Otson valinta

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Gunnar Berndtson: Taiteentuntijoita Louvressa (1879)

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.

Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.

Kuva sivulta: Branson Powers, Inc.

Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.

Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.

Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”

Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.

Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.

Karri Kokko, Uno Boy (wsoy 1992, ntamo 2012)

Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.

Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.

Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”

Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:

……………………………………………

Vaaka on merkittävämpi keksintö

kuin se mitä sillä voidaan tehdä.

Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista

ja liittyy Sveitsin laivastoon

on takuulla mielenkiintoisempi

kuin kuu joka ei ole juusto.

Lyön vetoa että se on.

………………………………………..

Sen rinnalla mitä elämä on.

Kuolema on yhdentekevä

ja elämä kahden tekemä.

Siinä on mysteeri joka kannattaa.

Jota kannattaa miettiä sen

joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.

……………………………………………..

Asiallinen, mutta kuiva ja pinnallinen juttu

Vierastan numeerisia taulukoita ja tilastoja. Juuri siksi liitän tähän kaksi. Ensimmäisessä on kyse Tampereen kauppakamarin selvityksestä, johon vastasi 379 pirkanmaalaista nuorta. Taulukosta käy ilmi millaista osaamista nuoret kokevat eniten tarvitsevansa työelämään siirryttäessä.

Tampereen kauppakamarin selvitys, Attitude 2012

Hyvä äidinkielen hallinta on ykkösenä. Mistä sellaista saa? Koulussa opetetaan kielioppia ja kirjoittamisen taitoa. Kotona ja koulussa kannustetaan lukemaan. Noin äärimmilleen yksinkertaistettuna.

Lukeminen on kova sana myös nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä. Mutta vain yksi. Siihen, miten lukuharrastusta lisätään, en osaa vastata. Kannattaisi kysyä nuorilta itseltään. Yleensäkin olisi hyvä kuulla asianosaisia. Mutta nuoria ja vanhoja ei kuulla, koska muut tietävät paremmin mikä heille tarpeen on.

Keskustelukulttuurissamme on tapana toitottaa vain omaa mielipidettään. Elävää informaation vaihtoa ei synny. Syrjäytymisen ehkäisystä käytävä keskustelu kulkee vain yhteen suuntaan: ylhäältä alas. Pieniä on piipitykset, joita olen saanut vastakkaisesta suunnasta lukea. Kuka kaivaisi esiin syrjäytymisuhan alla elävien toiveet?

Valtiontalousarvioesitys 2013

Toinen taulukko kertoo jotain ensi vuoden valtiontalousarvioesityksestä. Se on tarkoitettu niille, jotka esittävät mielipiteitään kulttuurille jaetuista rahoista mutu-tuntumalla ja kokonaisuutta huomioimatta. Oikeastaan taulukko on vain syötti. Koko opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan tiedote löytyy TÄÄLTÄ. Hyviä ja huonoja uutisia niille, joita rahan jako kiinnostaa.

Lyhyt juttu kahdesta Paavosta

Pitääkö kulttuuriministerin pyrkiä olemaan läsnä kulttuuritilaisuuksissa? Onko syytä laatia lista, joka arvottaa ainakin ne tilaisuudet, joihin on ”välttämätöntä” osallistua?

Kun kuulen näissä keskusteluissa ja kritiikeissä sanan KORKEAKULTTUURI, poistan varmistimen. Ilmaisu sisältää vahvan vastakkainasettelun: sivistyneistö ja rillumarei-porukka. Sana lokeroi, arvottaa ja ruokkii ennakkoluuloja.

Hugo Simberg, Halla, 1895.

Kun löysin sanan KULTTUURIEVOLUUTIO, se tuntui toimivalta. Kulttuuri kehittyy ihmisten tarpeiden mukaan. Saarijärven Paavon aikoina meidän käsittämällemme ”kulttuuri” -sanalle ei juuri ollut käyttöä.

Jotta kulttuurievoluutio toimisi, se tarvitsee meitä kaikkia. Kulttuuri ei etene muutaman median nostaman tähden varassa vaan on kaiken summa. KASVUALUSTA, joka koskee yhtä hyvin taidetta kuin urheilua.

Kuva: www.flickr.com

Klisee numero 1: ”Kulttuuri kuuluu kaikille.” Totta on, ei sitä kukaan voi omia vaikka monet tärkeäksi itsensä kokevat koettavat niin tehdä. He voisivat kysyä itseltään mitä juuri MINÄ voin tehdä kulttuurin hyväksi? Ehkä se on jotain muuta kuin huoli siitä, että ministeri kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Klisee numero 2: ”Kulttuuri edistää hyvinvointia.” Tutkimusten mukaan näin on. Tästä kiitos kirjastolaitokselle, kursseille ja opistoille, lasten ja aikuisten taideleireille, urheiluseuroille, teatterin ja tanssin harrastajille, lukupiireille… ja kaikille, jotka jaksavat näiden parissa palkattuna tai palkatta ja vapaaehtoisesti.

Kulttuuriministerin tärkein duuni on kehittää taidehallintoa ja ammattitaiteilijoiden taloudellisia työskentelyedellytyksiä. Keinoista ja rahoista pitää keskustella, mutta se onkin eri juttu.

Kirjailijana toivoin, että lainauskorvausjärjestelmä olisi viimein saatu pohjoismaiselle tasolle. Mutta ei. Ja sekin on eri juttu. Toiveeni on, että Arhinmäen Paavo pysyy mahdollisimman tiukasti työpöytänsä takana ja taistelee kulttuurintekijöiden toimeentulon edellytysten puolesta.

Gukkenmain Welaatta ja Maailmantaiteen päivitys

Päivän Hesari esittelee tänään Amsterdamin Eremitaasin, joka on ollut menestys. Taidemuseota verrataan Helsingin Guggenhaim-hankkeseen. ”Amsterdam siis onnistui siinä missä Helsinki ei halunnut onnistua”, toimittaja kirjoittaa.

Gukkenmain Welaatta, kesäkuu 2012.

Jutusta käy ilmi miten Amsterdam ja Pietarin Eremitaasi pelasivat hienosti yhteen. Meillä porua aiheuttaneet lisenssimaksut hoidettiin Hollannissa sitomalla ne pääsylipun hintaan. Euro per lippu vierähtää Pietariin. Järkevää ja kohtuullista.

Olin ensin Helsingin hankkeen puolesta. Kuultuani taidekentän kommentteja taiteen sisällöistä ja kohtuuttomista lisenssimaksuista kantani vaihtui.

Gukkenmain Welaatta, Maailmantaiteen päivitys 2.012.

Tehtiin kuitenkin jotain korvaavaa. Maitolaiturimuseo, Euroopan pienin museo lähti hankkeeseen ja Tampereen Teiskoon nousi muutaman innokkaan voimin Gukkenmain Welaatta. Puuarkkitehtuuria. Avoinna ympäri vuorokauden lokakuuhun sakka. Liput 0 euroa. Ei lisenssimaksuja.

Näyttelykokonaisuuden teemana on Maailmantaiteen päivitys 2.012. Kun katsot kehyksen läpi kolmen hehtaarin pellolle, eipä aikaakaan, kun linnut saapuvat päivittämään Vincent van Goghin teoksen ”Varikset viljapellon yllä”.

Gukkenmain Welaatta, museotyöt 2.012.

Museo kääntää kävijän ajatukset kahdeksaan merkittävään taideteokseen. Gukkenmain Welaatan FB-sivuilla on lyhyt esittely töistä kuvineen. Yksi esimerkki: Marc Chagall, Kaupungin yllä. (1918)

CHAGALL syntyi Vitebskissä ja opiskeli taidetta Venäjällä. Hän löysi Pariisista kubismin ja maustoi maalauksiaan kansantaiteella, juutalaisella perimällä, surrealismilla ja symbolismilla. Tästä kaikesta syntyi hyvin persoonallinen ote. Vain puolen sekunnin vilaus ja tunnistat Chagallin.

KITEYTYS: Chagallin maalausten runsaudessa ei ole mitään merkityksetöntä. Lehmät ja puut kuvaavat elämän voimaa. Kukko hedelmällisyyttä, kaappikello kaiken katoavaisuutta, ikkunat vapauden rakkautta… lentävällä sillilläkin on merkitys sukupolvia yhdistävänä symbolina. Taiteilijan isä työskenteli kalatehtaassa. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kuvat muistuttavat myös juutalaisten kokemasta holokaustista.

NÄYTTELYKUVAN PÄIVITYS 2.012. Kun Chagall palasi Venäjälle totalitarismin taideapparaatti ei saattanut hyväksyä taivaalla lentävää vihreää lehmää. Chagallin taide edustaa mielikuvituksen voittoa aineesta. Sitä, miten kaikki minkä pystyt kuvittelemaan on mahdollista. Rakastavaisille ei ole temppu eikä mikään kohota lentoon kaupungin ylle.

Facebook-sivuille kasvaa myös koko näyttelyn ajan virtuaaligalleria, jossa esitellään muita rohkeasti päivitettyjä versioita maailmantaiteen teoksista.

Gukkenmain Welaatta – museo Euroopan sydämessä.

http://www.facebook.com/maitolaiturimuseo

…………………………………………………………………………………

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen, päässyt kritiikkeihinkin. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin Parnasson pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

…………………………………………………………………………

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

Perjantairuno: Kylähullujen hommia ja vähän vakavampaa

Kun Hesan valtuusto äänesti Guggenheimin nurin, päätettiin polkaista pystyyn museo Euroopan sydämeen – Gukkenmain Welaatta. Museorakennus on suomalaista puuarkkitehtuuria. Käsitetaiteen keinoja hyödyntävä näyttely MAAILMANTAITEEN PÄIVITYS 2.012 avataan Tampereen Teiskossa 10.6.

Näyttelyn lisäksi Facebookiin kasvaa syksyyn saakka virtuaaligalleria, joka esittelee päivitettyjä maailmantaiteen mestariteoksia. Sivut löytyvät täältä.

Vincent van Gogh: Varikset viljapellon yllä (osa) 1890.

Kun funtsin taideteoksia sekä museoon että virtuaaligalleriaan, tuli ensimmäisenä mieleen van Goghin ”Varikset viljapellon yllä”. Vasta aivan äskettäin muistin, että olen kirjoittanut aiheesta myös runon. On siitä aikaakin, kaksitoista vuotta.

Toinenkin asia tekee tekstistä ajankohtaisen. Poikani ja hänen vaimonsa saivat tyttären torstaina, äidin syntymäpäivänä 7.6. klo 23.59. Valitsen siis tänään Perjantairunoksi Mustasta runokirjasta tekstin TAIVASOSUUS. Runon viimeinen rivi kirkastaa ajatuksen elämän ihmeeseen sopivaksi.

……………………………………………………….

Taivaan lyijyinen patalakki

on valahtanut metsän silmille. Vaikea nähdä ulos,

ellei sammuta sisältä valoa.

Varikset viljapellon yllä,

ja varikset, joita sänkipellon korret keihästävät.

Elämä on väärennös. Kuin taulu,

joka museon seinällä riittävän kauan riiputtuaan

muuttuu aidoksi.

Lasit kivenheiton päässä, lapsivedet.

Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.

………………………………………………………..

Pyhimykset ja boheemit

Varsinainen Perjantairuno julkaistaan vasta lauantaina. Tämän päivän iltatinkinä on vielä puheenvuoron kirjoitus perjantain Kulttuurifoorumiin, jossa käydään läpi Pirkanmaan kulttuurisuunnitelman taustaselvitystä. Kokoukseen hulahtaakin huomenna koko päivä.

Työhuoneelta 24.5.2012

Teen kuitenkin pikapostauksen. Kuvaksi käy rihkama, johon on latautunut energiaa: joulupukkeja, pyhimyksiä, enkeleitä, seteleitä, Mao, Musta Pekka, Mikki, paratiisin käärme ja paavi…. runoilijoista vain Lorca on ehättänyt alttariin.

Näillä eväillä se työhuoneen aamu yleensä lähtee. Vettä keittimeen ja murukahvit mukiin. Tekstini tulee 12 vuotta vanhasta kokoelmasta Musta runokirja. Rivejä Kreikan tilanteesta siis lauantaina. Tässä runo nimeltään STIIKNAFUULIA.

Tunnistan kuninkaan kruunusta

ja herrasmiehen mustasta knallista,

pyhimys ilman sädekehää voi olla saatanan sukua.

Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi

joka käyttää kaulaliinaa sisällä.

Valitsin naisen ja leipää,

on mahdoton tulla kaltaisekseen menettämättä.

Olen viinissä lionnutta lihaa,

kadehdin kahden päivän ikäistä

joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.

Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi.

………………………………………………………………………….

Todella järkyttävän upeeta!!!

Operaattori mainostaa sivuillaan kännykän prepaidia: ”Katso järkyttävät lataustarjoukset”. Mitä suuremmat sanat, sitä mitättömämpi asia. Mainokset kiihdyttävät kielen inflaatiota. Pysytään siis asiassa vaatimattomasti, mutta tiukasti.

Centro de Arte Contemporáneo de Malaga

Saan ystävältä sähköpostin, jossa hän ”vaatii” tutustumista Centro de Arte Contemporáneo de Malagan näyttelyyn. Yhteenveto ensin: näyttelykokonaisuus on parasta mitä olen vuosiin nähnyt. Taide ei ole sekunti- tai senttipeliä, mutta olen vaikuttuneempi kuin edellisistä näkemistäni ”maailmantähdistä” Subodh Guptasta tai Michael Borremansista.

Andy Warholl, CAC Málaga 2012.

CAC Málagan näyttely jakaantuu kolmeen: Jerónimo Elespe tekee miniatyyrikuvia, joihin latautuu tehoa, kun ne sijoitetaan yhteen valtavan kokoiseen saliin. Apocalipsis -kokoelmassa on töitä mm. Warholilta, Anselm Kieferiltä ja Louise Bourgeoisilta.

William Kentridge, helmikuu 2012, Malaga

Suurimman tilan tässä Wau-arkkitehtuuria karttelevassa museossa saa William Kentridge. Käyttäisin otsikon ilmaisua jos kehtaisin. Kentrige on syntynyt Johannesburgissa 1955. Näyttelyesite kuvaa häntä yhdeksi aikamme arvostetuimmista taiteilijoista.

Tunnustan, etten ole Kentridgen töitä aiemmin tuntenut. Taitelija on varsinainen yleisnero, joka tekee animaatioita, kollaaseja, printtejä, veistoksia, mosaiikkeja ja näyttämöprojekteja. Itse hän kuvaa kaiken lähtevän piirtämisestä.

William Kentridge, Malaga, helmikuu 2012.

Jonkin uuden ja oman kehittäminen on taiteessa oleellista. Nyt esillä olevista Kentridgen töistä luettelo käyttää nimeä ”tapestries”. Täsmällistä käännöstä on vaikea löytää, ehkä kyseessä ovat gobeliinin sukuiset kuvakudokset. Materian tuntu on vahva. En ole ennen nähnyt mitään vastaavaa. Taiteilija itse sanoo: ”They are like portable murals”.

Tuntuu käsittämättömältä, että tarkat työt on käsin kudottu. Käytössä ovat studiot Swazimaassa ja Johannesburgissa. Poliittinen ja kulttuurisidonnainen historia kietoutuu töiden tematiikkaan. Jos William Kentrige osuu kohdalle, taiteilijaa ei kannata ohittaa.

Ulkona iskee vastaan toinen todellisuus. Turisteilta rahaa keräävät ihmispatsaat ovat tuttu näky. Tämä kaveri on poikkeuksellisen taitava. Ehkä tanssin opiskelija, jonka asennot uhmaavat painovoiman lakeja.

Malaga, helmikuu 2012

Local Police saapuu ja katkaisee performanssin. Ei lupaa. Maassa, jossa on liki viisi miljoonaa työtöntä, joitain säädöksiä voisi katsoa läpi sormien. Mutta saattaa olla, että tässäkin olisi tarvittu ”voitelurahaa”. Minua pitää toppuutella, etten kerro poliiseille mitä mieltä olen aktiivisesta yrittämisestä luovuttamisen sijaan.

Lopuksi viiden viikon yhteenveto: kohta on vaimon rahat syöty ja juotu Andalusiassa. On aika keskittyä seuraaviin siirtoihin.

Aurinkoöljyä vetopasuunaan!

Päivä on silkka Sol, pilven hattaraa ei näy. Sombrassa plussaa 21 astetta. Kieliopinnot kangertaa vaikka opinkin muurin kupeesta juuri uuden lauseen: Prohibido fijar carteles. Julisteiden kiinnittäminen kielletty.

Mijas, helmikuu 2012

Iltaan voi valmistautua Malagan vanhimmassa tavernassa. Taberna antiqua casa de Guardia on tarjonnut Malagan viinejä suoraan tynnyristä jo vuodesta 1840. Lasillisen hinta kirjoitetaan liidulla tiskiin… ja toisenkin jos tarpeen on. Maksettaessa ne pyyhkäistään pois. Nerokasta.

Malaga, Casa de Guardia, helmikuu 2012

Illan kohde on Regina´s Fuengirolan satamassa. Olen varannut pöydän, mutta myöhästymme parikymmentä minuuttia ja joudumme peränurkan sohvalle. Meille pitää seuraa tarjoilijan virallinen jazzkissa, josta hän pyytää pitämään hyvän huolen. Ei tarvitse. Vaikka jazz kajahtaa, se ei karvakasan unta häiritse.

Haluan tietää ketä kuuntelen. Tenoristi tuuppaa muistikirjani Trumpetistille, joka kirjaa Andalusian Swingbandin peruskokoonpanon: Pianossa Diego Suares, basso Jose Serrano, rummut Mister Javier, tenoristi Jorma Vuorentie, trumpetti Hannu Ruotsalainen, laulusolisti Silvio Bereamin.

Fuengirola, Regina´s music bar 26.2.2012

Kokoonpano vaihtelee vierailevien muusikoiden myötä. Juuri nyt saapuu sohvalle viereemme Rehupiiklesissä soittava Heikki Viinamäki. Hän on saapunut Espanjaan vuorokausi sitten ja keikka iski heti.

Oma vetopasuuna on Suomessa, mutta käyttöön on hommattu alle sadan euron korvike. Setissä ei ollut soittimen luistiin tarvittavaa rasvaa, joten Heikki kertoo voidelleensa pasuunan aurinkoöljyllä. Suojakerroin kolmekymmentä. Jo kajahtaa Ice Cream, jonka sanat kertovat miten joku tykkää jätskistä, toisille kelpaa vain Cola. Rotukysymysten svengiä. Mustaa ja valkoista.

Fuengirola, Regina´s music bar 26.2.2012

Neljä tuntia, kolme settiä. Esa Pethman vierailee parissa biisissä. Samoin hiton hienot naissolistit Kaya Ålander ja Elinsdotter Oscarsson. Vielä lasi punkkua. Hessu pakkailee pasuunaansa. Hänen tuoreen suhteensa tytär Ella on nukahtanut sohvalle. Virallinen jazzkissa alkaa heräillä ja venytellä.