Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

Tartuin hieman arvellen Markku Turusen toimittamaan teokseen Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012) Lukukokemus oli antoisa. Myös joidenkin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla, mutta enemmän kokonaisuutena, vertailuna siitä millaisella otteella kirjailijat kertovat omasta työstään.

Markku Turunen kirjoittaa esipuheessaan: ”Kun kirjailijalle annetaan aiheeksi ’Miten kirjani ovat syntyneet’, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse.”

Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012)

Toisinnäkeminen on hyvin yksilöllistä. Kahdeksastatoista kirjailijasta yksi tekee työstään matemaattisten kaavojen soveltamista, toinen on tekstinsä rakenteita älyllisesti erittelevä ”insinööri”, erään tekstin takaa kuultaa pettymys kirjojen saamaan kritiikkiin, joku käyttää asiaproosaa, toinen osaa ottaa tässäkin kielen mahdollisuuksista ilon irti.

Nappaan tähän sitaatin teoksen kahdeksaltatoista kirjailijalta. Ei siksi, että rivit kykenisivät kertomaan kovin oleellista tekijästään. Mutta näin yksinkertaistettuna tulevat kirjailijat esiteltyä. Ehkäpä joku innostuu lukemaan viisisataa sivua siitä miten kirjailijat kuvaavat työnsä edellytyksiä.

Claes Andersson: ”Vanhenemisen portaita laskeutuessani minun sävyni on muuttunut vähemmän kujeilevaksi, vähemmän ylimieliseksi tai ironiseksi.”

Helena Anhava: ”Mutta enemmän kuin mikään, minusta kirjoittajaan vaikuttaa aika, ilmapiiri jossa eletään. Koska aina on esiintynyt ryhmiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat totuuden, sitä provosoituu ja haluaa kommentoida ainakin räikeimpiä muoti-ilmiöitä vastaan.”

Agneta Enckell: ”kieli on siellä missä minä olen kun kirjoitan, kieli on välttelevä, se on alkuperäisseutu… siksi minun täytyy kirjoittaa: kirjoittaminen koti-ikävänä kieleen.”

Monika Fagerholm: ”On niin paljon… mitä haluan tehdä, ajatella, kokeilla. I´ll try everything once. Mutta aikakin on äärellinen, se valuu pois.”

Laila Hirvisaari: ”Isovanhempieni talot olivat polkupyörämatkan päässä toisistaan. Minä poljin tuota väliä vanhalla pyörällä nimeltä Miina Sinkko. Pyörälle oli annettu nimi erään sukulaistädin mukaan.”

Simo Hämäläinen: ”Puhelin kuulijoille Kätkäläisestä, myös kirjan taustoista. Kun enin väki jo nyhti nuttua niskaan, jokunen viipyi vielä sen tuntuisena, että asiaakin olisi. Jäin tietysti juttusille, keräilyähän kirjoittaminen on.”

Anna-Leena Härkönen: ”Huomaan haukkuneeni tätä ammattia pää punaisena viimeiset kymmenen liuskaa. Olisi ehkä syytä puhua myös hetki ilosta. Myös sitä on.”

Markku Into: ”Meillä on vielä puutalomme, kissat, / joki ja vaahterat. / Ruoho on hyvää, linnut kovia kundeja, / virtaava vesi halukas kuin kevätmorsian. (…) Tänään kotona liittyy vinhasti ja tiukasti asuinpaikkaani, sikäli se on hyvin helppotajuinen kirja, kaukana avantgarden pilvenhuitomisesta.”

Marja-Leena Mikkola: ”Minkään suunnan poliitikot tai puoluevirkailijat eivät ole eivätkä voikaan olla maailman taiteellisen haltuunoton asiantuntijoita. Taiteilijat eivät ole ohjattavissa, he rimpuilevat vastaan ja ottavat oman vapautensa.”

Pertti Nieminen: Suvussa ei ennen minua ollut kirjoittajia. En voi syyttää perintötekijöitä. Ympäristö oli mitä suotuisin: lukevat vanhemmat ja seinittäin täysiä kirjahyllyjä.”

Sinikka Nopola: ”Yleensä kuvitellaan, että kirjailijat tuntevat elämää sen kaikilta laidoilta. Minä kuulin vasta 23-vuotiaana, mitä tarkoittaa ’pohjanmaan kautta’, 45-vuotiaana että ’jallu’ tarkoittaa jaloviinaa ja vasta kaksi vuotta sitten, että ’skumppa’ on sama kuin kuohuviini.”

Aulikki Oksanen: ”Juuri tässä elämän vaiheessa olen enemmän runoilija kuin prosaisti. Lukiessani runoja ihmisille saan sitä välitöntä vastakaikua, jota tavattomasti kaipaan. Runojen kuulijat antavat minulle loitsunlukijan nostetta ja yhteistä sielunvirtaa.”

Veronica Pimenoff: ”Kirjoitan koska kirjoittaminen on kiihottavaa. Kirjoittaessa olen yksin ja tutkin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. En ajattele tuhoa, en seuraamuksia, en vaikutusta.”

Hannu Raittila: ”Romaani on kuitenkin elokuvan ja stadionrockin tapaan lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuoto, ja romaanikirjailijan ammattieettinen velvollisuus on tehdä työnsä tämä lähtökohta mielessään. Tässä on ammattietiikan ja ammattitaidon leikkauspiste.”

Lars Sund: ”Kirjailijan täytyy olla eräässä olennaisessa seikassa hiukan tyhmä. Järjissään oleva ihminen aristaa romaanin kirjoittamisen suunnatonta urakkaa – yritystä rakentaa tyhjästä kuviteltu maailma.”

Harri Tapper: ”Olen päätellyt, että kerrontataidot ovat tulleet Tapperien suvulta. Heidän on sanottu olleen ’tielle tulemattomia vääräleukoja’. He ilottelivat kielellä.”

Arja Tiainen: ”Ja hetken aikaa vielä jos saisi iloa ja onnea, jos osaisi lohduttaa, tehdä jotain hyvää ihmiskunnalle.”

Ilpo Tiihonen: ”Mikä tahansa voi olla runon materiaalia. Tavattu ihminen, kaikki luettu ja nähty, jokainen korviin heilahtanut repliikki, haju ratikassa, kalamyyjän ilme, matkalippu märällä asfaltilla. (…) On etsiskeltävä.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!