfutselaisuus, buddhalaisuus ja taolaisuus. Virallisimpana ensin mainittu. Lao-Tse syntyi 2600 vuotta sitten ja hänet tunnetaan taolaisuuden perustajana.

Kuva: thephilosophersmail.com

Lao-Tse sulautti kirjaansa myös häntä ennen eläneiden filosofien ajatuksia. Kirjan syntytarinan mukaan Lao-Tse lähti asuinsijoiltaan, koska arveli Tshoun valtakunnan kulkevan kohti tuhoaan. Hän saapui valtakunnan rajalle, jolloin vartioston päällikkö esitti hänelle pyynnön: ”Te olette päättänyt vetäytyä yksinäisyyteen. Pyydän teitä kirjoittamaan kirjaan ohjeita elämäni tarpeiksi.”

Annettuaan kirjan pyytäjälle Lao-Tse jatkoi länteen ja katosi jäljettömiin. Oma kappaleeni on Toivo Koskikallion suoraan kiinankielestä kääntämä ja wsoy:n julkaisema vuonna 1950. Uusi Pertti ja Kai Niemisen suomennoksen tarkistettu laitos löytyy nimellä Tao te ching – kirja Taon toteutumisesta. (mm. Adlibriksen valikoimassa)

Kirja itsessään on lyhyt, suomennokseni ”selityksineen” sisältää reilut sata sivua. Taon oppi on paradoksaalista ja käsittelee kysymyksiä usein dualismin kautta: mitä Tao on… ja mitä se ei ole. Kristillinen käsitys ei mahdu Taoon, sillä se ei suhtaudu maailmaan ulkopuolella olevan itsenäisen persoonan kautta. Maailma on virrannut Taosta ja on sen eräs ilmenemismuoto. Tao itse on tuntematon.

Entä otsikon kysymys, löytyykö siihen Taon vastaus? Koska Tao on taivaan ja maan äiti, niin jumalaa voidaan pitää Taon poikana ja sellaisena Tao on syntynyt ennen jumalaa. Elämä itse on Taosta lähtöisin ja sen toiminta on luonnonmukaista, itsestään tapahtuvaa. Meidän vain pitäisi pysyä Taon tiellä.

Tao Te Ching teki vahvan vaikutuksen. Voisin pitää sitä tiiviinä, kaikkien ”elämäntapaoppaiden” äitinä. Vahva suositus heille, jotka tarttuvat kesällä muihinkin kirjoihin kuin dekkareihin. Lopuksi lyhyt luku XXV, joka kuvaa Taon henkeä:

”On eräs, joka on syntynyt ja täydelliseksi muodostunut ennen taivasta ja maata. Se on kuulumaton ja näkymätön, täysin itsenäinen ja muuttumaton. Se kulkee kaikkialle rajoituksetta. Sitä voidaan pitää maailman äitinä. Minä en tiedä sen nimeä. Sitä voidaan kutsua nimellä Tao. Jos sille antaa jonkin pakkonimen, sitä voidaan kutsua nimellä suuri. Suurena se on alati virtaava; alati virtaavana se on kauas yltävä, ja kauas yltävänä se on takaisin itseensä palaamista.”

……………………………………………

Ensi viikko vietetään Pärnussa lasten ja lastenlasten kanssa. Blogi palaa sen jälkeen maailmankaikkeuden kysymyksiin. Oletettavasti vähäisempiin kuin tämänpäiväinen.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Elämää isommat kliseet

2. Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo

…………………………………………….

Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

Piti päivittämäni aivan muusta aiheesta, mutta se siirtyy tuonnemmaksi, kun luin 9.8. Hesarista Petri Hakkaraisen tekstin ”On totuuden jälkeinen aika”. Kolumnisti on lähetystöneuvos ja diplomaattinen neuvonantaja Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa.

Hakkarainen kirjoittaa ajastamme, jossa tunteet ja mielikuvat painavat faktoja enemmän. Hän lainaa myös The New York Timesin kolumnistia Roger Cohenia: ”Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia sisältöä vahvempaa.”

”Leijonanosa koko ihmiskunnan kumulatiivisesta tietämyksestä ja osaamisesta on ympäri vuorokauden jokaisen älypuhelimen omistajan ulottuvilla”, Hakkarainen kirjoittaa. ”Maailman parhaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, tiedotusvälineet ja julkaisut, ihan siinä Pokémon Gon ja kissavideoiden vieressä.”

Politiikan ja akateemisen maailman pitäisi pystyä kiihkottomaan keskusteluun, mutta kriittistä keskustelua ja asiallista argumentaatiota vastaan hyökätään uskonnollisin, ideologisin ja taloudellisin motiivein.

Kolumnia lukiessa kimmahti mieleen Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaojan teos Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) Nappasin kirjan hyllystä ja sieltähän se koirankorva löytyi, sivulle 289 käännettynä:

”Tiede on ihmisen suurin ja vaikein saavutus, yhtä välttämätöntä kuin syöminen ja seksi. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ilman seksiä kuolemme sukupuuttoon, ja ilman tiedettä emme koskaan voi antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta elää, kehittyä, unelmoida, toteuttaa itseään ihmisenä – antaa jokaiselle ihmiselle hänelle kuuluvan täyden ihmisarvon.

Tiede, ja vain tiede, vapauttaa meidät jokapäiväisestä herkeämättömästä hengissä pysymisen taistelusta. Taideteokset eivät suojaa nälänhädältä tai kulkutaudeilta; jaloinkaan aate ei vapauta orjia, jos orjien raadanta on ainoa keino saada työt tehdyksi.

Tiede on sampo, joka jauhaa meille runsautta käytettäväksi kaikkeen muuhun, vapaa-aikaan, itsensä kehittämiseen, nautintoihin, luovaan laiskotteluun, taiteeseen, tieteeseen; runsautta yhä paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen, yhä inhimillisemmän maailman luomiseen.

Tiede on ihmisen tärkein saavutus, mutta se ei ole korkein eikä pysyvin. Tiede on löytöretkeilyä; se ei luo mitään uutta. Australia ja yleinen suhteellisuusteoria ovat olemassa riippumatta siitä onko simpanssi nimeltä James Cook tai Albert Einstein niihin jo törmännyt. Tieteessä ei voi olla mitään ainutlaatuista, sen enempää kuin meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessakaan on.”

Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta isoille asioille, mutta nappaan kiteytykseksi Hakkaraisen kolumnin kolme viimeistä lausetta: ”Rimanalituksiin ei pidä vastata rimaa laskemalla. Epä-älyllisyys ei kukistu epä-älyllisyydellä. Reitti ulos totuuden jälkeisestä politiikasta löytyy korkealta.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Törkeää säädyttömyyttä

2. Tarkkaile kärpästä

…………………………………………………

Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

Kauan sitten, liki edellisessä elämässä, tempaisin kovan kuurin samaan lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta: tuhansia sivuja esoteriaa ja etiikkaa, kelttiläistä viisutta, itämaisia oppeja ja länsimaisten gurujen ohjeita elämänhallintaan.

Kun jonkin kokee valmiiksi, asiaan ei kannata palata. Eteenpäin kulkiessa on turha tuijotella taakseen. Vai onko? Itse asiassa henkisen kunnon oppaat, antiikin filosofia ja useat maailmankirjallisuuden klassikot ammentavat samoista ikuisista lähteistä. Vain ajatusten esillepano eroaa toisistaan enemmän tai vähemmän.

Länsimaisen ”esseistiikan alullepanija” Michel Montaigne (1533–1592) kirjoittaa: ”Viisaus on sielumme säännönmukaista hallintaa, joka tapahtuu kohtuuden, suhteellisuuden ja vastuuntunnon rajoissa.”

Juttuni varsinainen fokus on Minna Marshin tuore Mentaaliherätys! Opas henkiseen kuntoiluun. (Gummerus 2015) Kirjassa on myös minun tekstiäni. En olisi lähtenyt muiden kelkkaan aiheesta kirjoittamaan, mutta tiedän Minnan erityisellä intohimolla työhönsä suhtautuvaksi tekijäksi.

Kirja soveltaa käytännön oppeja monin tavoin. Takakansi kertoo, että ”ajatuksillaan ovat mukana mm. taitolentäjä Sami Saikkonen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, kirjailija Juha Siro, nyrkkeilijä Sonia Grönroos, Jarno Laasala Duudsoneista ja saattohoitoon erikostunut Juha Hänninen.”

Luin itse kirjan nyt ensi kertaa kaikkineen ja huomasin kääntäneeni koirankorvan neljälletoista sivulle. Niin se menee. Ei hyvän ravintolan seisovassa pöydässäkään joka kupista hotkita. Marshin kirjasta poimin tarpeelliseksi katsomani asiat. Sellaiset, jotka herättelivät ja halusin sisäistää.

Menttaliherätys! kertaa myös monta asiaa, jotka me jo tiedämme. Mutta siitä ei ole kysymys, vaan siitä, että kirja kerää asiat yksien kansien väliin ja aktivoi lukijan omaa ajattelua. Herättelee kokemaan asioita toisin. Teksti sisältää myös käytännön harjoituksia, ottaa lukijaansa kädestä kiinni ja pyytää pistämään toimeksi.

”Kukaan ei synny tähän maailmaan ajatellen, että hänen tulisi olla jollain tavalla parempi tai toisenlainen. Sen mukaan, miten sinuun reagoidaan, opit hahmottamaan itseäsi ja arvoasi suhteessa toisiin.” Kirjan esittämän ajatuksen yhteydessä on Juha Hännisen sitaatti. Sitä sopii pohtia monelta kantilta: ”Mitä epävarmempi ihminen on nuorena, sitä enemmän täytyy olla, mihin nojaa.”

Ehkä kirjan anti on kuin kiillottaisi hopealusikan – luettuasi olet sama, hieman kirkkaampana vain. Valitsen itse reilun kahdensadan sivun kirjasta kiteytyksen, joka minua eniten puhuttelee. Pistän sen ulkomuistiin ja elämän motoksi: ”Aivotutkija Joe Dispenzan mukaan sinun kannattaa murtaa yksi tapasi: tapasi olla sinä.”

Lopuksi kirjan takakanteen nostetut kaksi sitaattia: ”En halua koskaan rajoittaa ääretöntä tajuntaani tarpeettomilla jarrutuksilla.” – Esko Valtaoja.

”Vasta, kun elämä alkaa esittää kysymyksiä pistooli ohimolle painettuna, päästään lähemmäs oman minän todellisia toiveita ja haluja. Pakon edessä verukkeet vähenevät.” – Juha Siro.

………………………………………

Ekstralinkissä: ”Minä! Mikä minä?”

………………………………………

Millä ihminen säilyy hengissä?

Otsikon kysymys on aiheeton, kaikkien kohtalo on lopulta sama. Emme voi myöskään kysyä miten välttyä ennenaikaiselta kuolemalta. Kaikkien tilanne ja edellytykset ennen lähtöä ovat erilaisia.

Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell
Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell

Päivitykseni aiheen rajaamista auttaa kaksi vastakkaista mielipidettä. Sain ne sos-mediassa edellisen päivitykseni palautteena. Ensimmäinen ehdottaa, että meidän olisi hyvä ”keskittyä ainoastaan hengissä säilymiseen, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä keskittyy, filosofointi sikseen, siihen on varaa vain maailman rikkaimmalla neljänneksellä.”

Vastakkainen kanta esittää miten ”Hengissä säilymiseen tarvitaan filosofointia. Rikkaita se ei edes kiinnosta.” Kummassakin mielipiteessä on provosoiva yleistys, mutta aihe sinänsä on mitä mielenkiintoisin.

Me kuulumme kansakuntana maailman rikkaimpaan neljännekseen, joten varaa filosofointiin on. Voisi lähteä liikkeelle Itämaisesta filosofiasta, joka korostaa köyhyyttä ja luopumista, toisten hyvän sydämen armoilla elämistä. Länsimaisen filosofian juuret ovat antiikin ajoissa, jolloin ”vapailla miehillä” oli varaa ajatella vailla velvoitteita, työnteko oli ulkoistettu orjille.

Nykymuotoisen ”esseistiikan isä” ranskalainen Michel de Montaigne (1533 – 1592) oli aatelinen ja rikas renessanssifilosofi, jolla oli varaa vetäytyä linnansa torniin kirjoittamaan. Oppineena humanistina hän puolusti ennen kaikkea kouluopetusta ja suvaitsevaisuutta. Samoja hyveitä, joilla maailman voisi yhä tänäänkin pelastaa.

Filosofiassa on kyse ihmiselle elintärkeistä asioista: elämän mielekkyydestä, omanarvontunnosta, yhteydestä toisiin ihmisiin, toivosta ja unelmista. Ne eivät ole riippumattomia rankoista realiteeteista, mutta ei niitä voi myöskään latistaa pelkiksi tosiasioiksi.

Taide on huomattavasti vanhempi keksintö kuin leipä. Esi-isämme, joka eli metsästyksellä ja keräilyllä piirsi Altamiran luolan seinään biisonin selän kaaren ja jätti kädenjälkensä kallioon. Myös turha ja tarpeeton on kehityksen kannalta tärkeää.

Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa
Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa

Toimitin aikanaan yhdessä Jouni Inkalan kanssa MotMot – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan. (WSOY 2001) Pyysin julkaisuun esseen myös Kirsi Kunnakselta, jonka hän ilokseni suostui kirjoittamaan otsikolla ”Feniks-lintu ja Ajan hyrrä”.

Lainaan tähän esseestä muutaman merkittävän rivin. Kaksi viimeistä virkettä osoittaa, ettei kyse ole siitä mihin meillä on varaa, vaan siitä mikä on meille tarpeen. Suorastaan välttämätöntä.

”Minun parantola-aikani (pätkittäin 1943-52) on kutistunut mielessäni kuin yhdeksi häipyväksi pisteeksi, josta en muista kuin kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttäni, mahdollisuutta kuvitella, nähdä unia, jotka olivat sitä merkillisempiä mitä sisällyksettömämpiä olivat päivän tapahtumat olleet. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden tarinoita samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimalistisen lyhyt hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi ja pitävät elossa kuvittelukykymme. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………….

Ekstralinkissä runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen: he tarjoavat toivoa ja lohtua.

…………………………………

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta

Päätin kirjoittaa tänne viime vuonna julkaistusta romaanista, joka teki poikkeuksellisen voimakkaan vaikutuksen. Vaihdoin aihetta, kun luin aamulla Reetta Meriläisen kolumnin Hesarista. Pistetään siis Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia hetkeksi jonotuslistalle.

Meriläinen on Hesarin entinen päätoimittaja, joka kirjoittaa  keskeneräisyyden ihanuudesta, siitä miten asiat ja uutiset eivät ole makkaroita, joilla on alku- ja loppupää. Kaikki virtaa jatkuvasti ja voimme nähdä siitä vain osan kerrallaan.

Minulle mielenkiintoisinta on jutun päätös, johon Meriläinen nostaa ranskalaisen ajattelijan, Joseph Joubertin (1754-1824). ”Joubert on keskeneräisyyden mestari. Hän ei julkaissut yhtään kirjaa vaan muutaman lehtikirjoituksen. Onneksi toiset kokosivat Joubertin muistiinmerkitsemät ajatukset kansien väliin; suomeksi niitä löytyy kirjasta Mitä ajattelen (Otava 2007, käännös Martti Anhava)”

Muistin, että kyseinen kirja ei ole kotihyllyssä vaan työhuoneella, joten loikkasin fillarin satulaan poimiakseni tänne muutaman Joubertin ajatuksen.

Joubert oli aikanaan arvostettu kirjallisten piirien keskustelija, mutta kuten hänen ystävänsä, kreivi Mathieu Molé kuvaa: ”Hän pani alkuun kaksikymmentä teosta saamatta valmiiksi ainoatakaan. Sama koski hänen lukemistaan, hän ei koskaan lukenut kirjaa loppuun.”

Joubertin jäämistöstä löytyi parisataa muistivihkoa ja kasa irrallisille lapuille merkittyjä ajatuksia. Kirjoittajan sisarenpoika editoi materiaalia omavaltaisesti ensimmäiseen julkaisuun, joka painettiin 1838. Vuosikymmeniä myöhemmin aineistoa koottiin eksaktisti ja osattiin arvostaa Joubertin keskeneräisyyttä ja ”ilmavaa epäjärjestystä”. Uusimman englanninkielisen valikoiman on koonnut ja kääntänyt Paul Auster.

Jos Joubertin tekstistä poimii ajatuksia pinseteillä, häntä saattaisi pitää puhdasverisenä aforistikkona. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on ajattelija, usein keskeneräinen, mutta aina lukijassa omia assosiaatioketjuja herättävä. Tiukimpaan puristetut oivallukset hyötyvät elintilasta, tekstillisestä ”väliaineesta” ympärillään.

Mitä ajattelen, ei ole laakista luettava kirja. Se sopii selattavaksi ja punnittavaksi muutama sivu kerrallaan. Lopuksi Joubertilta muutama aforistiseksi kiteytynyt ajatus:

Jos veitsessä on kahva, miksi tarttua terään?

Mitä mieltä olette nautinnoista siten kun ette enää välitä niistä.

Miten onkaan vaikea olla samaan aikaan älykäs ja järkevä!

Kuinka tietämättömyys yhdistää ihmisiä. Politiikan pitää hyötyä siitä.

Tehdä ensin paremmin kuin toiset ja sitten paremmin kuin itse.

Tuntemattomat asiat pitää aina liittää tuttuihin.

Näen mielelläni kaksi totuutta samalla kertaa. Jokainen hyvä vertaus tarjoaa meille tuon edun.

Filosofina oleminen sanan kansanomaisessa merkityksessä tarkoittaa sitä että on päättänyt arvioida kaikkea oman järkensä mukaan.

Kuinka monesta lauseesta ja opista voisi sanoa: Tarkasti vaan ei selvästi sanottu!

Kylmä järki on hyvän suuri vihollinen.

Me kun emme voi mitään sille että kunnioitamme sitä mitä näemme kunnioitettavan.

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä Jerzy Lec, Gestapon koulima sarkastinen aforistikko.

…………………………………….

Mitä on taide, entä estetiikka?

Lupasin edellisessä jutussa pari lisäpointtia taiteen ja estetiikan olemukseen. Mitä isompi ja abstraktimpi on kysymys, sen lyhyemmäksi kannattaa muokata vastaus. Neljä askelta tuo meidät antiikin ajoista nykypäivään.

Rafael: Ateenan koulu (1510-1511). Keskellä vasemmalla Platon, Oikealla Aristoteles.
Rafael: Ateenan koulu (1510-1511). Keskellä vasemmalla Platon, Oikealla Aristoteles.

1. Länsimainen antiikin filosofia tutki taiteen estetiikkaa ja näki kauneuden sen keskeisimpänä tekijänä. Platonin mukaan kaikki kaunis on osa ikuista Kauneuden ideaalia.

2. Kunnon kapinaan noustiin vasta parituhatta vuotta myöhemmin. Modernismi sai vauhtia 1900-luvun alussa ja halusi kyseenalaistaa vanhat traditiot. Tavoitteena oli taiteen vallankumous. Jopa niin, että taide haluttiin riisua kaikista siihen latautuneista merkityksistä.

3. Koska taiteen ja estetiikan määritteleminen on vaikeaa tai mahdotonta, oma aikamme on luonut teorian, jonka mukaan kulttuuri-instituutiot voisivat arvostuksensa mukaan määritellä mikä on taidetta.

4. Päädyn tässä ja tänään oman makuni mukaiseen määritelmään, jonka lainaan kulttuurifilosofi Marshall McLuhanilta. Hänen mukaansa taide toimii aina vastaympäristönä, jonka tehtävänä on näyttää se mikä yhteiskunnassa jäisi muuten näkymättömiin.

Taiteilija Jeff Koonsin Balloon Dog Versaillesin palatsissa 2008. (Kuva Raphael Gaillarde)
Taiteilija Jeff Koonsin Balloon Dog Versaillesin palatsissa 2008. (Kuva Raphael Gaillarde)

Kirjassaan Mitä on taide (ja sata muuta tärkeää kysymystä), ruotsalainen nykytaiteilija ja kuninkaallisen taideakatemian jäsen Ernst Billgren päätyy samaan ratkaisuun eri sanoin: ”Jos lähdetään siitä että me ajattelemme kielen avulla, niin taide on tapa ajatella asioita joita varten ei ole olemassa muuta kieltä.

Ernst Billgren: Orava. Litografia (2011)
Ernst Billgren: Orava. Litografia (2011)

………………………………………

Ajankohtainen ekstralinkki viime vuodelta: ”Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti”.

………………………………………

Juoskaamme päämme mäntyyn!

Perjantairunon paikan saa Risto Ahti ja hänen teoksensa Intuitio. (116 s. Sanasato 2013) Syy on yksinkertainen: päivitykseni on samalla lukusuositus. Myös niille, jotka ovat vierastaneet Ahdin runojen ja tekstien filosofista ja ”profeetallista” otetta.

Olin vuosi sitten Ahdin kanssa esiintymässä samassa pääkirjasto Metson tilaisuudessa ja sain juuri ilmestyneen kirjan käteeni. Aloitin lukemisen seuraavana aamuna ennakko-odotusten saattelemana, mutta niin vain kävi, että Intuitio oli luettava yhdellä istumalla ja jätettävä yöpöydälle koirankorville käänneltynä.

Teos käy Ahdin ajattelun ja poetiikan kiteytyksestä. Kyllä: julistavaa, filosofista ja aforististakin tekstiä, mutta aiheet ja sivallukset syötetään yllättävästä kulmasta, joka kyseenalaistaa luutuneita käsityksiä ja ajattelun tapoja. ”Mikään ei ole niin kuin sanotaan”, Ahti kirjoittaa.

Ahdin (1943) bibliografiaan on kertynyt yli 30 teosta, käännöksiä 17 kielelle. Suomen kirjailijaliitto palkitsi hänet kaunokirjallisesta elämäntyöstään kaksi vuotta sitten. Arvioin silloin hänen poetiikkaansa syvemmin. LINKKI

Intuitiossa konkari kyseenalaistaa myös oman asemansa: ”Torit ja puistot ovat täynnä Meduusan katseen kivettämiä olentoja. Merkittäviä taiteilijoita. On hyvin vaikea olla elinvoimainen, siis nuori, ja Meduusan edessä Perseus, ylivoimainen.”

Päivän lyhyeen postaukseen lopuksi muutama lainaus Ahdin Intuitiosta. Vaikka onhan selvää, että ketjuuntuvien ajatusten irrottaminen yhteydestään tekee niille vääryyttä:

”Huomautan tässä, huvikseni, että olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka eivät lainkaan osaa asettaa ajatuksen tulta sanoihin tai lauseisiin vaan aina pelkäävät polttavansa itsensä. Peläten totuuden löytymisen mahdollisuutta he eivät suostu ajattelemaan yhtäkään ongelmaa, joka heille on asetettu.

Ajattelua voidaan opiskella akatemiassa, tunteita koirakoulussa – aistimuksia fyysisissä harjoituksissa. Syvempää ymmärrystä ylläpitää leikki, taide. Turha.

Herra taivaan jumala, miehet ja naiset luulevat, että suurten ongelmien pohtiminen estää heitä keittämästä hyvää kahvia.

Juoskaamme päämme mäntyyn! Vaikka ei sitten mistään muusta syystä, niin pelkästään siksi, että se on kaikkien vaistojen vastaista.

On sanottava itselle, että runoilija ei voi laulaa kuorossa. Että viestinviejä ei saa muuttaa sanomisiaan ja olemistaan vastaanottajien kuvitelmien ja hulluuden mukaan.

Ihminen haluaa olla ainutlaatuinen. Eikö ole kummallista? Ihminen on ainutlaatuinen eikä voi sille mitään.

Että voi olla yhdessä toisen kanssa vasta, kun tajuaa oman ainutlaatuisuutensa. Tätä ei pitäisi olla vaikea käsittää: Eikö jo ystävyys- tai parisuhteessa ole kysymys tästä. Kun erilaisuus syvästi tajutaan, voidaan olla täydesti yhdessä. Muunlainen yhdessäolo on sortoa.

Minä! Mikä minä?

Ihmisissä on hetkittäin aukkoja, joista valo heidän huomaamattaan tulvii ulos.”

Esa Saarisen puukotus kirvoitti kaksi ajatusta

Tunnen filosofi Esa Saarista hyvin vähän. Filosofia (wsoy 1994) näyttää olevan edelleen kotihyllyssä. Ikiaikoja sitten soi radiossa hänen laulamansa ”Poikarakkaus”. Haastatteluissa hän kertoo vaimostaan Pipsa Pallasvesasta: ”Kuningatar Pipsa on elämäni keskushenkilö. Hän on Yksi ja Ainut. Hän on viisas ja oikeudenmukainen, salamannopea, hohdokas, suurenmoinen äiti ja rakastaja.” Harva mies puhuu vaimostaan näin.

Helsingin Sanomat 16.3.2014
Helsingin Sanomat 16.3.2014

Alkukuusta Saarinen oli menossa Dipoliin luennoimaan. Häiriintynyt opiskelija juoksi paikalle ja puukotti häntä tappoaikeissa. Saska Saarikoski teki sunnuntain Hesariin tapahtumasta ja toipumisesta liki viiden sivun jutun. (linkki) Hatunnosto Esa Saariselle, hieno mies. Hän käyttää älykkyyttään ja ideapotentiaaliaan positiivisesti ja löytää kaikista käänteistä mahdollisuuden hyvään:

”Huippuammattilaiset hoitivat minua omalla briljanssillaan. Tuntuu, että koko tämä tapahtuma havahdutti minut uudella tavalla huomaamaan ihmisten kirkkauden ja hyvyyden.” filosofi sanoo. Lehtijutun lukeminen nosti minulle pintaan kaksi ajatusta.

1. Tasan kuusitoista vuotta sitten makasin teho-osaston piuhoissa. Morfiinihuuruista huolimatta tajusin, miten ihmisen elämästä kaikki voidaan viedä parissa sekunnissa. Tänään voin hyvin, mutta ei kulu päivääkään, etten tiedosta miten elämä jatkuu vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta.

Selvittyäni vuodeosastolle koin valtavan positiivisen nosteen. Sillä tavoin on ihmisen mieli rakennettu. Kun takapotku myöhemmin tuli, putosin sitäkin syvemmälle. Kaivosta kiipeäminen otti aikansa ja opetti ainakin yhden asian. Ihmisellä on taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ainoana mahdollisena. Mutta se muuttuu – kaikki muuttuu. Jos päivä on musta, tunnelin päässä jo valo kajastaa.

2. Toiseen mielikuvaan on kaivettava lyhyt katkelma kirjailija Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta, jonka hän piti palkintotilaisuudessa joulukuussa 2010. Nobelisti kertoo miten lukemisen taikavoima on rikastuttanut hänen kasvuaan ja antanut yhden ja ainoan elämän sijaan monta. Tiukassa paikassa lukeminen auttoi myös minua. Viisisataa sivua proosaa vuorokaudessa viikkojen ajan alkoi nostaa elämää valon puolelle.

”Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä, kriittinen henki edes olisi olemassa. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

…………………………………………..

Vuoden takaisessa jutussa Nobel-runoilijan näkemys elämän ja kuoleman kysymyksistä (linkki)

Kohta pääset käynnille kuuhun

Blogissa esiintyy ajoittaista epäsäännöllisyyttä ja päivitykset pätkivät. Velaatan avaruuskeskuksen valmistelut vievät aikaani. Kun Euroopan pienin museo avaa kesänsä Teiskon Velaatassa 16. kesäkuuta, kaikille tarjoutuu mahdollisuus avaruusmatkaan.

Velaatta Space Center

Tulossa on jälleen jotain ainutkertaista. Muistattehan viime kesän näyttelyn, jonka Maitolaiturimuseo nappasi pääkaupungin nenän edestä: Gukkenmain – maailmantaiteen päivitys 2.012. Vieraskirjaan kertyi merkintöjä eri puolilta Eurooppaa ja mm. Apu-lehti noteerasi kohteen Pirkanmaan ykkösnähtävyyksien joukkoon.

Velaatan Gukkenmain – maailmantaiteen päivitys 2.012

Velaatan Gukkenmain – maailmantaiteen päivitys 2.012, virtuaaligalleria

Aliquando insanire iucundum est. ”Toisinaan on mukava olla sekopää.” Ajatus on alkujaan näytelmäkirjailija Menandrokselta. Antiikin filosofi Seneca siteerasi sitä tutkielmassaan nimeltä Mielentyyneydestä.

Velaatta Space Center, Rockethall 2013.

Ystävät hyvät! Yli tuhannen neliön rakettihalli Pyynikin punatiilitehtaalla näyttää vielä tyhjältä, mutta voin vakuuttaa, että työt ovat alkaneet. Matkailu avartaa ja kulttuuri pidentää ikää. Seikkailu odottaa!