Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

On kirjoja, jotka heitän kesken, tai en palaa tekijän tuotantoon vaikka teokset olisivat kriitikoiden kehumia, menestyksellä ja palkintojen glorialla silattuja. Syy on selvä, tekstistä puuttuu uskottavuuden illuusio. Helposti heitetty peruste – sitäkin vaikeammin selitettävissä.

Järjellä tai realismilla ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Evoluutioteoria on uskottavampi kuin luomiskertomus, mutta jos asiat pelkistetään äärimmilleen, maailman voi luoda sanalla.

Genesis osaa tiivistämisen taidon: vanhan testamentin neljännellä sivulla ehditään jo paratiisista karkotukseen. Itse en näe mitään syytä asettaa teoriaa evoluutiosta, tai kaiken takana olevasta luojasta vastakkaisiksi. Kumpikin voi olla hyväksyttävä ja yhtä totta omalla tavallaan.

Äärimmäisen uskottavuuden voi löytää myös saduista. Hurjimmatkin käänteet omaan tarinakehykseensä luotuina voivat olla eläytyjälle totta. Kaikki minkä voimme kuvitella on mahdollista ennemmin tai myöhemmin.

Uskottavuuden illuusio kirjallisuudessa on jotain hienovaraisempaa, erityistä kerronnan taitoa ja tasapainoa vaativaa. Muutaman viikon takaisessa jutussa ehdotin Nobelia Olga Tokarczukille. Hän kykenee luomaan omalakisia maailmoja, joissa kaikki on ihmeellisellä tavalla uskottavaa.

Ian McEwan (s.1948) tarjotkoon toisen esimerkin. Hän on saanut arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja monet pitävät häntä sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Jos olisin lukenut hänen tuotantoaan ”väärässä” järjestyksessä, olisin varmasti jättänyt tutustumisen ensimmäiseen yritykseen.

Olin jo lukenut seitsemän McEwania, kun kannoin kaksi muovikassilista kirjoja divariin ja vaihdoin ne romaaniin Polte (2010, suom. Juhani Lindholm). Tarina on kaikin tavoin tuttua McEwania, sujuvasti kirjoitettua ja aiheeseensa erittäin tarkasti perehtynyttä. Olen usein ihmetellyt asiantuntemuksen määrää, jonka kirjailija ujuttaa tarinoihinsa. Hän pyrkii uskottavuuden illuusioon yhtä hyvin tarkoilla tiedoilla aivokirurgiasta kuin Nobel-tason fysiikasta.

McEwan kirjoittaa romaaninsa laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen ja käsittelee ohessa ajankohtaisia aiheita. Kaiken kattaa kuitenkin henkilökohtaisten tunteiden ja suhteiden analysointi. Niin Poltteessakin, jossa pakkomielteisesti naisia jahtaava maineikas fyysikko elää viidennen avioliittonsa loppua.

Kirjailijalle on leimallista ajaa päähenkilönsä yhä vaikeammaksi käyvään tilanteeseen, kunnes kaikki kaatuu kerralla ratkaistavaksi. Antiikin draamat tavoittelevat samaa kerronnan kaarta. Kaava toimii upeasti romaanissa Lauantai, joka mahtuu edelleen suosikkilistalleni.

Polteessa kirjailija hukkuu materiaalinsa paljouteen. Tarina rönsyilee turhan moneen suuntaan ja kerää matkaansa kirjallista painolastia kunnes kerronnan fokus hajoaa. Ja se tärkein: tarina ei vaadi realismia tai uskottavuutta – ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu.

Kun McEwan yrittää kaikkensa uskottavuuden illuusion eteen, se karkaa hänen käsistään. Ei suuressa kaaressa vaan pienissä yksityiskohdissa, joihin kertyy todistelun ja osoittelun makua. Tekstin edetessä aloin olla myös eri mieltä psykologiasta, joka ohjaa päähenkilön käytöstä ja valintoja.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki yli kolmen vuoden takaa: Sanomatta jättämisen kauneus.


Kommentit

Kirjoita kommentti

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!

Copyright © 2017 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi