”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.” Lauseet löytyvät Kristina Carlsonin romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Ajatus on helppo laventaa koskemaan koko kirjallisuutta. Niin lukemista kuin kirjoittamistakin, jotka ovat lopulta sama asia.
Tuomas Akvinolainen sanoi pelkäävänsä yhden kirjan lukijaa. Eikä katolisen kirkon keskeisin teologi ja filosofi (s.1225) takuulla tarkoittanut ihmistä, joka on lukenut vain yhden kirjan. Lukiessa ja kirjoittaessa tarvitaan siis lääkettä ja myrkkyä. Vastamyrkkyä.
Kesän kantissa lupasin tänne muutaman rivin kahdesta novellistista. Kummatkin ovat myös loistavia romaanikirjailijoita: Annie Proulx ja Carol Shields. Otetaan esimerkki heidän kirjailijanlaadustaan: Shield saattaa kirjoittaa 600-sivuisen romaanin, jonka päähenkilön keskeisin harrastus ja elämän sisältö on tilkkupeittojen teko. Jos epäilette pitääkö mitättömyyden jännite, sitä voi testata romaanilla Sattumankauppaa (Otava 2006). Tai ehkä olisi parempi aloittaa Larryn juhlista.
Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelman takasivulta löytyy ote Allt om Böckerin arviosta: ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa, kyllä siinä vähintään hajulla ollaan. Näkemyksen tueksi voisi lukea novellin Työkokemusta, jossa Proulx puristaa Leeland Leen elämän kahdeksaan sivuun. Kokoelman lopettaa 36-sivuinen Brokeback Mountain, josta Ang Lee teki palkitun leffansa.
Luen usein kahta kirjaa yhtä aikaa, toistensa pareina. Jos meno laajentuu liian metafyysiseksi, voin ottaa vastapainoksi annoksen karkaistua terästä. Lääkettä ja vastamyrkkyä. Tai toisin päin. Tai vaihtaa kirjaa. Nämä moneen kertaan palkitut naiset vain sattuivat yöpöydälleni samaan aikaan.
Shieldsin novellit on koottu yksiin kansiin nimellä Tavallisia ihmeitä. Olin kääntänyt koirankorvan sivulle 494. Siinä kirjailija määrittelee kerrontansa estetiikkaa ja pohtii mikä riittää kirjoittamisen aiheeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi:
”Missä on siis tarkkaan ottaen minun paikkani kerronnan aidatulla kentällä? Tai jos asia imaistaan toisin, miten pieniä voivat fiktiiviset katkelmat olla ilman että ne häviävät kokonaan? Aivan ensiksi pitää unohtaa koko se pesusienimäinen wentworthilainen höttö, jonka mukaan kerronta on liikettä. Kerronta ei ole alituisesti eteenpäin kiitävää indikatiivia, jota vedetään perässä kuin leikkijunaa, vaan se pieni konjunktiivinen mökki tienposkessa. Ei tarvitse muuta kuin avata ovi ja kävellä sisään. Joskus voi käydä niinkin, että huomaa oven olevan raollaan. Hyvä niin. Toisella kertaa taas joutuu kapuamaan sisään ikkunasta.”
Ja juuri tänään tuntuma on sellainen, että intialaisen Aravind Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani Valkoinen Tiikeri on nautittavinta mitä olen miesmuistiin lukenut. En siis sanonut parasta, vaan nautittavinta. Pian sekin asetelma heilahtaa nurin. Toivottavasti.
Niin Juha, kumpikin noista naisista on mestareita. Myös Aravind Adiga kirjoittaa englanniksi.
Olen aloittanut ympäriinsä kampanjan. Kun kerta englanniksi vissiin julkaistaan eniten kirjallisuutta ja englanti on maailmankieli ja sitä opiskellaan eniten Suomen kouluissa, niin ihmisten pitäisi nyt vähitellen ruveta lukemaan kirjansa alkukielellä.
Ruotsia emme enää osaa, venäjää emme osaa vielä, lukekaamme siis englantia!
Noh, tottakai suomentajienkin teksti on useimmiten hyvää. Mutta ei se kyllä hyvänäkään peittoa alkuperäistä kieltä.
Tuomas Akvinolainen taisi kirjoittaa latinaksi? Ainakin minun isäni, joka oli latinan opettaja, luki häntä alkukielellä. Iltahuvinamme oli suomentaa Catullusta ja Sapphoa – siis todella huvina.
Tarkoitan sanoa että Suomi ei ole saari. Luulen että tuon saman sanoit sinä tuossa postauksessa. Kiitos!
Pari sanaa vielä suomentamisesta. Hyvä suomennos saattaa pelastaa keskinkertaisen kirjan ja huono suomennos voi pilata hyvän kirjan. Ja mikä olisi vaikeampaa kääntää kuin runo, usein mahdotonta. Taannoin jossain lehdessä oli useamman kääntäjän vertailuteksti William Blaken The Tyger -runosta. Tulos oli mielenkiintoisen kirjava. Harmi, etten leikannut sivua talteen.
Itse luen (kiitos latinanlyseon saksan ja ruotsin) useimmiten käännöstekstiä. Runot tekevät joskus poikkeuksen. Ja koska lopulta vain turha on tärkeää, pitäisi latinan jo unohtuneita taitoja virkistää. Toin jo sanakirjan tänne työhuoneelle : )
Njooh. Ehdin lähettää eilisen kommentin, kun juuri tuo sanomasi tuli mieleen. Olen sitä mieltä että suomentajat tässä maassa ovat hyviä. Ja, tottakai, suurinkin maailmankirjallisuuden NIMI saattaa kirjoittaa joskus kehnohkon romaanin hätäpäissään, kun ei ole tullut aikoihin mieleen mitään mitä sanoa.
Itse asiassa luin juuri lyhyen Paul Austerin joka ei ollut erityisen hyvä. Ehkä hänelle on tullut kirjoittamisesta pakko.
Minulta ovat sanakirjat jääneet isän lesken kotiin, enkä tiedä mistä uusia saisi. Sen puoleen: mistä löytyisi latinankielisiä tekstejä. Oletko käynyt Tampereen klassisen lyseon? Olen aivan rehellisen utelias, ei sinun tarvitse siihen vastata. Olen tuntenut joitakuita sen koulun käyneitä, ja kyllä heillä oli jotenkin outo tapa jäsentää maailmaa. Siis ei paha.
Jep, Clasu (eli mainitsemasi opinahjo) oli mun kouluni. Ja vielä silloin silkka poikakoulu, mikä tietty on siinä iässä, näin jälkeenpäin punniten muokannut luonnetta, saattanut jonkin traumankin jättää ehkä. Koulussa oli tiukka kuri tai ainakin yritys siihen… ja ”klassiset ihanteet”. Valopilkkuna pitää muistaa äidinkielen lehtoriksi pestautunut Jorma Kannila, josta sittemmin tuli myös kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän käänsi tylsän vuoroluvun ja lauseenjäsennyksen kirjallisuuspainotteiseksi. Ja jaksoi kannustaa siitä kiinnostuneita.
Juha, juuri tuon Kannilan muistankin joidenkin ex- Klasun (Clasu?) oppilaiden puheista.
Minä jouduin pitkän saksan lukijana paikkakuntaa vaihtaessani käymään tyttölyseota ja olen sitä mieltä että poika/tyttölyseot olivat kyllä sairaita. Kyse oli Porin koulusta. Latina säilyi lyhyenä kielenä.
Toisaalta koulu saattoi myös opettaa kestämään kaikkia kummallisuuksia mitä aikuiset keksivät lasten/nuorten päänmenoksi. Meillä rehtori oli keksinyt että Porin Otavassa olleet jazz-jamit olivat turmiollisia kasvaville tytöille. Minusta kasvoi jatsarien perustajajäsen…