Perjantairunossa henkiin heränneet

Kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijat ry täytti 70 vuotta marraskuun 22. päivä. Ensin tilaisuus Raatihuoneella, loppuillan juhla ravintola Tammerissa, jossa myös perustamiskokous aikanaan pidettiin.

Luin tilaisuudessa tekstin, joka herättää henkiin kahdeksan Tampereella vaikuttanutta kirjailijaa: Yrjö Jylhä, Viljo Kajava, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Erno Paasilinna, Kalle Päätalo, F.E. Sillanpää ja Lauri Viita.

Yrjö Julhä, Viljo Kajava, F.E. Sillanpää, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Kalle Päätalo, Erno Paasilinna, Lauri Viita.

Kirjailijat valittiin aikanaan kuvanveistäjä Radoslaw Grytan Kivikirjastoon, joka on Tampereen Aleksis Kiven kadulle vuonna 2002 valmistunut ympäristötaideteos. 19-osaisessa Kivikirjastossa on heidän tekstejään graniittiin hakattuna, sekä kadulle istutettu tammi.

Aloitin tekstin teon listaamalla mainittujen kirjailijoiden kaikkien julkaistujen teosten nimet. Tuloksena oli 179 kirjan nimeä. Käytin 57 teoksen nimet saadakseni aikaan tolkullisen runon. Kaikki kirjailijat ovat mukana. Ja huomatkaa, vain kirjojen nimet ilman ainuttakaan ylimääräistä sidesanaa.

Jokainen meistä

Elokuu, elämä ja aurinko,

sateenkaari pakenee ennen iltapäivää.

Tähän saavuin, valoksi maan päälle,

aika rakastaa aika laulaa.

Jokainen meistä, valveilla kuin unessa,

täällä pohjan tähden alla, Tammerkosken sillalla,

toiviotiellä suljetuin silmin kuin tuuli ja pilvi.

Jäähyväiset eiliselle, niin vaihtuvat vuoden ajat,

Tampereen runot, käsityöläisen unet, orfiset laulut.

Nuoruuden aamu ja ilta, kirjoittamisen aika,

hellyys, kahden sydämen talo.

Tämä matka, isoa luovia kiertämässä,

maan ja meren runot, rannat, rannat

paetkaa purret kevein purjein,

varokaa voittajat ruumisarkun nauloja.

Kosketus maailman kourissa myrskyn jälkeen, kiirastuli,

yksinäisyys ja uhma.

Muuttumatta musta rakkaus, varjoon jäänyt unien lähde,

liekkejä laulumailta jos suru savuaisi.

Maailman sanoja ja tekoja, lukemista kaikille:

ihmiselon ihanuus ja kurjuus, kurimus

kirjoitettu kivi, kauneimmat runot,

tähänastisen elämäni kirjaimet

ruusuja, lunta, kävelymusiikkia,

toukokuun lumi, kirkas, hämärä, kirkas.

Siivitetyt kädet: vielä piirrän viivan taivaan sineen,

sinusta, minusta, hissistä ja jazz-bändistä.

Entäs sitten, Leevi?

Ikäviä kirjailijoita.

……………………………..

Blogialustani valitettavasti hukkaa rivivälit ja muotoilun. Teksti on vapaasti käytettävissä. Jos joku haluaa originaalimallin, voi laittaa sähköpostiini viestin (juhasiro@saunalahti.fi) niin lähetän pdf-tiedoston.

Kivikirjaston teostiedot: linkki.

……………………………..

Harhakuvien äiti ja runon Jano

Perjantairuno pointtaa kahteen suuntaan. Teksti tulee Shuri Kidon kokoelmasta Harhakuvien äiti (Palladium Kirjat 2013) Kido on yksi johtavista Japanin nykyrunoilijoista. Mayo Saaritsan suomentama teos on ensimmäinen hänen kokonaisen teoksensa käännös toiselle kielelle.

Kido (s.1959) vieraili viime kesänä Annikin Runofestivaaleilla Tampereella. Hänet on palkittu useilla huomattavilla kirjallisuuspalkinnoilla. Arvostettu Eureka-kirjallisuusjulkaisu valitsi hänet vuoden lupaavimmaksi uudeksi runoilijaksi jo 20-vuotiaana.

Shuri Kido/Harhakuvien äiti/Jano

Kido on uudistanut Japanin sodanjälkeistä nykyrunoutta. Hän vaikuttaa kirjallisuuden kentällä monipuolisesti ja on tähän mennessä julkaissut yhdeksän kokoelmaa, viimeisen tsunamikatastrofin vaikutuksia käsittelevän Ajelehtijat vuonna 2012.

Harhakuvien äiti on kuin unenomainen päiväkirja Kidon vaelluksesta Kitakami -joen alkulähteille. Tähän valitsemani mystinen ja olevaisuutta luotaava teksti on nimeltään Jano. Samoin kuin nettisivuilla juuri julkaisunsa aloittanut ”JANO runouslehti kaikille”. Ensin runo Kidolta. Linkki uuteen lehteen jutun lopussa.

J  a  n  o

Kauan sitten näillä seuduilla

kerrotaan jonkun myyneen

sakekuppiin kaadettua kuunvaloa

Seudulla jota kutsutaan Monouksi

kuin salaman iskemänä joki muutti suuntaansa

ja sen nimikin vaihtui Oppagawaksi aaltoja takaa-ajavaksi joeksi

joka uneksii jo miten jossain äärettömässä

sitä syleilee jokin mikä ei enää ole joki

se virtaa määrätietoisesti kuin ajaen takaa aaltoja

Joku kertoi nähneensä kalpean peuran

joen harhakuva sekin

eläimen silmät olivat sumentuneet orvokinvärisiksi

kuin sairaalla ja se katosi syvälle metsän uumeniin

kun kohtalona on kuolemattomuus

on myös todistettava kaiken kohtaamansa kuolemaa

se joka ei voi saavuttaa loppuaan

sen valitus on kuin loputonta yötä

ja janoa veteen toivon tuolla puolen

Kauan sitten tämän joen rannalla

kerrotaan erään miehen tehneen sadan ruukun taian

ja ruukkujen imeneen hänen sielunsa

nyt

hänen luunsa makaavat ruukun syleilyssä maan povessa

ja ruukku

on vaiti

…………………………………………………

Janolehti: http://www.janolehti.fi/

………………………………………………….

”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta”

Ketjutan vielä juttua lehdistöstä ja heitän Perjantairunon paikalle Charles Baudelairen (1821–1867) mielipiteen. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajiksi luettavan tyylin uudistajana.

Charles Baudelaire (1821–1867)

Baudelaire tunnetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan kitkerä mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

En tunne kirjaa, joka loppuu yhtä upeasti

Ei pitäisi katsoa taakseen, kun on eteenpäin menossa. Perjantairuno kaivaa silti vielä yhden pointin edellisiin päivityksiin nousseelta Pentti Saarikoskelta. Hänen tuotantonsa on merkinnyt kirjoittamiselleni varsin vähän. Tiarnia-trilogian päätös, Hämärän tanssit (1983) on poikkeus.

Toisessa elämässä, liki parikymmentä vuotta sitten kirjoitin runoja kiihkeästi ja toivoin saavani jotain julki. Vein vaimon ja tenavat lomalle Tunisiaan. Ratsastettiin kamelikaravaanissa ja yövyttiin Saharan laidalla parakissa, jossa tuuli painoi hiekkaa sisään kynnyksen alta koko yön. Ajettiin bussilla suola-aavikon halki, ja ihmeteltiin kauppahallin verisiä kamelinpäitä. Ja koko reissun repussani kulki Hämärän tanssit, jota luin yhä uudelleen ja uudelleen.

Picasso: Girl helping Minotaur 1938.

Istuin yöllä hotellin parvekkeella ja väänsin säkeitä muistikirjaan. Ja lopulta niin kävi, että jokunen rivi päätyi esikoisteokseeni. Perjantairuno kaivaa kokoelmasta kaksi tekstiä. Jälkimmäisessä on kumarrus Saarikoskelle ja kuuden rivin lainaus. Runon ja otsikon väite pitää kutinsa yhä.

………………………..

Sanoa kaikki sopimukset irti, kasvaa

lapseksi jälleen. Kävellä pelkoa vastaan

ja hukata kompassin pohjoisneula.

Kuu nousee merien ylle (se säe minun on hylättävä)

tumma tyttö laulaa, vastapäisellä parvekkeella istuu

kädetön mies.

Uima-altaaseen laitetaan myrkkyä yöksi,

tähtitaivas on täällä sekaisin.

Ron Bacardi ei muuta maailmaa vaikka yrittää joka päivä.

Syntyy jätettä: tyhjiä tölkkejä ja pulloja,

lyttyyn menneitä ajatuksia.

Jos todellisuutta on, se on sama

riippumatta siitä mitä pääni sisällä tapahtuu.

………………………..

Aikansa pudottuaan     pysähtyy

kuin valon lyömänä.

Kun lukee runoa, lukee itsensä toisen sisään.

Istun terassilla ja selaan Hämärän tansseja. En tunne kirjaa,

joka loppuu yhtä upeasti.

Niin monta siementä sisäkkäin.

”Hän päättää tappaa tytön sillä hän pelkää kuolemaa”

Mies ja tyttö nousemassa vuorelle.

”Minotaurus nukkuu, tyttö sanoo

hän ottaa tätä kädestä

he kävelevät alas Teorian tietä

tulevat roskapöntön luokse

ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet”

Tässä on se maailma, jota ei ollut ennen kuin avasin sivut.

………………………….

Ollako oikeassa vai eikö olla?

Perjantairuno viittaa edelliseen päivitykseen ja oikeassa olemisen taakkaan. Teksti on itselleni kirjoitettu. Tein taannoin erilaisia kirjeensulkijatarroja omaan käyttöön ja haalin niihin säkeitä vanhoista kokoelmistani. Kas, kaikki on suhteellista. Ja pirunko väliä sillä, onko hetken oikeassa vai ei. Lopulta tilit menevät aina tasan.

Einstein 1921, Vien. (Ferdinand Schmutzerin arkisto)

Yritin taivuttaa maailman

omaan muotooni.

Pidin huolta

ja muistin sanoa muille

missä on mieltä.

Laskin loputtomasti toden näköisyyksiä.

Aamulla tuuli nousi

ja taivutti koivun latvan.

Auringonlaskussa tanssi hyttynen,

hieno hyönteinen.

Tietokonetta tarkemmin

se osaa aistia

elämää ympärillään.

Perjantairuno kysyy ”Miten käy elävitten”

Ei kuollut äiti (84v.) vaikka sukua jo sairaalaan hälyteltiin. Tänään oltiin jo lääkärikäynnin jälkeen kirppiksellä kahvilla. Toistuva keuhkokuume ja vereen levinnyt pneumokokkibakteeri lienee nujerrettu.

Runon vuosi 25.10.

Elämän ja kuoleman pohdintojen tueksi tarjoan päivän Perjantairunon äidin kirjasta. Runon vuodessa on muutama säe jokaiselle päivälle ja tilaa omille merkinnöille. Ja kuten näkyy muistiinpanojen mahdollisuutta on käytetty kiitettävästi. Saattaa olla, että kirjoittamisen tarve on periytynyt geeneissä.

Kirjan painettu runo tälle päivälle 25.10. on valittu Kaarlo Kramsulta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vanhahtavassa yksikertaisuudessaan säkeet ovat silkkaa kromiterästä. Minua viehättää erityisesti persoonallisesti taivutettu sana ”elävitten”. Rivit ovat osa runosta Mustalainen.

Kuihtuu kukka, kaatuu puu,

linnun laulu lakastuu:

niin käy elävitten.

Mitä tulee sitten?

……………………………………

Kaarlo Kramsu (s. 1855) kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa 39 vuoden iässä. Hän oli toimittaja ja kaksi ”Runoelmaa” julkaissut runoilija.

Pimeää energiaa perjantaiksi

Sain pyynnön runoista juhla-antologiaan, eräs aktiivinen yhdistys täyttää tasavuosia. Osallistuin yhdistyksen toimintaan sen alkuvuosina, joten lähetin ehdolle muutaman tekstin esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Blogin Perjantairuno on ollut telakalla kesän, joten julkaisen yhden teksteistä täällä. On olemassa aineen häviämättömyyden laki: Nihil interit – mikään ei katoa. Materian massa ei voi hävitä, se pysyy tai ottaa uuden muodon: puu synnyttää palaessaan kaasuja, lämpöenergiaa ja tuhkaa.

National Geographic / Walden media

Noin 68.3% maailmankaikkeuden energiasta arvioidaan olevan pimeää energiaa. Sen voiman arvellaan työntävän galakseja toisistaan poispäin. Astronomien uusimpien havaintojen mukaan tämä universumin aine on todellista ”vaikka meillä ei ole mitään käsitystä sen koostumuksesta”.

Entä hengen energia ja tunteiden palo, ajatuksen ja tekojen näkymätön voima. Onko sitä? Mikä täällä saa kaiken alkamaan alusta yhä uudelleen ja mihin se elämä hiipuessaan katoaa, vai katoaako?

………………………………………………………….

Koko Royal Philharmonic Orchestra

soitti minun pääni sisällä,

ympäri päissään joka ainoa sorkka.

Dvorákin sellokonsertto tähtikirkkaassa yössä,

laineet lyijyvettä raskaammat ja tuuli painoi.

Kun ohjasimme kiville, pohja repesi keulasta perään.

Vielä silloinkin annoin sinulle meriselityksiä

kun vaivuin painot jaloissa kohti pohjaa.

Näin unta ruusuaidasta, joka oli leikattu

viiden sentin tapeiksi. Valosta versoi

kaksi läpikuultavaa silmua. Uskoin että siitä alkaa

kierto alusta taas. Niin kuin kaikki

alkaa kerta toisensa jälkeen.

…………………………………………………………

Kuva: National Geographic/Walden media

Perjantairunossa otetaan olvia olan takaa!

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1872) mielletään ensimmäisenä prosaistiksi. Hänen runoudessaan, Kanervalassa ja muissa teksteissä on usein proosamainen ote, pitkissä, tarinallisissa runoissa replikoidaan ja käytetään myös dialogia.

Muutamista lyhyistä teksteistä on kiteytynyt kaikkien tuntemia klassikoita: Metsämiehen laulu, Kaukametsä, Onnelliset, Sydämeni laulu ja ennen muita Timon laulu Seitsemästä veljeksestä. Tunnistus käy jo kahdesta ensimmäisestä sanasta: ”Makeasti oravainen”.

Yrjö Ollilan pukusuunnitelma: Olviretki Schlaussingenissä (1920)

Kiven runouden kiteytymä on arjen ylevöittämisessä, romanttisessa maailmankuvassa. Proosatyylin realismi ei saa sijaa. Valitsin Perjantairunoksi poikkeavan tekstin, jossa aiheen ylistys saa rempseän ja humoristisen otteen. Säkeet olkoot myös jatkoa edelliseen juttuun, josta käy ilmi Saatanan mielijuoma. Nyt nautitaan miedompaa.

OLVEN KUNNIAKSI

Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

……………………………………………….

Jutun kuva on pukusuunnittelija Yrjö Ollilan luonnos Vapaan Näyttämön Olviretken ensi-iltaan 1.1.1920. Merkintöjen mukaan puku tehtiin värjätystä säkkikankaasta, päähine pahvista. Näytelmä kuvaa baijerilaisten ja preussilaisten sotilaiden juopottelua sotatoimien ohessa. Näytelmävalinta oli ”uskallettu” sillä Suomen kieltolaki oli astunut voimaan edellisenä vuonna.

Ja vielä kiinnostuneille bonus. Kolmen vuoden takainen juttuni kertoo hieman laajemmin suomenkielisen runouden alkuasetelmista: linkki.

Perjantairuno kysyy: näinkö näet juhannuspäivän aamun?

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Sunnuntait saisi puolestani poistaa. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle.

Työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!” Mutta en minä ole täällä näkemyksiäni kauppaamassa, perjantairuno on lahja, jonka olen valinnut Hans Magnus Enzensbergeriltä.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Kari Aronpuron suomentama Mausoleumi on juuri julkaistu, siitä myöhemmin lisää. Enzensbergeriltä poimittu teksti tulee Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta. Syynä on runon nimi: Suomalainen tango.

Unkarilainen runoilija Ottó Orbán on myös julkaissut samannimisen runon. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. ”Voiko olla mitään pateettisempaa kuin visionäärirunoilija, joka ei tee muuta kuin omia säkeitään. Minulla on kaksi kättä. Oikealla kirjoitan runoja, vasemmalla teen kaikkea muuta”, kirjailija itse sanoo kolmentoista vuoden takaisessa haastattelussa.

Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt

Lähdetään käymään kuussa

Tulipa tehtyä muiden puuhien ohella kuuraketti. On tärkeää, ettei toteutus muistuta alan ikonia, Tintti kuussa -albumin alusta. Toinen huomioon otettava asia on väri. Kun liikutaan ajatuksen energialla, sininen on valttia.

Velaatan avaruuskeskus, kantoraketti Velaatta 1.

Muistattehan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan, joka mittasi avaruutta vaaran laella ja merkitsi kiintopisteitä tupakka-askin kanteen. Konsta Pylkkäselle mieluisat ajatukset olivat aina sinisiä.

Velaatan Maitolaiturimuseon Avaruuskeskukseen tulee lisäksi tinttamareski, kuun maisemaan maalatut avaruuspuvut, joissa voi kuvauttaa itsensä. Arkhimedeksen kerrotaan sanoneen: ”Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan.” Itse voisin sanoa: ”Antakaa minulle kovalevyä, maalia ja siveltimiä, niin vien teidät avaruuteen.”

Pikapäivityksen loppuun sopii runo nro 250 tuoreesta teoksestani Babel.

………………………………………………………………..

Tarvitsemme uuden mallin maailmasta sillä

suhteellisuusteoria ei päde äärettömyyksiä ylittäviin suureisiin.

Fyysikot tutkivat aikaa enen alkuräjähdystä, runoilijat

tekevät kauhistuttavan yksinkertaisia havaintoja.

Eivät vastaa vaan kysyvät, jättävät rivinsä lukijan punnittaviksi.

Voi miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt,

miten äärettömän vähän voin siitä kokea.

……………………………………………………………….

Velaatan maitolaiturimuseon kotisivut, joista linkki myös Facebookiin. Käy tykkäämässä täältä.