Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Miten käy kuolleen runoilijan?

Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.

Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.

Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.

Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.

Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”

Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:

Yhtäkkiä huomaan: olen

palaamassa kotiin

takaisin pystymetsään

jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan

lihakseni sitkistyvät

hirvenlihaksi

kasvatan hirvensarvet

ja muutun hirveksi

enkä kuole

koskaan.

……………………………………

Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…

……………………………………..

Kapakkaan käy runoilijan kiire!

Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”

Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims
Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims

Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.

Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.

Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.

Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.

Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)
Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)

Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)

Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.

Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.

Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.

Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.

Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”

Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.

Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.

………………………………………….

Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.

………………………………………….

Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä?

Perjantairuno ei päivitä blogia aina omien mieltymystensä mukaan, vaan pyrkii ottamaan huomioon muidenkin maun. Parasta on, jos maailman tarpeet voisivat käydä yksiin omien toiveiden kanssa.

Päivän teksti on turkkilaisen Nazim Hikmetin. Hän syntyi Thessalonikissa 1902, opiskeli Moskovassa mm. marxilaista filosofiaa. 1938 hänet vangittiin kotimaassaan kansankiihottajana ja vapautettiin vasta 12 vuotta myöhemmin. Päivien luku tuli täyteen Moskovassa 1963. Tuotanto sensuroitiin Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nyt häntä pidetään Turkin kansallisrunoilijana. Maailman mitassa Hikmet on tunnetuin turkkilainen runoilija.

Kuva, Iltalehden verkkosivut: "Ukrainan palo uhkaa Eurooppaa"
Kuva, Iltalehden verkkosivut: ”Ukrainan palo uhkaa Eurooppaa”

Hikmet kirjoittaa yksinkertaisesti ja avoimen pateettisesti. Aiheet ovat useimmiten inhimillisen ideologisia ja parempaa maailmaa tavoittelevia. Turkki on sisällissotaa käyvän Syyrian pohjoinen naapuri. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan Ukraina on sisällissodan partaalla. Nazim Hikmetin tekstille näyttäisi olevan tilausta.

Lähettäkää minulle kirjoja / jotka päättyvät hyvin

joissa siipirikko lentokone / laskeutuu turvallisesti

Joissa lääkäri hymyillen / jättää leikkaussalin

ja sokean lapsen silmät / avautuvat näkemään

Joissa syytön vapautuu / murhaajan jo tähdätessä

Joissa kymmenen vuotta / odotettu kirje

vihdoin saapuu lintujen mukana

Joissa ihmiset seisovat / ja jonottavat runoilijoiden kirjoja

eikä kukaan menehdy kaivaten / leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle kirjoja / jotka päättyvät hyvin

sillä kerran myös / meidän tuskallinen ja rohkea

tarinamme päättyy hyvin

………………………………………..

EXTRALINKKI muutaman vuoden takaa. Neuvostovaltio syytti Joseph Broskyä yhteiskunnan loisena elämisestä. Muutaman rivin lainaus osoittaa, että länteen salakuljetetuissa kuulustelupöytäkirjoissa on absurdia huumoria. Nobelisti kuoli maanpaossa. Linkin jutussa myös Brodskyn runo.

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

…………………………………………

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

Perjantairuno tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.

YLE uutisten nettisivut/Tuija Salin 4.9.2013

Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.

Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.

Lumimyrskyn kuva: Wikimedia

Kuin rukouksessa

pieni tyttö seisoo liikkumatta

kädet kohotettuina

vedessä, lähtee uimaan. Niin kuluvat

kesämme: varjossa korkeitten

puitten alla, vastaranta valossa.

Saunan savu hivelee ihanasti rinnettä

Sumu ajelehtii veden yllä:

Hän, jota odotat ei saavu

Hän jota odotat matkaa muualla

Kaste lankeaa, omenat putoavat

Tyttö leikki rannalla vielä

niin kuin olisi pieni

”Mutta etkö näe? Minä se olen!”

Alkaa pyryttää rajusti lunta:

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

riittämättömässä valossa, mutta sekin

mikä näkyy on kaunista.

Halkeamat, vesi. Kuumeen

ja suolan kulhot.

……………………………………………………

Kesäkuva YLE uutisten nettisivut/Tuija Salin 4.9.2013.

Lumimyrskyn kuva: Wikimedia.

”He ovat väärässä”

Kirjoja on kertynyt useaan paikkaan, järjestyksenä hallittu kaaos. Kotona neljässä hyllyssä, työhuoneella lisäksi pinoja eri paikoissa. Yhdestä löytyi kirja, josta minulla ei ollut heti muistikuvaa.

Irja Askola on Helsingin piispa. Hänen runokokoelmansa Jos olet, ole nyt (Kirjapaja 2006) ilmestyi hänen hoitaessaan vielä pappisvirkaa. Olin palkintoraadissa, kun valitsimme Einari Vuorela -runopalkinnon saajaa 2008. Askolan kirja toimitettiin arvioitavaksi, mutta ei yltänyt ehdokaslistalle. Palkitsimme Johanna Venhon hänen kokoelmastaan Yhtä juhlaa. (wsoy 2006)

Irja Askola, kuva YLE:n arkisto.

Piti harventaa kertymää, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Jäin selaamaan kirjoja toisensa jälkeen. Askolan kirjan pointti ei ollut runoissa, vaan tekstin asenteessa ja mielipiteissä. Kokoelman julkaistessaan hän oli pappi, nyt piispa. Uskaltaisiko hän tänään kirjoittaa mielipiteensä auki yhtä avoimesti kuin näytteeksi valitsemassani runossa?

Tulin siihen tulokseen, että Askola ilmaisee mielipiteitään edelleen rohkeasti. Muutaman kuukauden takaisessa haastattelussa hän sanoo suoraan, että kirkko ja kristityt ovat aiheuttaneet seksuaalivähemmistölle kohtuutonta syyllisyyttä ja häpeää.

Näin Askola sanoi parin vuoden takaisessa Yle:n haastattelussa: ”Vihapuhe ei kuulu kristityille. Meidän pitää puolustaa jokaisen ihmisen oikeutta olemassaoloon ja perusturvaan. Pitää kuitenkin kuulla mitä puheen takana on. Vihan takana on aina joku viesti. Onko siinä pelkoa omasta toimeentulosta, terveydestä, tai oman tai läheisen tulevaisuudesta?

Kirkosta eroaminen kiihtyy. Ihmiset lähtevät eri syistä, ottavat usein tuekseen jonkin holtittoman henkilön puheista poimitun mielipiteen. Entä toisinpäin? Ehkä jonkin tahon ilmaiseman asenteen takia voisi liittyä takaisin kirkkoon. Ehkä sieltä löytyisi vastapainoa vaikkapa tuoreille Kokoomusnuorten kannanotoille. Olen sanonut täällä ennenkin, etten kuulu seurakuntaan. Liittyminen on vieläkin harkinnassa.

Irja Askola: Jos olet, ole nyt (Kirjapaja 2006)

Voisin kuvitella, että kovimmat Askolan vastustajat löytyvät omista riveistä. Taannoin Lappeenrannan Lauritsalan seurakuntaneuvosto joutui äänestämään, saako Askola osallistua kotiseurakuntansa 60-vuotisjuhlaan. Osa neuvoston jäsenistä oli sitä mieltä, että suvaitsevainen Askola ei seuraa Raamatun sanaa oikein.

He ovat väärässä

alkoivat annostella armoa,

vaihtoivat anteeksiannon

ehdolliseksi tuomioksi ja

pieniksi päiväsakoiksi

He ovat väärässä

ankkuroituvat menneeseen,

vaikka toivo tapahtuu tulevassa

jähmettyvät

iltaruskon hiipuvaan hehkuun

aamuun uskaltautumatta

He ovat väärässä

sulkevat oven ja silmänsä

turhentavat tosiasiat ja tehtävänsä

hylkäävät toiset ihmiset

– huomaamatta itsensäkin

…………………………………………….

Irja Askola: teologian maisteri, pääaineena kirkkososiologia. Jatko-opinnot Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä Tansaniassa. Kirkolliskokousedustaja ja kirkon ulkoasian neuvoston jäsen vuodesta 2004. Julkaissut aiemmin mm. kolme runoteosta Anja Porion kanssa. Helsingin piispa syyskuusta 2010 lähtien. Naimaton. Kannattaa, että kirkko alkaisi siunata homoseksuaalien parisuhteita.

Tarina on sinulle

Tampereen kaupungilla on kohteita asukkaidensa virkistykseen ja vapaa-aikaan. Yksi Uudenkaupungin Ihalassa. Pikapäivitys tulee vuokramökiltä: kolme päivää pihalla ja merellä.

Ihala 27.8.13

Saimalle kala on kaka. Napa on apu ja yleisimmät sanat mummu ja äiti. Haukipihvejä on paisteltu, saunottu, luettu ja pelattu illalla Saga-korteilla. Sekoitin pakan ja käänsin sinulle kolme korttia. Kerro niistä tarina itsellesi oman mielesi mukaan.

Saga-kortit 27.8.13

Jarkko Laine, Elokuvan jälkeen 1986.

Runo tulee Jarkko Laineen muistoksi hänen kokoelmastaan Elokuvan jälkeen (1986) Kirjan sain ystävän edesmenneen isän jäämistöstä. Se on täällä mukana ensiluvussa. Kesä jatkuu kesä.

Perjantairunossa otetaan olvia olan takaa!

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1872) mielletään ensimmäisenä prosaistiksi. Hänen runoudessaan, Kanervalassa ja muissa teksteissä on usein proosamainen ote, pitkissä, tarinallisissa runoissa replikoidaan ja käytetään myös dialogia.

Muutamista lyhyistä teksteistä on kiteytynyt kaikkien tuntemia klassikoita: Metsämiehen laulu, Kaukametsä, Onnelliset, Sydämeni laulu ja ennen muita Timon laulu Seitsemästä veljeksestä. Tunnistus käy jo kahdesta ensimmäisestä sanasta: ”Makeasti oravainen”.

Yrjö Ollilan pukusuunnitelma: Olviretki Schlaussingenissä (1920)

Kiven runouden kiteytymä on arjen ylevöittämisessä, romanttisessa maailmankuvassa. Proosatyylin realismi ei saa sijaa. Valitsin Perjantairunoksi poikkeavan tekstin, jossa aiheen ylistys saa rempseän ja humoristisen otteen. Säkeet olkoot myös jatkoa edelliseen juttuun, josta käy ilmi Saatanan mielijuoma. Nyt nautitaan miedompaa.

OLVEN KUNNIAKSI

Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

……………………………………………….

Jutun kuva on pukusuunnittelija Yrjö Ollilan luonnos Vapaan Näyttämön Olviretken ensi-iltaan 1.1.1920. Merkintöjen mukaan puku tehtiin värjätystä säkkikankaasta, päähine pahvista. Näytelmä kuvaa baijerilaisten ja preussilaisten sotilaiden juopottelua sotatoimien ohessa. Näytelmävalinta oli ”uskallettu” sillä Suomen kieltolaki oli astunut voimaan edellisenä vuonna.

Ja vielä kiinnostuneille bonus. Kolmen vuoden takainen juttuni kertoo hieman laajemmin suomenkielisen runouden alkuasetelmista: linkki.

Perjantairuno kysyy: näinkö näet juhannuspäivän aamun?

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Sunnuntait saisi puolestani poistaa. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle.

Työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!” Mutta en minä ole täällä näkemyksiäni kauppaamassa, perjantairuno on lahja, jonka olen valinnut Hans Magnus Enzensbergeriltä.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Kari Aronpuron suomentama Mausoleumi on juuri julkaistu, siitä myöhemmin lisää. Enzensbergeriltä poimittu teksti tulee Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta. Syynä on runon nimi: Suomalainen tango.

Unkarilainen runoilija Ottó Orbán on myös julkaissut samannimisen runon. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. ”Voiko olla mitään pateettisempaa kuin visionäärirunoilija, joka ei tee muuta kuin omia säkeitään. Minulla on kaksi kättä. Oikealla kirjoitan runoja, vasemmalla teen kaikkea muuta”, kirjailija itse sanoo kolmentoista vuoden takaisessa haastattelussa.

Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt