Kyllä kelpaa kiittää!

Kritiikistä huolimatta ei kannata unohtaa kiitosta. Silloin, kun aihetta on. Jutussani (12.5.) ”Siperia opettaa – tai sitten ei”, moitin Aamulehden nykyisiä kulttuurisivuja, joiden anti on kuivahtanut öylätin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Vastaava päätoimittaja Matti Apunen lopetti itsenäisen kulttuuriosaston ja Jouko Jokinen Satakunnan Kansasta on astumassa hänen tilalleen tässä kuussa. Jokisen visiona on siirtää kulttuurimateriaalia enemmän verkkoon.

Kuva: Raine Lehtoranta/Aamulehden arkisto

Lauantain lehdessä (31.7.) julkaistiin Maila-Katriina Tuomisen kirjoittama pääjuttu otsikolla: ”Kilpajuoksu Afrikkaan on jo alkanut”, sekä hänen kokoamansa Afrikka -aiheisten kirjojen kritiikkiosio. Kerrassaan hienoa työtä ja paras kokonaisuus, joka on lehden sivuilla vuosiin julkaistu.

Maila-Katriina Tuomisella riittää meriittiä. Vuonna 2006 hän sai valtion Tiedonjulkistamispalkinnon elämäntyöstään. Palkintoperusteissa sanottiin mm: ”Hän on perehtynyt etenkin kuvataiteisiin, mutta myös kirjallisuus ja lastenkulttuuri ovat olleet lähellä hänen sydäntään…. Erityisen ansioitunut Tuominen on maahanmuuttajien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelijänä. Omasta aloitteestaan hän ryhtyi ihmisoikeustoimittajaksi vuonna 1999. Tavoitteenaan hänellä oli käsitellä ihmis- ja kansalaiskysymyksiä sekä sananvapauteen liittyviä asioita.”

Tuomisen kaltaiset ”renessanssi-ihmiset” alkavat vain olla toimittajina hupeneva luonnonvara. Tuoreessa jutussaan hän kertoo miten suomalaiset kustantajat ovat löytäneet afrikkalaisen kirjallisuuden. Nadime Gordimerin, J.M. Coetzeen ja Michael Ondaatjen rinnalle ovat nousseet somalialainen Nuruddin Farah, ugandalainen Moses Isegawa ja zimbabwelainen J. Nozibo Maraire. Lisäksi Tuominen mainitsee neljä pohjoisen Afrikan kertojaa, jotka meillä tunnetaan. Minulle vain listan kolme ensimmäistä nimeä ovat tuttuja, täytyypä lisätä muitakin lukulistalle. Uutisten Afrikka on jotain muuta kuin todellisuus. Jos ei pysty siihen perehtymään, on parasta avata kirjan kannet.

Sivun kritiikkiosastossa käsitellään lyhyesti viisi kirjaa otsikolla: ”Kumpi voittaa Mma Ramotswe vai Juha Vakkuri”. Muut käsitellyt kirjailijat ovat Elina Hirvonen, Ros Wynne-Jones ja Gabriel Mwéné Okoundji. (Ramotswe-sarjaa kirjoittaa Alexander McCall Smith) Jottei juttuni venähtäisi, palaan näihin paremmin jos, ja kun olen kirjoja lukenut.

Juttuni kuvaksi poimin saman Raine Lehtorannan otoksen, joka julkaistiin Aamulehden sivulla. Lopuksi suahilinkielinen sananlasku, jonka Maila-Katriina Tuominen antaa matkaevääksi juttunsa päätteeksi: ”Astu varovasti toisten ihmisten maailmaan, niin ettei se mene rikki.”

Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Mainoskuva elokuvasta Pekka Puupää, 1953

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.

Elämää isommat ”kliseet”

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Yoshida Kenko, Joutilaan mietteitä n.1330-1331

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”

Kohota sivistysprosenttiasi

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Silmä ja Orson Wellesin Don Quixote

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa.  James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.

Nerouden lyhyt oppimäärä

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

Kapkaupungissa 1940 syntynyt J.M.Coetzee tunnetaan rotuerottelun vastustajana. Hänen kirjansa pääsivät julkisuuteen Etelä-Afrikassa vasta, kun 1983 julkaistu Michael K:n elämä palkittiin Bookerilla. Häpeäpaalu toi toisen Bookerin 1999, ja Nobel napsahti kohdalle 2003. Coetzeen esikoinen, Hämärän maat julkaistiin 1974 ja suomennettiin pari vuotta sitten. Olen juuri lukenut kirjan.

Alkuperäisväestöä, Kalahari, Etelä-Afrikka

Parisataasivuinen Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania ja kirjailijan jälkisanat. Vietnam-projekti kertoo miehestä, joka laatii raporttia USA:n psykologisen sodankäynnin yksikössä. Työn edetessä hänen oma mielensä alkaa murtua. Toinen osa, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa uudisraivaajien tutkimusretkeä Hyväntoivonniemellä 1760-luvulla.

Kummassakin tarinassa on kyse väkivallasta ja niistä psykologisista keinoista, joilla vihollisen mieli ja identiteetti murretaan. Vietnam-projekti on propagandaa paperilla, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa kauppakomppanian etuja tavoittelevan retkikunnan alkuperäisväestöön kohdistuvaa raakaa alistamista ja väkivaltaa.

Coetzee ei moralisoi eikä osoittele, jälkimmäistä tarinaa lukiessa mieleeni nousi Camus´n Sivullisen avainkohtaus, josta kirjoitin blogiin viime lokakuussa. Hämärän maat -romaanin julman ja raakalaismaisen kohtauksen kirjallinen estetiikka yltää uskomattomaan tehoon ja jää mieleen kiertämään vielä pitkään lukemisen jälkeen, kenties jollain tavoin koko loppuelämän ajaksi. Näin alkaa kirjan viimeinen luku:

”Hyökkäsimme heidän leiriinsä aamunkoitteessa, klassisten sotatieteilijöiden suosittelemana ajankohtana, sädekehänämme aamurusko joka enteili myrskyisää iltapäivää. Tyttö, sievä lapsi menossa joelle kalebassi pään päällä, oli ainoa sielu näkyvissä, vaikka ilma kantoikin toisten, näkymättömien ihmisten ääniä. Hän kuuli kavioiden kapseen, kohotti katseensa, parahti ja pani juoksuksi pidellen yhä kalebassia pään päällä, mikä oli merkittävä suoritus. Laukaus, sellainen mutkattoman asiallinen joita olen aina ihaillut, osui hänen lapaluittensa väliin ja paiskasi hänet maahan kuin hevosen potkusta. Tuo ensimmäinen selvä kuolema maankamaralla, sen vaatimaton kaiuttomuus, kierähtää aikanaan kovana ja puhtaana kuin marmorikuula ulos kuolevista aivoistani. Sinua en petä, kaunis kuolema, minä vannoin, ja nelistin kylään, missä ensimmäiset tyrmistyneet hahmot tuijottivat majojen oviaukoista. Kun siihen lisätään suoraan ilmaan kohoava aamusavu ja ensimmäisen ruumiin kimppuun kiitävät kärpäset, kuvaelma on valmis.”

Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan

Kirjallisuus on ikuinen paradoksi sille, joka lukee henkensä edestä. Sellaiselle, joka tajuaa, ettei selviäisi elämästä ilman kirjoja. Jokainen hyväksi ja avartavaksi koettu teos kasvattaa satakertaisesti sitä listaa, jonka vielä haluaisi lukea. Toisaalta on lohdullista, että etsivä löytää aina uusia maailmoja, joista turha on suodatettu pois. Lukija voi ammentaa kirjallisuuden loputtomasta kaivosta.

Michel Tournier ja pätkä Berliinin muurin "kuolemankaistaa".

Michel Tournier (1924) on kirjoitanut kuusitoista kirjaa. Olen muutama minuutti sitten lukenut loppuun Meteorit, joka ilmestyi 1975 ja Annikki Sunin suomennos 1985. Muu lukeminen on kyennyt sysäämään Tournierin syrjään, mutta eihän sellainen loputtomiin luonnistu. Tournier aloitti uransa 43-vuotiaana romaanilla Perjantai, jolla hän sai heti Ranskan Akatemian palkinnon. Luin kirjan 15 vuotta sitten, hämärä mielikuva on syytä uudistaa.

En halua laatia juttuhini ”juoniselostuksia”, kirjat itsessään ovat sitä varten. Lukijana minulla on oikeus hakea joku jyvä ja tekstin syvin ajatus, vähän kuin kiväärin liipasin, josta vetämällä ase laukeaa. Ja koska kirja syntyy aina uudelleen lukijan päässä, joku voi painottaa asiat toisin.

Meteorit on kertomus identtisistä kaksosista ja koko romaania leimaa vahva dualismi. Maailma jakautuu kaksosten kokemaan yhteyteen ja muihin ihmisiin, jotka on tuomittu toisistaan erillisiksi. Kirja on myös matka seksuaalisuuden syviin vesiin ja fetisseihin, jotka tuovat tyydytystä, mutta joita pitää kuumeisesti etsiä yhä uudelleen.

Toinen kaksosista, Jean, irtoaa symbioosista ja Paul päätyy häntä etsiessään elokuiseen Berliiniin vuonna 1961, jolloin kaupunkia aletaan pikkilankarajan sijaan jakaa muurilla. (jutun kuvamanipulaatiossa kirjailija ja pätkä rajalle rakennettua ”kuoleman kaistaa”) Tournier käsittelee yhteyden ja erottamisen ongelmaa myös symbolisella tasolla hengästyttävän monin tavoin. Viimeisen kolmanneksen alkaessa  tekstin intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee loppua kohden taas upeaan lentoon. Myös aivan kirjaimellisesti.

Tiivistetty johtopäätökseni Meteoreista ja lukemisesta ylipäätään on naurettavan lyhyt. Käytän lisäksi sanaa  s i e l u, joka on niin abstrakti ja kliseinen, että harkitseva kirjoittaja välttää sitä viimeiseen asti. Jotain tällaista lukeminen kuitenkin antaa minulle: Vasta päästessään lähelle toisen sielua, voi ymmärtää jotain omastaan.

Tournier käsittelee samaa asiaa puhuessaan minän ja ulkopuolisen maailman suhteesta: ”Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan tajutakseeen ulkomaailman kokonaisuudessaan. Muut antavat hänelle kaukaisten asioiden mittasuhteet ja kertovat, että jokaisella esineellä on puoli, jota ei voi siinä kohdassa seisoessaan nähdä, mutta se on olemassa, sillä se näkyy hänestä kaukana katsoville todistajille. Kysymys ulottuu suorastaan koko ulkomaailman olemassaoloon, jonka takeena on vain naapureiden antama vahvistus.” Tournierin perusolemus kirjailijana on länsimaisia myyttejä ravisteleva älykkö.

SEURAAVASSA (tai sitä seuraavassa) jutussa kerron jotain kuoleman kanssa kaveeranneesta humoristista ja runoilijasta, joka onnistui välttämään hirttotuomion kahdesti.

LOPUKSI niille, joita saattaisi kiinostaa haastattelu YLE:n Radio Ykkösellä ensi sunnuntaina 21.2. klo 8.05. ”NADJAN HUONE. Suuret asiat unohtuvat, eivät mitättömät. Kirjailija Juha Siro Nadja Nowakin vieraana.”

Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

Tein lähdetöitä uutta romaanikäsistä varten. Törmäsin ranskalaiseen Jacques Prévertiin (1900-1977). Mies oli suosittu runoilija ja elokuvakäsikirjoittaja. Juuri hän sanoitti Joseph Kosman sävellyksen Les feuilles mortes – Kuolleet lehdet. Sekä laulun Barbarasta, johon törmäsin netissä seuraavaksi.

Ranskan Brest ja II maailmansodan pommitukset.

Ketjukolari jatkui, kun Parnasson numerosta 1/2010 löytyi Erkki Lyytikäisen juttu otsikolla Muistathan, Barbara? Tekstin ydin on ”tahallisesti” väärin kirjoitettu laulun suomennos. Totta on, että ”suomennos loukkaa törkeästi runoilijan moraalisia tekijänoikeuksia”, kuten Lyytikäinen kirjoittaa. Lauluyhtye Neloset nosti Barbaran listoille Suomessa 1962. Prévert -käännöksestä oli vesitetty sisällötön rakastavaisten kolmiodraama.

Sananlasku neuvoo tuikkaamaan tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Prévertin laulun sanoissa on kuitenkin kyse enemmästä ja syvemmästä. Alkuperäinen teksti on koskettava protesti sodan mielettömyyttä vastaan. Barbara kohtaa satunnaisen tuttavuuden toisen maailmansodan aikaisessa Ranskan Brestissä. Kaupungissa sijaitsi saksalaisten miehittäjien satama ja sukellusvenetukikohta. Kun liittoutuneiden pommilastit alkoivat putoilla, ei kaupungista monta kiveä toisen päälle jäänyt.

Seuraavaksi hain Barbaralle kunnon käännöstä ja törmäsin Jukka Kemppisen blogiin. Päätin luottaa kuusi runokokoelmaa kirjoittaneen informaatio- ja teknologiaoikeuden professorin suomennokseen. Soitin Kirjailijaliiton lakimiehelle ja kysyin mitä laki sanoo blogitekstien lainaamisesta. Asiassa on tulkinnanvaraa, mutta lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että nettiin kirjoittava on ainakin hyvin selkeästi lainauksen mahdollisuudesta tietoinen. Tässä siis suomennos Jacques Prévertin sanoituksesta Barbara.

”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. / Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / kun kuljit jossain kadulla, / hymyilit, / ja hymyilin kai itsekin. / Muistathan Barbara, / en ollut kuullut sinusta, / et ollut kuullut minusta, / muistathan, / muistathan kun juuri sinä päivänä, / et unohda, / mies seisoi siellä sateen suojassa / ja huusi nimeäsi näin: / Barbara! / Ja juoksit häntä kohti sateessa / säteilit, kiilsit, kimmelsit, / kun syöksyit hänen syliinsä. / Muistathan, Barbara? / Ja älä tykkää huonoa, / kun tungen elämääsi, tunteisiin. / Ei rakkaus ole kenenkään, / vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä rautaterässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä? / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennnekin, / vain eri tavalla. / Nyt sade pyyhkii merta ja on / niin hirveää ja ankeaa. / Ei se ole myrskykään, / ei rautaa, terästä, / vain pilvet paisuvat / kuin koirat kuolevat / ja katoavat pois, / pois Brestin rannasta / ja mätänevät, kun / poissa on Brest, / josta mitään ei jää.”

Linkki Yves Montandin tulkintaan: http://youtu.be/AW8kS7zjpyU?t=1s

Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Andrei Tarkovski, elokuvasta Peili, 1974

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.

Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

SNILLE OCH SMAK

”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii

minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,

jotta vesi on vettä, viiniä viini.

Kun kerran olet kuut ja auringot,

anna niiden peilit, uskalla,

mitään ei ole ellet tahdo,

ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.

Siinä olet, kaltaisesi,

tuskaa et väistä, et etsi omaasi,

en minä lohduta sinua sillä.

Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;

ei ole samantekevää missä näet minut.

Älä sano hyvästi,

kuka on noussut meistä, kuolleista,

aamusta asti minä olen puhunut sinulle

ja mitä minä kirjoitan,

maailmanlopun jälkeistä runoutta,

se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981


Julmuuden ja väkivallan estetiikkaa

Kerroin alkuviikosta aamutelkassa lukevani enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Korjaan kurssia välillä ja otan kuurin kotimaista proosaa. Tommi Melenderin Finlandia-ehdokas, Ranskalainen ystävä on luettu juuri. Nyt kirja lähtee kiertoon suomalaisille ystävilleni.

Olen pitänyt kiinni lukemisen ja kirjoittamisen ”pyhästä kolminaisuudesta”: KIELI, RAKENNE ja TARINA. Jos edellämainituista yksikin horjahtaa, tulos ei toimi laatuluokan romaanina. Tosin, kun kaksi ensinmainittua on timmissä kunnossa, kevyemmänkin tarinan painoarvo voi olla maailmankirjallisuuden luokkaa.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009

Melenderin romaani on tekstiänsä suurempi allegoria. Yhteiskunnan pahoinvoinnin kuvauksissa ovat käytössä kovat keinot: väkivalta, petos, pahuus ja rikollisuus. Melender osaa asiansa kirjailijana, mainitsemani kolminaisuus toimii. Ennen kaikkea Ranskalaisen ystävän kieli on briljeeraavan täsmällistä. Romaani on hyvä. Nostan silti tähän vielä yhden näkökulman: lukukokemuksen estetiikan. Eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin tai siihen verrattavien arvojen kanssa.

Väkivalta (Raamatusta ja saduista lähtien) on aina ollut oleellinen osa kirjallisuutta. Olen aiemmissa postauksissani maininnut J.M.Coetzeen yksilön alistamisen näkökulman ja kirjannut Albert Camus´n romaanin Sivullinen –avainkatkelman, jossa kertoja ampuu syyttömän arabin eleettömästi ja vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Melenderin romaanin suhteen jään ”outsideriksi”. Nahkani läpi pääsisi pehmeämmällä estetiikalla, kätketty on usein tehokkaammin läsnä kuin raaka ja paljas. Oman aavistuksen muistijälki painuu syvemmälle ja pysyvämmäksi. Silti Ranskalainen ystävä on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Sen tematiikka ja minuun vetoava viesti kiteytyy jo sivulla 145:

Flaubert kirjotti eräässä kirjeessään: Ei, en minä usko ”onnea mahdolliseksi”, mutta mielenrauhan kylläkin. Siksi pysyttelen etäällä siitä mikä minua ärsyttää. Olen epäseurallinen. Siispä pakenen yhteiskuntaa. Ja voin hyvin.

Lopuksi lienee kohtuullista, että kerron mikä ”paheen” ja rikollisuuden kuvaus on kyennyt tekemään minuun kirjallisesti syvimmän vaikutuksen. Luettuani Varkaan päiväkirjan yli kymmenen vuotta sitten, kuvani Jean Genetistä kirjallisena nerona ei ole hiipunut. Romaanin pahuuden, petoksen ja nöyrtymisen näkökulma on ainutlaatuinen.